Hetkellistä riemua talvesta

Riku on ollut lähiaikoina superhyvä ratsastaa. On ollut ihana mennä selkään, kun usein on saanut "vähän niin kuin jatkaa" siitä, mihin viimeksi jäätiin. Iso merkitys oli sillä, että katselin ratsastustani opettajani kanssa videolta, ja sain oikeasti oivalluksia siitä, miltä meno nyt näyttää ja miltä sen tulisi näyttää. Tuntuu, että nyt ollaan taas siinä vaiheessa, kun edetään harppauksin. Nämä hetket, kun siirrytään vähän niin kuin portaalta seuraavalle, ovat niitä, joiden takia tätä lajia jaksaa näin intensiivisesti harrastaa :)

Pääosin treenaukset ovat viime aikoina suoritettu meidän upouudessa, tosi hienossa maneesissa! Maneesin pohja ei ole vielä asettunut, ja sen takia se on pehmeä ja hevosille raskas. Itseä pitää muistuttaa aktiivisesti jään ja pimeyden keskellä, etteivät hevoset voi työskennellä siellä määräänsä enempää, vaan muutakin on tehtävä. Viime viikonloppuna satoi etelään lunta, joka otettiin ilolla vastaan. Suuntasimme Rikun kanssa nauttimaan lumesta. Lumi aiheutti paljon tunteita - villejä vinkaisua, sinkoiluja, ja muutamia aika notkeita pukkeja. Yksi sarja saatiin videolle - videon lopussa siis perä on kevyt, alussa vain vähän hölökkää muuten vain.

Ihanaa, enää kaksi työpäivää ja lauantain todistustenjako ja sitten on LOMA!

 

"Jee, tää on parasta!"

Hetki ennen villiintymistä

Voihan arki!

Ehdin viikon verran ratsastella hevosella, joka saatiin pohjallisilla myös edestä hyväksi, ennen kuin yhtenä ihanana maanantaina suoraan töistä vesisateessa tallille rynnäänenä totesin, että ei, eipä me mennäkään tänään hyppäämään esteitä. Mun hevonen ei varaa jalalle.

Syy löytyi aika nopeasti - kengässä oli yksi naula vääntynyt. Naula nypättiin yhdessä tallikaverin kanssa pois. Jalka kuumotti runsaasti ja kävely oli aika huonoa. Kaviopaise, epäilin. Kuin ihmeen kaupalla kengittäjä oli tulossa jo seuraavana aamuna, joten jätin yöksi sisään. Seuraavana päivänä kengittäjä nappasi kengän pois ja löysi mun prinssini herneen selän alta - pienenpieni paise. Siitä päästettiin noin millilitran verran mätää pois. Jalkaa paketoitiin muutama päivä ja Riku raukka seisoi koppilevossa - se ei todella sopinut. Hevonen hyppi seinille, käyttäytyi huonosti ja oli äärimmäisen turhautunut. Onneksi viereisessä kopissa onneksi törötti omassa koppilevossaan toinen kaviopaisepotilas. Saivat sentään tapella yhteisistä heinistä heinäverkossa.

Neljän päivän päästä kengittäjä kävi kopauttamassa kengän kiinni. Ah, sitä onnea joka oli hevosen vallannut sen päästessä taas takaisin omaan laumaan tarhaamaan. Ah, sitä onnea kun minä pääsin taas harrastamaan kouluratsastusta samana iltana!

Tästä muutaman viikon päästä, nyt tämän viikon keskiviikkona sain vuokraajalta viestin, että Riku on tempaissut takajalan kengän irti. Perinteisesti mukana oli lähtenyt myös osa kaviota. Kengittäjää en saanut lukuisista soitoista huolimatta paikalle, joten nyt sitten odotellaan tiistaina olevaa kengitystä ja toivotaan, että silloin on vielä jäljellä sen verran kaviota, että sitä voi kengittää... Rikun kavio on niin huonolaatuista, että se kuluu kun joku katsookin sitä päin.

Ratsastamaan olen kuitenkin päässyt, koska sain tallikaverilta lainaan kumitöppösen, jonka pystyy vetämään kavion päälle suojaksi. Siihen ei saa hokkeja kiinni, eli se on niin liukas, ettei liikkuminen onnistu kuin maneesissa. Sekin on parempi kuin ei mitään - hevonen pääsee purkamaan energiaansa ja kuskia ei harmita aivan niin paljoa...

Noin muuten on ratsastuksen saralla ollut hienoja oivalluksia tarjolla, taidan kirjoitella niistä toisella kertaa. Nyt vielä julistan, että yksiin kisoihinkin sitä aion ehtiä vielä tänä vuonna - sunnuntaina 21.12. seurakoulukisoihin Keravalle. Voi kuinka siistiä, tuntuu kuin viime kisoista olisi ikuisuus!

Lopuksi vielä kuvaspämmi puhelimen huonolaatuisista kuvista.

Olen yrittänyt marraskuun, kavioiden ja töiden aiheuttaman ressin seassa haistella tarvittavan määrän kippurakorvaista kissaa. Siitä tulee hyvälle mielelle!

Epätoivoinen klippausyritys klipperillä, jonka terät olivat armottoman tylsät :D Riku jaksoi hienosti odotella neljä tuntia hievahtamatta tämän projektin kanssa, kun lopulta klippaaja kävi lainaamassa kaverin klipperin tämän kotoa. Riku sen kuin seisoi käytävällä... Klippaajalla paloi hermo.

Klippausta seuraavana päivänä haettiinkin sitten liimasiteitä kaviopaiseen hoitohaudetta varten... Vähän oli pakko piristää tympeää viikkoa iloisilla liimasiteillä :D

Riku ja Jaike, sekä yhteinen heinäverkko

Lainakuski selkään ja minä koirien kanssa kävelemään - kunto kasvaa siltä, joka sitä kunnonkohotusta eniten kaipaa, eli multa ;)

Hyviä kilometrejä

Kengittäjä selvitti Rikun epämääräiseen liikkumiseen liittyvää tilannetta. Syy löytyi liian lyhyeen kenkään lyödyistä etukengistä (ts. kavio oli vedetty liian lyhyeksi) ja eteen laitettiin pohjalliset. Riku reagoi pohjallisiin välittömästi ja tosi positiivisesti, eli oli puhdas heti pohjallisten laiton jälkeen eikä ole nyt kovallakaan ollut epäpuhdas. Ehkä meidän tuuri viimein kääntyy :)

 Reilu viikko sitten menin ensimmäistä kertaa tunnille Rikun kanssa tämän meidän sairastelun jälkeen. Tunnin aikana tuli (jälleen) melkein itkettyä onnea ja autuutta - sitä käsittämätöntä riemua, että Riku on kunnossa ja me päästään treenaamaan. Tuli myös naurettua - Riku oli äärettömän tärkeänä, kun pääsi taas töihin ja kulki häntäänsä kantaen ja kaula kaarella etujaloilla kauhoen eteenpäin. Riku on myös tämän sairasloman aikana menettänyt kuntoaan sen verran, että vanha tuttu "kiskaisen kuskin irti penkistä" -konsti on taas repertuaarissa. Eli silloin, kun ei hankalassa tehtävässä jaksakaan kantaa, kiskaistaan napakalla eteenpäinsyöksyllä kuski irti satulasta jalustimille killumaan ja lähdetään syöksymään siihen suuntaan, mitä nokka näyttää. Temppu on tuttu parin vuoden takaa, kun kyky kantaa itseään edellisen kerran oli näin pahasti vajavainen.

En ole tietenkään vielä toipunut siitä innostuksesta, joka alkoi, kun pääsin taas ratsastamaan omalla hevosellani. Sen takia Rikun "töihinpaluuviikko" ei ollut ihan ihanteellinen: ratsastin itse tunnilla pe, su, ti ja to. Torstaina totesin, että vaikka ratsastettavuudessa edettiin viikossa hurjasti, oli Riku sen verran väsynyt, että nyt viikonloppu otetaan rennommin. Sunnuntaina olisi tarkoitus klipata ja maanantaina hypätä ensimmäistä kertaa elokuun jälkeen! Alkaa olla aikakin aloitella taas pomppuja, joulukuun puoleen väliin on nimittäin buukattu Piia Pantsun estevalmennus. Huhhuh!

Riku on tuntunut nyt liikkeessä hurjan hyvältä nyt koko ajan, kun sitä on ratsastettu. Onhan se voimaton, eikä jaksa kantaa niin kuin ennen, mutta ne pätkät, jotka se jää kevyelle tuntumalla ja pyöreäksi, se on kyllä todella hyvä. Se kaivattu fiilis on palannut vahvempana kuin pitkään aikaan. Laukka pyörii pyörittämättä, takapää polkee hyvin alle ja hevonen jää pyöreänä kantamaan. On se kyllä upea.

Rikutauon aikana päätin, että vaikka tuntuu kuinka pahalta, mun on ratsastettava. Tein siis päätöksen vähintään kolmesta ratsastuskerrasta viikossa, ja siinä päätöksessä pysyin: kiitos kaikille ihanille ihmisille, joiden hevosilla sain ratsastaa. Roni, Lissu, Wilma, Summa, Maukka, Jaike ja Joke. Jokainen kilometri tuli tarpeeseen ja jokaisella kerralla koin oivalluksia. Koen, että jopa kehityin ratsastajana tuolla pätkällä, joka olisi voinut myös vain valua hukkaan. Toki suurin syy on varmaan se, että yksin hinkkaamisen sijaan hakeuduin tunneille ja ratsastin ohjatusti uusilla hevosilla. Seuraavanlaisia oivalluksia koin ihan käytännön kautta (nämä on kirjoitettu lyhyeen toteavaan käskymuotoon muistiin itselleni, ei todellakaan minkäänsortin auktoriteettiohjeeksi kenellekään!):

1. Suoruus ei ole itsestäänselvyys ja vaatii hevoselta kykyä koota, jotta se pystyy suoriutumaan siirtymisestä suorana. Kun ihmettelin, miksen saanut tuntihevosta nostamaan laukkaa, oli oikeasti avartava oivallus tajuta, että se ei yksinkertaisesti jaksa jos en anna sen heittää takapuolta sivuun. Eli siis suorana siirtymisten tekeminen on kokoamista ja rankkaa lihastyötä. Kiinnitä siis huomio suoruuteen myös yksinkertaisissa siirtymisissä!

2. Mitä nopeampi, hösöttävämpi ja vauhdikkaampi hevonen on, sitä enemmän se tarvitsee pohkeen tukea. Tällaiselle hevosella on rakennettava rauhallinen ja vakaa "kuja" jaloista ja ohjista, jota pitkin se voi kulkea. Vakaa pohje yhdessä rennon käden kanssa rauhoittaa häseltäjän.

3. Jos hevonen on armottoman hidas pohkeelle ja liikkeessä jää helposti pomppimaan reagoimattomana ylös-alas niin, että raviaskeleen aikana ehtii sanoa monta missisippiä, ei vastaus välttämättä olekaan painattaa eteen täysiä. Hitaasti eteenpäin reagoiva hevonen nopeutetaan muutoksella. Ensin tulee ottaa takaisin, jotta voi pyytää eteen, jos hevonen lämpenee hitaasti. 

4. Pohjetta on aina oltava kaksi kertaa sen verran kuin kättä. Liike ei ikinä suuntaudu kädestä takajalkoihin, vaan takajaloista käteen. Myös silloin, kun pohje ei tunnu tuottavan mitään tulosta, pitää käden odottaa. Käsi ei voi ottaa, ennen kuin pohje tuo jotain "pöydälle". Jos käsi ottaa ennen kuin pohje on saanut kannettua "pöytään mitään", lopputulos on se, että ei ole olemassa mitään, paitsi tyhjänä ohjalle veivattu hevonen.

5. Kun hevosen laukka on raaka, teet karhunpalveluksen ratsastamalla sitä pitkään niin, että itse pyörität ja tasapainotat hevosta. Laukan laadun parantamisessa less is more, eli kehittyäkseen hevosen tulee työskennellä niin, että työskentely on haastavaa, mutta palkinto onnistuneesta yrityksestä tulee nopeasti. Laukkavoltti kootummassa laukassa, ja voltin jälkeen hallittu siirtyminen raviin tai käyntiin kiitosten kera kehittää enemmän kuin kolme kierrosta laukkaa niin, että ratsastaja survoo vauhtia paniikissa lisää kuin polkuautoon, ettei käy niin nolosti, että vauhti loppuu kesken ja hevonen tippuu raville. Sillä sehän on jokaisen ratsastustuntilaisen painajainen.

6. Jos aina teet, niin kuin olet aina tehnyt, saat, mitä olet aina saanut. Näin ovat viisaammat sanoneet, ja voi elämä, kun he ovat oikeassa! Jos olen yrittänyt nyt saada puolipidätettä lävitse kierroksen (tai kymmenen kierroksen tai ratsastustunnin...) ajan, eikä se ole vieläkään mennyt, pitää tehdä jotain toisin. Tänään se "jotain toisin" oli vatsalihasrutistuksen sijaan lonkkakulman sulkeminen. Johan meni lävitse. Se puolipidäte siis.

7. Puolipidätteestä on saatava työkalu ratsastukseen. Tällä hetkellä omassa ratsastuksessani sellainen oikea, kunnolla läpimenevä, takajaloissa asti tuntuva puolipidäte on ollut niin harvinainen herkku, että sen jälkeen melkein tippuu hevosen selästä alas onnesta. Ja jos jotenkin onnistuu pysymään selässä, ei siltä hevosen taputtamiselta, kiittämiseltä ja leijumiselta jää kyllä aikaa tajuta, että niin, se puolipidäte oli vain työkalu, ja nyt pitäisi siis ratsastaa. Niiden puolipidätteiden on tultava niin arkipäiväiseksi, että se onnistuneen puolipidätteen aiheuttama energia saadaan oikeasti hyötykäyttöön. Sillä energialla nimittäin ajelisi reteesti kisa-areenallakin!

8. Avain kehittymiseen on tarpeeksi paljon tarpeeksi laadukkaasti ratsastettuja kilometrejä. Ei se sen kummempaa ole. Eli reeniä vaan. 

Sellaisia mä olen miettinyt.

Mun ihana terapeuttini Summa, jolla ratsastaessa ei ehdi surra eikä murehtia!

Tuntiheppa-Maukan kanssa ehdittiin myös syksyllä muistella, kuinka ne koulukiemurat taipuukaan ;)

Loppu

HUOMIOI: Koko tämä postaus on kirjoitettu sen mukaan, mitä itse muistan keskusteluistamme klinikalla. Asiavirheitä saattaa olla ja on hyvin mahdollista, että olen ymmärtänyt eläinlääkärin väärin jossain kohtaa. Kirjoitan nämä ennen kaikkea itselleni muistiin.


Keskiviikkona klinikalla oli vastassa vakavia naamoja. Eläinlääkäri, ja sen jälkeen toinenkin, ilmestyi ihmettelemään paperilla tuomiani veriarvoja ja hevosta. Hevosta, joka täysin luottavaisena käveli perässämme jälleen kerran vieraan, oudolta haisevan tallin käytäviä hoitohuoneeseen. Ja siellä pakkopilttuuseen. Hevosta, joka herätti ihmetystä niin lääkäreissä kuin hoitajissakin: "Niin oliko tämä rauhoitettu?". Ei, se ei ollut rauhoitettu. Se vaan luottaa ihmisiinsä niin, että antaa tutkia, ottaa veret ja sen saa työntää mihin vain. Kolina ja vastustelu alkaa vasta silloin, kun tutut ihmiset häipyvät ympäriltä.

Lääkärit yhdessä ja erikseen totesivat, että tilanne on omituinen. Lääkäri jaksoi selittää veriarvoja minulle uudestaan ja uudestaan. Minulle selvisi tässä vaiheessa, että tulehdusarvot olivat erityisen kummalliset ja sitä kautta huolestuttavat. S-SAA ja fibrinogeeni olivat hurjasti koholla, mutta valkosolut viitearvoissa. Valkosolujenkin olisi pitänyt pompata pois viitearvoista. Ellei sitten.

Niin, ellei sitten. Lääkäri huokaisi, katsoi ja sanoi, että jos uudet verikokeet näyttävät samanlaista tilannetta, on jossain todella paha tulehdus. Sellainen tulehdus, jota hoitamaan valkosolut ovat menneet paikallisesti, eivätkä siksi näy verikokeissa.  Tai jo aiemmin minun mielessäni kauhukuvana välkkynyt borrelioosi. Tällaisia tulehdustiloja voisivat aiheuttaa sisäiset paiseet, kasvaimet ja esimerkiksi sydämessä oleva tulehdus. Vakavia, henkeä uhkaavia tiloja.

Sellaisia asioita, joita ei pysty ultraamaan eikä tutkimaan millä tahansa klinikalla. Aika pitäisi varata Viikkiin tai Hyvinkäälle, jossa on "parhaat laitteet ja osaavat kollegat". Varoitettiin myös - kun diagnoosia joudutaan tekemään poissulkumenetelmällä, siitä tulee helposti kallista. Pelkästään tutkimuksiin voi mennä useita tuhansia euroja. Hoito siihen päälle.

Klinikalla tähystettiin ylähengitystiet ja löydettiin pienesti tulehtunut kohta. Ei selitä veriarvoja. Lannasta otettiin lantanäytteet ja verta pumpattiin monta putkiloa. Ensin tulehdusarvoja varten, hetken kuluttua vielä mahdollisia jatkokokeita varten. Hevosen yleiskuntoa ihmeteltiin. "Miten se voi olla niin pirteä, kun se on kerran niin kipeä?"

Niinpä. Sitä minä olen viimeiset viikot ihmetellyt. Itkenyt ja harjannut hevostani, joka on levottomana halunnut osallistua joka toimenpiteeseen, selvästi ihmetellen, miksei me mennäkään? Harjannut ja pukenut loimea talvikarvan päälle. Tallikaverit ovat nauraen pysähtyneet ihmettelemään Rikun nallekarhukarvaa. Olen hymähtänyt, että nauttikoon nyt, kun kerrankin saa kasvattaa. Että se lähtee heti, kun päästään taas treenaamaan. Ja samalla olen vain toivonut, toivonut niin paljon, että vielä tänä talvena saan klipata hevoseni merkiksi siitä, että me saadaan treenata. Että me olemme terveitä. Että meillä on vielä aikaa. Että Riku saa opettaa mulle vielä vaikka mitä. Että mä saan vielä hetken lämmitellä tällaisen onnen lämmössä.

Viimeisten viikkojen aikana olen joutunut pidättelemään itseäni, etten ole ärähtänyt ympärilläni oleville ihmisille. Hyväntahtoiset kysymykset "Voisiko se olla....?" ovat tuntuneet rienaukselta. Kun voihan se olla. Ihan mitä vaan. Aivan mitä vaan. Näillä oireilla (tai oireettomuudella) se voi olla mitä vaan. Samalla olen huomannut kateudun ajautuneen ajatteluuni. Olen tuijottanut käsittämättömän kateellisena tallikavereitani, kun he ovat varustaneet hevosiaan ja lähteneet treenaamaan. Olen ollut jopa kateellinen niille ystävilleni, joiden hevosella on pitkä kuntoutusprojekti edessä. He sentään tietävät, mistä on kyse. Olen ollut huono ystävä, enkä ole lainkaan pystynyt samaistumaan huoleen, kun hevonen on ollut "vähän huono takaa". On tehnyt mieli huutaa ja kirota, itkeä ja äristä. Ettekö te tajua, että mun hevonen voi kuolla? Mulle ei jää mitään!

Tämä tuntuu nyt aika lapselliselta ajattelulta. Ja sitähän se juuri on. On ollut kuitenkin tärkeää, että olen saanut puhua avoimesti siitä, että tässä suuressa surussa kohtaa oikeastaan kaksi eri surua. Ensimmäisenä suru eläimestä. Toisena se valtava suru ja pelko tuntemattoman edessä, kun et tiedä, onko sinulla rahaa tutkia ja hoitaa hevostasi. Luulin olevani ihan hyvin varautunut katastrofiin, mutta tajusin sen luulon vääräksi viimeistään keskiviikkona kuunnellessani eläinlääkärin ohjeistusta siitä, että mitään ei sitten saa antaa klinikalla tutkia, ennen kuin on saanut siitä hinta-arvion, että kuinka kallis lasku se lopulta olisikaan voinut olla. Lopputulema olisi voinut olla se, että vakuutuksesta huolimatta minulla olisi voinut olla kädessäni narun päässä hevonen, jota ei ehkä olisi voitu enää pelastaa, ja toisessa kädessäni 10 000 euron lasku. Siihen en ollut varautunut.  Onko meistä kukaan?

Keskiviikkona veret lähetettiin siis labraan, ja me ajoimme kotiin. Minä autossa hysteerisenä itkien, Riku kopissa tyytyväisenä heinää syöden. Kotona illalla laskettiin ahdistuneena rahoja, pistettiin ylimääräistä tavaraa nettiin myyntiin ja laitettiin luottokortille lisäluottohakemusta. Olimme sopineet eläinlääkärin kanssa, että hän soittaa torstaina, ja samalla jutellaan vaihtoehdoista. Hän lupasi selvittää borrelioosin ja muiden mahdollisien lisäverikokeiden hinnat. Ajatuksena olisi verikokeiden tulosten perusteella päättää, mitkä lisäverikokeet tehdään, ja sen jälkeen odottaa taas muutama viikko. Ottaa uudet verikokeet, ja jos tulehdusarvot edelleen olisivat koholla, varata aika Viikkiin tai Hyvinkäälle poissulku-diagnoosia varten.

 Keskiviikon ja torstain välinen yö oli unilääkkeestä huolimatta pitkä. Torstaipäivä oli pitkä. Kello 16:32 puhelin soi. Odotin paljon. Tätä en odottanut.

"Nyt on kuule sellainen tilanne, että nämä sun hevosen veriarvot ovat niin priimat kuin voi olla. Palauta kevyen liikunnan kautta normaaliin liikkeeseen. Sä voit kuule vaikka nyt pukea ratsastuskamat ja lähteä kävelemään sillä."

 Itkin, jälleen. Soitin Rikun läheisille, vuokraajalle ja mutsille. Sen jälkeen tottelin eläinlääkäriä ja puin ratsastusvaatteet. Ajoin tallin pihaan, vihelsin autosta noustuani. Oma punaiseni juoksi tarhanvierustaa portille ja hörisi. "Nyt lähdetään lenkille" ehdin sanoa, ennen kuin itkin taas. Ja me lähdettiin, lenkille. Puoli tuntia käyntiä kentällä, avoa, sulkua ja väistöä. Ja muutama askel ravia, kun Riku päätti, että nyt olisi aika siirtyä seuraavaan askellajiin. Takaisin tallille kävellessä meinasin tippua hevoseni selästä, kun se pelästyi sorsaa. Joita siis on koko kevään, kesän ja syksyn ollut järven rannassa. Enkä tiedä, olenko koskaan ollut onnellisempi siitä, että olen meinanut tippua selästä. Mun pörinäprinssi on taas täällä.

Selitystä veriarvoille ei ole. Mahdollista on, että näytteenotossa on ollut jotain ongelmaa. On mahdollista, että on ollut joku tulehdus, johon antibiootti on auttanut kuitenkin, mutta viiveellä. On mahdollista, että... On mahdollista vaikka kuinka paljon. Otan varmuuden vuoksi uudet veret muutaman viikon päästä. Mutta siihen asti, eläinlääkärin määräyksen mukaan, hengitän. Ja uskon siihen, että tämä case on nyt closed. Niin mulle luvattiin!

Olo on ollut epätodellinen. Sellainen, kun olisi ollut kauan pimeässä huoneessa ja joku olisi tullut sisään ja laittanut valot päälle. Viime yönä olen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan nukkunut kunnon yöunet. Sellaiset minulle tyypilliset, katkeamattomat ja pitkät. Niitä ei ole juuri näkynyt.

Muille ehkä vain hevonen. Mulle the Hevonen.

Tänään käytiin maastokävelyllä. Voitteko uskoa? Maastokävelyllä!

Sympatiasärkyä

Voisi ehkä vähän naurattaa, jos ei huolestuttaisi näin paljon.

Kun Rikua ensimmäistä kertaa kuukausi sitten kuskattiin klinikalle jalkavaivojen takia, mä onnistuin pari päivää klinikkakäynnin jälkeen tulehduttamaan akillesjänteeni. Ensimmäistä kertaa elämässäni, ja ihan puskista. Nyt kun tilanne on kääntynyt niin, että jalkojen sijaan eniten huolta aiheuttavat kohonneet tulehdusarvot, mä istun kotona pitkittyneen flunssan jälkitautina tulleen poskiontelotulehduksen kanssa. Jota muuten sairastan, yllätys, ekaa kertaa elämässäni.

Kuukauden aikana olen nukkunut keskimäärin öissä sen 2-4 tuntia. Töissä kuljen suhteellisen zombina, enkä pysty juurikaan keskustelemaan mistään järkevästi. Kun työkaveri ystävällisesti kysyy Rikun voinnista, en meinaa saada muotoiltua vastausta, joka ei kaataisi huoltani ämpärillä toisen niskaan.

Vaivojen määrä ehkä korreloi minulla ja hevosellani, mutta ei-niin-yllättävästi huolen määrä ei korreloi. Siitä huolimatta, että minä olen lähes hermorauniona huolesta, hevoseni on iloinen oma itsensä. Tänään se oli jopa vapaapäivän jälkeen ollut erityisen pinkeä, kun äitini oli käynyt ratsastamassa sillä tuulisella ilmalla. Että voi ihminen tullakin onnelliseksi kun kuulee hevosensa sikailleen!

Tilanne on siis kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että viikko sitten klinikalla todettiin, että liike on parantunut takaa ja pysynyt hivenen epämääräisenä edestä. Huolta aiheutti kontrollina otetut verinäytteet: jostain syystä tulehdusarvot olivat nousseet. Antibioottikuurin kanssa kotiin seurailemaan tilannetta. Eilen Riku kävi verikoekontrollissa, ja antibioottikuuria jatkettiin, koska tulehdusarvot olivat edelleen korkeat.

Nyt odotellaan tulehdusarvojen laskemista (eli siis käytännössä hoidetaan tulehdusta, jonka paikasta ei ole tietoa) ja sitten pohditaan liikettä uudestaan. Mitään varsinaisen huolestuttavaa liikkeessä ei tällä hetkellä ole - Riku on innokas, jaksaa taas koota takaa, mutta jostain syystä vasemmalle ratsastaessa silloin tällöin tahdittaa päällään, vaikka etujalkojen liike on puhdas. Mysteerihevonen.

Perjantaina ratsastin tunnilla askellajeja sen verran lävitse, että päädyimme opettajan kanssa siihen tulokseen, että voin sunnuntaina startata seuranmestaruuksissa Rikulla. Ja niin me starttasimme. Rata oli todella huono, olin itse ahdistunut kun esitin radalla hevosta, joka ei mielestäni ollut aivan priima. Lisäksi jarrut olivat lähes kuukauden kouluratsastustauon jälkeen täysin hukassa... No, niin vain siitäkin radasta selvittiin n. 60 prosentin tuloksella. Prosenteilla ja pisteillä ei ollut tässä tilanteessa mitään merkitystä, mutta oli ihana saada palkintojenjaossa tuomarilta vielä palautetta. Hän sanoi, että kun minä itse pääsen ratsastamaan hevosta paremmin, vielä hiukan rehellisemmin pyöreänä, se on hevonen, jonka liikkeet riittävät ihan mihin vaan. Huhhuh. Kyyneleet nousivat silmiin, varsinkin tämän muutenkin tunteellisen kuukauden päätteeksi.

Hevonen on upea. Kumpa se tulisi vielä kuntoon.

Mä ja mun paras. Sennumestaruushopea tänäkin vuonna, sekä esteissä, että koulussa.

Väsymys, itku ja suru

Kyllä on tunteita käyty läpi parin viimeisen viikon aikana! Yritän nyt vähän summata niitä...

Tasan kaksi viikkoa sitten Riku siis piikitettiin toisen takasen kintereeseen ja ristikkäisen etusen alaniveliin. Viikon kävelyn jälkeen alkoi sekä hevosen, että ratsastajan pääkoppa vaatia vauhtia - Riku harrasti erilaista säntäilyä eri tilanteissa ja minua ahdisti, kun en saanut ratsastaa. Viikko sitten torstaina koitti suuri päivä, kun lääkärin antaman ohjeen mukaisesti kokeilin ravata hieman. Ilo vaihtui hetkessä epäuskoksi ja sitä kautta ahdistukseksi - miten voi olla, että hevonen, joka ennen piikitystä oli niin hienoisen ep, ettei sitä tuntenut kuin juuri ja juuri selkään, onkin yhtäkkiä ihan köpö?

Vein Rikun talliin, ja aloitin välittömästi soittelukierroksen hevosihmisille ympärilleni. Useimmat olivat ihmeissään, mutta erityistä huolta ei tuntunut olevan, kun pistokohdat eivät kerran turvota, eivätkä kuumota. Itselläni ahdistus ei lieventynyt.

Perjantaina soitin klinikalle ja jätin soittopyynnön Rikua hoitaneen eläinlääkärin sijaiselle. Hän soitteli iltapäivällä takaisin, ja suositteli klinikkakäyntiä, jotta saadaan otettua verinäytteet ja niistä tulehdusarvot. Tässä vaiheessa siis epäilynä oli pistoskohdan kautta niveleen menneen bakteerin aiheuttama niveltulehdus. Sitä olin jo heti pistoksien jälkeen ehtinyt googlata sen verran, että tiesin pelästyä apaut kuoliaaksi tässä vaiheessa...

Ajeltiin siis klinikalle, mun itkiessä välillä lähes hysterisenä pelkääjän paikalla. Äiti piteli laina-auton rattia tiukasti, eikä onneksi sortunut lohduttelemaan. Klinikalla purettiin Riku, mentiin sisälle odottelemaan hevosen kanssa. Hoitaja nappasi veret, ja sen jälkeen odoteltiin. Tulehdusarvoja (tai tulehduksiin viittaavia arvojako nämä nyt on?) otettiin kolme, joista kaksi oli viitearvon rajojen sisällä ja yksi kohonnut. Jouduin sitten tekemään päätöksen siitä, jätänkö Rikun klinikalle yöksi niin, että hoitava eläinlääkäri voi tutkia sitä lauantaiaamuna, vai tuonko kotiin. Päätin tuoda Rikun kotiin. Itkien.

Yö meni hereillä pyörien. Ahdisti ja itketti. Aamulla jo ennen kahdeksaa olin tallilla tutkimassa hevoseni vointia. Kävimme aamukävelyllä, ja minä päätin, että lähden kamalasta olostani huolimatta sovitulle reissulle Suomenhevosten Kuninkaallisiin Rikun vuokraajan kanssa. Siellä sain ajatukset ajoittain irti Rikusta, tosin jossain vaiheessa uutta kisapaitaa hiplatessa mietin, että entä jos mä en sellaista saa enää pukea päälle? Entä jos Riku ei parane? Huonona vitsinä ilmoille heitetyt kommentit siitä, kuinka Riku ehkä voi käyttää loimea, jos ei kuole, eivät olleet ollenkaan hauskoja oman pääni sisällä. Kisapaitakin jäi ostamatta, ja mukana kannetut kannusremmit palautettiin hyllyyn. Sanokaa vaikka taikauskoksi. 

Sunnuntaina suuntasin taas ennen kahdeksaa Rikun kanssa kävelemään. Sen jälkeen lähdimme ajamaan Emile Faurien klinikalle Ruskeasuolle. Klinikka oli mahtava, selkeä ja siitä oli helppo löytää punainen lanka. Keskittymiseni olisi voinut olla parempaa, jos en olisi miettinyt, pääsenkö omalla hevosellani enää ikinä kokeielmaan klinikan asioita...

Tällä viikolla Riku on liikkunut aika paljon, mutta kevyesti. Pistin sen myös tarhaamaan kavereidensa kanssa, koska yksintarhaus sai aikaan sen, että se seisoi 12 tuntia päivässä samassa paikassa. Nyt se liikkuu lähes koko päivän kevyesti.

Eilen otin ensimmäistä kertaa ravia kaarevalla uralla. Ravi tuntui selkään puhtaalta. Erityisenä voitonmerkkinä en tätä pidä, kun ottaa huomioon, että perjantaisen klinikkareissun jälkeen hevoseni on saanut norsuannosta Metacamia. Lohduttaudun silti sillä, että olisi se voinut tietysti olla edelleen ontuvakin. Se olisi huolehdittanut vielä enemmän.

Nyt rupean hiljalleen kokeilemaan ravia hieman enemmän. Jos ensi viikolla tuntuu hyvältä, sitten ehkä laukkaa. Jos ei tunnu, palataan askel taaksepäin. Kontrolliaika klinikalle on 22.9., eli puolentoista viikon päästä.

Olen jopa hieman yllättynyt, kuinka raskaasti olen ottanut viimeiset pari viikkoa. Töissä alkaa pinna olemaan kireällä, kun nukuttuja tunteja tulee yössä n. 2-3. Itku nousee kurkkuun helposti, ja pienetkin vaikeudet tuntuvat kerrostalon kokoisilta. Tuntuu, ettei kukaan ymmärrä. Vaikka kyllä ymmärtää. Sen takia mulla on mahtava pieni porukka, johon kuuluu minä, Rikun vuokraaja ja meidän mutsi. "Riku kuntoutuu!" -whatsappryhmässä on jaettu kävelytysvuoroja, lääkitsemisvuoroja, rapsutusvuoroja ja kuulumisia. On se vaan käsittämättömän hienoa, kun on saanut jakaa tätä. Koviten tässä tilanteessa kolahti se vastuu - vastuu minun omasta hevosestani. Minun pitää pystyä itse tekemään päätökset, myös silloin, kun eri ammattilaiset puhuvat täysin ristiin. Ja sen jälkeen pystyttävä kantamaan vastuu päätöksistäni.

Enpähän pidä enää hevosenkaan terveyttä itsestäänselvänä. 

Pojat eivät halunneet poseerata, mutta tänään nautittiin kävelyllä näin makeasta ilmasta.

Syy, selitys ja huojennus

"On siis ollut epämääräisen huono, ei tunnu kuin satulaan... Nyt sitten valmentaja huomannut?"

"Ei kokoa kuten ennen, laukka ei pyöri kuten ennen, vasemmalle kaarrettaessa vähän epätahdissa välillä?"

"Liikkuu siis ihan tarpeeksi, urheiluhevosen verran. Onko mikään muuttunut? Satula, pohja, treeni...?"

"No joo, kyllä se vähän reagoi. Hyvin vähän. Vasemmasta kintereestä ehkä 1,5 verran, oikean etujalan alanivelistä ykkösen verran. Kinner myös vähän kiertää liikkeessä."

"Just tän takia mä juoksutan asfaltilla nuo liikkeet, ei tässä näy kyllä hiekalla yhtään mitään. Ehkä aavistuksen, kun tietää, mistä katsoo, huomaa, ettei tuo takanen tahdo tulla kunnolla rungon alle laukassa. Tarkka on kyllä ollut sun takapuolituntuma!"

"Kuvataan vasen kinner ja oikea etunen. Jos on löydöksiä, saanko kuvata oikeankin kintereen?"

"Tämä menisi kyllä näillä kuvilla minultakin ostotarkastuksessa lävitse, ja vähemmän tarkka ei edes huomaisi. Kintereessä pienen pientä muutosta, voi olla, että kasvattaa siihen jotain, ja voi olla, ettei kasvata. Aika näyttää. Etusessa ei mitään, luultavasti vain kompensoi kinnertä sillä jalalla."

"Kyllä sinä tämän käyttöön saat. Ja aika piankin."

"Koska merkittäviä löydöksiä ei ole, hoidetaan oiretta. Piikitetään kipeät nivelet. Vajaan kuukauden päästä pitäisi olla normaalissa käytössä, jos kaikki sujuu hyvin."

"Nyt on pakko kyllä sanoa, että tämä hevonen on hienosti hoidettu. Hyvässä kengässä, karvassa, symmetrisessä ja erinomaisessa lihaskunnossa ja riittävän hoikka. Ole ylpeä siitä, mitä olet tehnyt tämän hevosen kanssa. Tällaista on ilo hoitaa."

"Hei, nyt ei ole syytä itkeä! Et syytä itseäsi mistään, luota vaan jatkossa siihen, että sinä tunnet tämän hevosen niin hyvin, että sinä tiedät, kun jotain on vialla."

Eilen oli äärimmäisen raskas ja tunteellinen päivä. Pelkoa, odottamista, ahdistusta, huojennusta. Vähän vielä sitä itsesyytöstäkin. Vähenevissä määrin kuitenkin.

Nyt meillä on siis pieni sairasloma ja huilaushetki. Olen helpottunut ja huojentunut tilanteesta. Myös siitä, että syy löytyi, ja se on helppo hoitaa. Vähän myös jo mietin, että olisiko tämä ollut kuitenkin tämän kesän tulosmahalaskun takana ainakin osittain - hevosesta on ollut tosi vaikea saada irti sitä, mitä minä tiedän sen osaavan.

Se jää selviämään tulevaisuudessa. Pääasia on se, että Riku tulee kuntoon. 

Syy kadonneen fiiliksen takana

Tänä kesänä olen useammin kuin kerran pohtinut ja ääneen kysellyt, että "Onko tää nyt ihan puhdas?", "Liikkuuko tää vähän omituisesti takaa?", "Onko tää laukka edes kolmitahtista?" tai "Miten tää on nyt yhtäkkiä niin vaikeaa?". Olen passittanut kaikki mahdolliset ympärilläni touhuavat ihmiset tuijottamaan hevostani edestä ja takaa, kaikista mahdollisista kulmista ja kaikissa mahdollisissa askellajeissa. Mitään huomionarvoista ei ole ollut.

Itse olen pohtinut, että Riku on välillä vähän haluton. Mutta taas toisaalta, se hyppää mielellään, kuumenee ratsastaessa ihan tutulla tavalla ja kykenee suorittamaan. Kokoaminen on ollut todella vaikeaa, mutta sen olen taas pähkäillyt niin, että en vaan itse saa ratsastettua sitä nyt kunnolla läpi. Kaikki tämä yhdessä on luonut sen, että fiilis selässä on ollut ajoittain kateissa. Ja yllättäen askellajeista meille vaikein, eli käynti, onkin ollut paras. Aiemmin helppo ja letkeä ravi on ollut takaa tehotonta ja vähän väsähtänyttä.

Tänään menin valmennustunnille. Kärkkäisen Annan kanssa juttelimme tavoitteista, fiiliksistä ja muista. Kävelin. Ravasimme oikeaan kierrokseen. Riku tuntui ihan halukkaalta, sellaiselta, mikä on ollut tänä kesänä ihan "normaalia". Ravasimme vasempaan kierrokseen. Tunsin tutun epätasaisuuden muutamalla askeleella. Anna pyysi minua pidentämään ohjat. Ravasin useamman kierroksen pitkin ohjin ympyrällä. Siinä vaiheessa jo alkoivat kyyneleet valua - vähän ahdistuksesta, vähän helpotuksesta. Joku muukin huomaa siinä jotain!

Lopputulema oli se, että kaikki ei ole ok. Varasin klinikka-ajan keskiviikolle.

Mitä tästä opimme? No, ainakin jatkossa aion luottaa enemmän omaan fiilikseen ja perstuntumaan. Se on jo kaksi kertaa puolen vuoden sisään osunut täysin oikeaan.

Sanomattakin on selvää, että olo on kuin nieleskelisi kaktusta. Sattuu ajatella, että olen koko kesän liikuttanut hevosta, joka ei ole ollut ihan kunnossa. On mulla nöyrä ja kiltti hevonen, kun se on silti suorittanut. Nyt en pääse ylitse tästä itsesyytöksestä - toivottavasti en ole kesän aikana tehnyt hirveää tuhoa kipeälle hevoselle. Ihan tyytyväisenä se jäi lahjuksiaan syömään karsinaan kuitenkin, ei onneksi traumatisoitunut kai tänäänkään karvaa vasten pillittävästä omistajastakaan. Jaksoi odottaa, että kerään itseni ja annan herkut taskusta.

Ei vielä perillä, mutta matkalla

Viime sunnuntaina kisailtiin Aulangolla seuranmestaruuksien muodossa esteratsastuksessa. Kisat olivat siitä tänä vuonna erikoiset, että meidän maneesityömaasta johtuen emme pystyneet ottamaan kovin montaa oman tallin ulkopuolista ratsua vastaan, joten olimme rajannneet kilpailut vain Hämeen Ratsastajien jäsenille avoimiksi. Tästä johtuen molemmat luokat olivat varsin pienet, ja kisat nopeasti ohitse.

Aamu meni todella nopeasti kisajärjestelyjä tehdessä. Lopulta pääsin hakemaan Rikua tarhasta sisään siinä vaiheessa, kun ensimmäinen innostunut kisaajatyttö kysyi, että joko saa mennä verryttelemään. Siinä vaiheessa menin sitten itse pientä ravia kohti tarhaa ja hain Rikun sisälle. Varusteet selkään ja verryttelyalueelle. Otin vain pari hyppyä, ajattelin, että tämä 70cm rata saa olla se verryttely. Testasin kaasua ja jarrua ja lähdin radalle.

70cm rataan mahtui paljon hyvää ja paljon huonoa. Riku oli innoissaan suorittamassa tehtäviä, ja mä olen tyytyväinen siihen, että sain kaikki välit ratsastettua ja yritin auttaa hevosta, vaikka välillä päädyin lähinnä häiritsemään sitä... Uusintaan tein suunnitelmani mukaisen tien, ja se takasi tässä luokassa sitten voiton, kun kaikki puomitkin pysyivät kolisuttelemisesta huolimatta kannattimillaan.

Heti seiskakympin palkintojenjaon jälkeen oli sitten 80/90cm -luokan aloitus. Rata oli sama. Mä lähdin radalle hyvillä mielin, ja alkurata sujuikin hyvin. Yhtäkkiä pitkällä lähestymisellä kohti radan isointa (mutta ei silti kovin isoa) okseria se iski - ajatus, että apua, onpa se iso. Tein niin kuin aina pelästyessäni, jätin hevosen yksin, irroitin jalan ja heitin ohjan pois. No, ei tarvinnut miettiä, hyppääkö Riku. Ei tasan hyppää... Siihen siis seis. Uudella kerralla ratsastin, enkä jäänyt killumaan, joten puhtaasti yli. Loppurata meni myös puhtaasti. Lopputuloksena siis 4 virhepistettä. Tällä tuloksella tuli sennumestaruudesta hopeaa.

Eron siinä, miten suhtaudun virheisiini koulu- ja esteratsastuksessa, huomasi erityisen hienosti tämän ratsastusvirheen kohdalla. Koska kyseessä oli estevirhe, mietin, että olipa harmi. "Pitää ensi kerralla yrittää ratsastaa paremmin." En ollut itselleni vihainen, enkä pettynyt itseeni. En ruoskinut itseäni kotona. En jäänyt jossittelemaan, että entä jos... Annoin itselleni virheeni anteeksi ja siirryin eteenpäin. Miten tämän taidon saisi siirrettyä myös kouluratsastukseen?

Estehommissa!

Tänään sen sijaan mä päätin mun vajaan kaksi viikkoa kestäneen "en enää koskaan kisaa koulua" -putken ja menin kisoihin. Loimihaan Loikat Loimaalla ovat hauska suomenhevosten kilpailutapahtuma, josta tykkäsin edellisenä vuonna paljon. Tänä vuonna mentiinkin porukalla koko päiväksi. Päivän aikana ehdittiin myös käydä Ypäjällä katsomassa kisoja, eli oikein hauska päivä kaiken kaikkiaan!

Mun starttiaika oli vasta viideltä. Menin selkään puoli viiden maissa ja päätin, että en prässää hevosta. Ratsastan liikettä rennosti ulos, en stressaa muodosta, enkä yhtään mistään. Ratsastan niin, että molemmille jää hyvä mieli.

Tämä taktiikka näkyi radalla. Se näkyi negatiivisesti siinä, että keskiravit eivät lähteneet ylämäkeen ja laukanvaihto käynnin kautta ei ollut laukanvaihto käynnin kautta. Sen sijaan pohkeenväistöt tuntuivat selkään letkeältä ja laukka pyörivältä. Jäi kaikenkaikkiaan hyvä olo. Tulin pois ja olin tyytyväinen siihen, että me saatiin päättää kausi tähän suoritukseen. Yritin valmistaa itseäni prosentteihin hokemalla, että niillä ei ole väliä. Silti kun kuulin ne, meinasi tulla itku. Nippanappa 56 ja kaikki pisteet, joita kuulin, menivät ohitse.

Laitettiin hevonen autoon ja mä pyysin vähäsanaisesti tukijoukkoja, että jos hakevat paperit ja mennään. Papereita ei kansliasta annettu pois ennen luokan loppua, ja kisapäivän siinä vaiheessa kestettyä n. 12 tuntia, mä ilmoitin, että nyt tehdään niin, ettei odoteta paperia vaan lähdetään.

Lähdettiin kotiin. Mä kotimatkalla yritin tentata tukijoukoilta, että mistä se jäi tällä kertaa noin pahasti vajaaksi. Oliko se se muoto vai mikä? Kenelläkään ei ollut vastausta. Tallilla mä masentuneena purin hevosen ja mietin, kuinka mä voin olla näin hukassa, että rata tuntui aivan kohtuulliselta, ja prosentit ovat taas näin ala-arvoiset. Missä mä menen nyt pahasti metsään.

Kotona avasin Kipan ja tulokset. Järkytys oli aika suuri, kun näin, että olin kuullut prosenttini väärin. Alle maagisen 60% ne jäivät edelleen ihan hitusen, mutta eivät suuresti. Ensimmäinen ei-sijoittunut. Toinen tuomari laittanut sijalle 2. Ei se mun tunne ollutkaan niin väärä.

Nyt kyllä kiinnostaisi, mitä siinä paperissa luki ;) No, tyhmästä ja kipakasta päästä kärsii koko ratsastaja.

Kilpailuissa kävin myös pitkään keskustelua erään syvästi kunnioittamani suomenhevosihmisen kanssa. Hän kehui Rikun muuttunutta ulkomuotoa, ja kuunteli minun ahdistustani. Kun tuntuu, ettei mikään etene, ja hevonen menee huonommaksi. Kun haluaisi luovuttaa. Ehkä minusta ei vain ole helppo A -tasolle? Hän sanoitti aika suoraan ja karusti sen, mitä monet ovat minulle yrittänyt sanoa. Nyt on se hetki, kun pitää painaa pää alas, niellä pettymys, ja kerätä se lusikka jälleen kerran käteen. Nyt punnitaan sisu, tahto, asenne. Jos nyt jaksaa painaa tämän vaikean jakson lävitse, lopputuloksesta tulee hyvä. Jos mä nyt luovutan, lopetan yrittämisen tai jopa myyn hevosen, tämä kaksi vuotta työtä valuu hukkaan. Ei kukaan, tai ainakin joku muu, kerää minun tekemäni työn hedelmät. Nyt pitää malttaa.

Niin mä aion nyt tehdä. Malttaa. Treenata. Laskea jälleen kerran uuden kunto-ohjelman talveksi. Kerätä hevoselle lihasta. Treenata omaa fysiikkaa. Säilyttää hermoni. Olla määrätietoinen, olematta kova. Muistaa pitää hauskaa, koska pitkää matkaa ei muuten jaksa.

Kyllä tämä tästä. Olen ajatuksen tasolla pyöritellyt mahdollisuutta ratsastaa enemmän. Olen tarttunut kaikkiin mahdollisuuksiin ratsastamisesta, ja ratsastanut kavereiden hevosilla, tallikavereiden hevosilla ja myös meidän tallin tuntihevosilla. Nyt pitää miettiä, mistä niitä ratsastuskertoja saa lisää. Niitä tarvitaan. Ehkä mä voisin yrittää löytää jotain "projekteja", joiden kanssa voisin käydä auttelemassa? Pitää pohtia.

Kisojen peruminen saa hymyn naamalle

Päätin torstaina, että en lähde suunnitellulle reissulle aluekoulukisoihin Porvooseen lauantaina. Sen sijaan päädyimme tekemään jotain aivan täysin erilaista...

Me Aulangolta saamme maastoilla Aulangon upeassa puistometsässä. Maisemat ovat hienot. Se takaa sen, että missään ei uskalla liikkua reippaammassa laukassa, koska mistä tahansa voi eteen tulla marjanpoimija, turisti, lastenrattaat, alamäkipyöräilijä tai lenkkeilijä, jolla on koira irti. Metsässä menee muutama ratsastusreitti. Nämä ratsastusreitit ovat turistien ahkerassa käytössä, joten niilläkään ei uskalla ratsastaa sen reippaampaa. Ja muualla metsässä ei saa ratsastaa. Olen välillä tehnyt epätoivoisia yrityksiä etsiä lähistöltä kunnon maastolenkkejä. Olen löytänyt kivoja paikkoja, mutta en mitään paikkaa, missä saisi oikeasti laukata eteen. Samalla olen ihaillut isovanhempieni mökin lähistöllä olevia maisemia ja metsäteitä. Täällä sitä olisi mahtava laukata!

No, viime viikon alhossa tästä ajatuksesta jalostui idea. Entä jos sen sijaan, että raahaan hevoseni 120 kilometrin päähän koulukisoihin, joista saan taas yhden pahanmielen paperin kotiinviemisiksi, raahaisinkin sen maastoon mökille 25 kilometrin päähän?

Perjantaina töiden jälkeen sitten tuumasta toimeen.

Yhdistelmä mökin läheisellä pellolla, jossa hevosten purkaminen suoritettiin.

Pojat nauttivat vihreästä ennen retken aloitusta. Rikun superjärkevä tarhakaveri lähti turvahevoseksi retkelle uuteen ja ihmeelliseen.

1,5h ja 14 kilometriä myöhemmin mökin pihassa.

Riku meidän mökillä - mun heppatyttö haaveeni totena!

Pappa toi hepoille näkkäriä

Tarkkaa työskentelyä

Niin kauan kuin tarjoilu pelaa, suomipojat tyytyvät mihin vain tarhaan. Tuossa tarhan vieressä syötiin kakkua ja juotiin kahvit. Tai mä join mummon mulle varaamaa Pepsi Maxia.

Mä voin kyllä ihan suoraan sanoa, ettei tippaakaan kaduttanut, että jäi kisat väliin ja otin tilalle tällaista maalaishengailua! Oli ihana vetää maastossa ihan täysiä, ilman että tarvitsi pelätä ollenkaan, mitä tulee kulman takaa vastaan. Lisäksi oli ihan huippua nähdä, että mun hevonen, joka on kuitenkin ihan jänishousu, selvisi näin hienosti vieraassa maastossa ja lopuksi vielä ihan vieraassa pihapiirissä.

Oli tämä sellainen "unelma todeksi" -hetki, että meni ehdottomasti mun tämän kesän heppajuttujen kärkeen :) Oli mahtava liikkua hevosella noissa ihanissa, tutuissa maisemissa ja päästä kunnolla maastoon ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

Nyt se loppui

... kisaaminen siis. No tuskin loppui. Mutta ainakin vähenee.

Mutta niin, fiilis on nyt voimakkaasti se, että kisaaminen ainakin aluetasolla saa nyt hetkellisesti olla tässä. Mä en selkeästi ole vielä valmis suorittamaan noita tehtäviä sillä tavalla, millä ne tällä tasolla (alue helppo A) pitäisi suorittaa. Nyt ei auta kuin niellä kalkki ja mennä kotiin harjoittelemaan. On halvempaakin.

Kävin eilen pupertamassa Paimiossa asti kaksi rataa. Kumpikaan ei ollut kelvollinen. Riku oli vähän väsynyt, verkassa kuitenkin paljon parempi, kuin radalla. Oli tosi kuuma, ötököitä paljon, kisamatka oli ollut pitkä. Hellekausi näkyy hevosessa väsymisenä. Mutta hevosta ei voi kummastakaan radasta vähimmässäkään määrin syyttää, kuski ne ratsasti.

Ensin suoritettiin FEI:n HeA* kenttäkilpailuohjelma poneille. Prosentteja raavittiin 59,405% ja sijoitus tällä 13./24.

Tuomareiden loppukommentit:

C: Rauhallinen suoritus. Potentiaalia on!!!, mutta lisää kantovoimaa taakse + pyöreämpi laukka. Ajoittain suu auki -> pehmennä tuntumaa. Prosentit nousevat, kun suoritus saa lisää energiaa.
M: Tasainen suoritus, takajalat vielä aktiivisemmin töihin. Rohkeutta ja venyvyyttä keskiaskellajeihin. Aukoo suutaan. Tsemppiä jatkoon.

Tuo suun aukominen johtui osittain typerästä virheestä, jonka tein kankiohjien kanssa säheltäessäni. Toinen kanki jäi selvästi lyhyemmäksi kuin toinen, ja Riku tietysti reagoi siihen. Olisi pitänyt reagoida itse nopeammin siihen, nyt meni vähän säätämiseksi koko rata.

Riku odotteli kopissa kolmisen tuntia seuraavaa starttia, joka oli FEI:n HeB kenttäkilpailuohjelma poneille. Tästä radasta sitten prosentteja 60,652% ja sijoitus 7./22.

Tuomareiden loppukommentit:

C: Nöyrä, sympaattinen SH joka kuuliaisesti suorittaa. Välillä hiukan etupainoinen. Siirtymiset vielä selvemmin.
M: Paljon siistejä kohtia. Säilytä tahti paremmin, kädet alas ja vakaammin ohjan ja pohkeen väliin.

Tiedän, että pitäisi olla ihan tyytyväinen. Ja hevoseen olenkin ihan aidosti tyytyväinen. Kaikki on sen kanssa niin helppoa, se yrittää parhaansa ja toimii vieraissa tilanteissa hienosti. Itseeni olen todella pettynyt. Jotenkin se, kun tähän kesään ei ole mahtunut niitä onnistumisia kisarintamalla, on saanut mut epäilemään. Mä olen nyt varmaan haukannut vain liikaa. Luullut olevani valmis tasolle, jolle en ole valmis.

Olen todella pettynyt itseeni. Tämä tarkoittaa sitä, että nyt treenataan entistä kovempaa. Peruin lähtöni kunkkareihin, koska lähes satasen lähtömaksujen lisäksi minun pitäisi ottaa vapaata palkaton päivä, joten aika kalliiksi tulisi hakea taas yksi paperi, jossa lukee se, minkä jo tiedän. Hevonen on paras ja kuskilla paljon petrattavaa. Tämän viikon lauantaina piti mennä Porvooseen. Nyt sitten haistelen tilannetta. Jos Riku tuntuu yhtään väsyneeltä, ei lähdetä. Jos ilmoittautumisaikaa olisi ollut vielä sunnuntaina, olisin perunut nämäkin lähdöt. Nyt ne on maksettu, joten pohditaan rauhassa loppuviikkoon asti, mitä tehdään.

Jos ei tekstistä vielä selvinnyt, olen siis todella maassa, enkä edes jaksa esittää pirteää. Alla vielä video eilisestä A:n radasta, ettei totuus unohtuisi. Kuvattu kännykällä (kiitos Boonus!), joten laatu sen mukaista. 

Jokeran kisat 27.7.

Tänään olikin erityisen hauska kilvanajopäivä. Mukaan pääsi Rikun lisäksi yksi meidän ihanista tuntijunista, eli Vili. Tallilta lähdettiin ihanan inhimilliseen aamupäiväaikaan. Ihana Ella oli edellisenä päivänä pessyt ja puunannut Vilin tyylikkääksi. Letittämisestäkään mun ei tarvinnut huolehtia, sen kuin letitin yhden suomipojan villin harjan.

Kisapaikalla ensimmäisenä oli vuorossa helppo C ja Vili. Täytyy kyllä sanoa, että harvoin on niin paljoa naurattanut kuin siinä vaiheessa, kun luin perjantai-iltana tuota C:n ohjelmaa ja tajusin ilmoittaneeni mut ja Vilin ohjelmaan, jossa on KAIKKI keskiaskellajit. En edes tiennyt, että sellaisia C-tasoisia ohjelmia onkaan...

Vili käyttäytyi ensimmäisissä oman tallin ulkopuolisissa koulukisoissaan kamalan hyvin. Vili oli hyväntuulinen, positiivinen ja innoissaan kaikesta. Kouluaidat vähän jännittivät ja ohjaustehostinta olisi välillä tarvittu, mutta noin muuten sai kyllä olla iloinen näin mahtavasta kisakaverista. Onhan se kyllä aikamoinen katseenkääntäjä ;) Prosentteja ohjelmalla, jossa tiet olivat vähän niin ja näin, laukka loppui liian aikaisin eikä aina ihan noussut siinä missä piti, ja keskiaskellajeista sai vain haaveilla, saatiin kerättyä kasaan 57,609%. Tavoite saavutettiin - saatiin hyväksytty tulos, eikä edes jääty vikoiksi.

Rikun kanssa me startattiin FEI:n CCI/CIC* A-kenttäkilpailuohjelma. Tämä olikin mule ihan uusi ohjelma, olen aika varma, etten ole sitä ikinä kisoissa ratsastanut. Oli ohjelmana tosi kiva ja sujuva, tykkäsin kyllä. Siitä puuttu kaikki varsinaiset helpon A:n tekniset jutut, pohkeenväistöt ja takaosakäännökset. Niitä olisi ollut nyt hauska päästä kokeilemaan, kun hevonen oli  näin hyvän tuntuinen.

Verkassa kaikki tuntui hyvältä. Verryttelin mahdollisimman vähän, ajatuksena vain päästä radalle hyväntuulisella hevosella. Radalle mennessä fiilis oli meillä molemmilla hyvä. Ja sellaisena se jatkuikin. Rata oli kaikenkaikkiaan hyvä. Ainoat 5,5 arvosanat tulivat keskilaukoista, jotka tosiaan eivät oikein ympyrällä lähteneet. Noin muuten paperissa oli paljon 6,5 ja perinteisesti keskikäynnistä seiskaa. Tuomari kaipasi rataan samaa kuin minä - sitä viimeistä silausta, jäntevyyttä, asioiden ratsastamista kunnolla loppuun.

Kaiken kaikkiaan olen todella tyytyväinen tähän meidän suoritukseen, joka toi meille 62,609% ja mun henkilökohtasen ennätyksen helpon A:n prosenteissa. Oli ihana olla kerrankin tuomarin kanssa samaa mieltä! ;)

Ravilävistäjällä piti myödätä ohjalla.

Istunta vähän lepattaa, mutta Riku on tomerana

Niin siis mites se rata meni... Riku poseeraa sillä aikaa kun mä pohdin.

Vieläku kuski olis suorassa niin...

Lepattava kyynärpää, en kaivannut sinua. Mene pois.

Vastaista laukkaa

"Näittekste?!?!!" :D

Herra Cool - kaikki käy!



 

Kun tuuppari löysäsi nutturaa

Olen ratsastajana aika määrätietoinen. Sillä tavalla, että minun hevoseni viikkoaikataulu suunnitellaan tarkasti ennakkoon. Tätä edellyttää toki myös se, että koska hevostani myös vuokrataan, on minun velvollisuuteni omistajana pitää langat käsissä ja huolta siitä, että se pääsee myös sännöllisesti maastoon, hyppäämään ja saa kevyempiä päiviä. Viikkoaikataulusta ei lipsuta fiiliksen mukaan. Jos Rikun "lukkarissa" lukee, että tehdään kouluratsastusta kentällä, niin silloin tehdään kouluratsastusta kentällä. Ratsastajakin löytää motivaationsa yleensä jossain vaiheessa. Hevonenhan on aina äärimmäisen motivoitunut työntekoon, se on sillä tavalla työnarkomaani, että jos saisi itse päättää, tekisi varmasti töitä monta kertaa päivässä. Monta tuntia kerrallaan.

Maanantaina minulla luki kalenterissa, että Riku tekee kouluratsastusta kentällä. Lauantaina olimme estekisoissa ja sunnuntaina maastossa, joten hevosen vire oli kohdallaan. Puin päälle saappaat ja laitoin Rikulle koulusatulan. Menin kentälle. Keventelin. Vilkuilin vähän puomeja. Päätin, että voin alkuverryttelyssä verrytellä myös puomeilla. Riku ylitti ravipuomeja innoissaan. Tein kontrolliharjoituksia - puomien välillä käyntiin, ennen puomeja käyntiin, laukannosto heti puomien jälkeen jne. Riku tuntui hyvältä ja innokkaalta. Lopuksi keventelin kentällä. Siirsin käyntiin ja katsoin kelloani. Kauhistuin, sillä aikaa oli mennyt vasta 40 minuuttia. Lisäksi olin edelleen vähän järkyttynyt siitä, että minun aikataulussani luki "kouluratsastusta" ja olin jättänyt sen huomioimatta. Pohdin, mitä tehdä. Vielä ehtisi tehdä koulutreenit. Vähän avoa ja sulkua ja vastalaukkaa ja ja ja...

Ja sitten annoin pitkät ohjat. Kävelin pari kierrosta ja lähdin tallille päin. Matkalla annoin Rikun syödä vihreää. Ja pohdin, että ei me kuoltukaan. Vaikka piti tehdä kunnon koulutreeni, ja tehtiinkin vain puoli tunteja puomeilla. Salama ei vielä iskenyt päähän eikä Kyra hyökännyt kulman takaa muistuttamaan, että vain päämäärätietoisella treenaamisella saadaan tuloksia.

Valehtelisin, jos sanoisin, että jäi hyvä fiilis. Jäi vähän sellainen olo, että huijasin. Sillä tavalla se jäi kaivelemaan, että kokemuksesta on nyt pitänyt puhua monen ihmisen kanssa. Kertoa, että minun piti mennä koulua, mutta meninkin vähän puomeja ja vein hevosen talliin. Ihmiset katsovat pitkään ja kysyvät jatkoa odotellen, että "Niin mitä sitten?". Olen tässä nyt itsekseni pohtinut, että niin, mitä sitten. Ei kai mitään. Kunhan ei jää tavaksi. ;)

Eilen Kati hypytti mua ja Rikua kentällä. Tehtiin kolmen esteen (välit 21 ja 21) linjalla harjoitusta. Ensin ravissa ja laukassa niin, että esteet olivat puomeina, ja jokaisen molempien esteiden väliin tehtiin voltti. Sitten puomit nostettiin n. 60cm pystyiksi ja tehtiin edelleen voltit väliin. Mulla oli voltin jälkeen aina välillä vähän ongelmia siinä, että en nähnyt et äisyyttä ja jäin kaarteesta vähän nyppäämään ja sitten esteelle lähetin liian kaukaa. Hypyt tulivat vähän laakana sen takia. Onneksi sain sitä korjattua muutaman epäonnistuneen kerran jälkeen hyvin. Esteet nostettiin n. 80cm korkeiksi ja tulin linjaa niin, että hyppäsin ykkösen ja kakkosen, sen jälkeen kaarsin isolle ympyrälle ja hyppäsin vielä kakkosen ja kolmosen. Lopulta tulin vielä linjaa suorana niin, että ykkönen ja kolmonen olivat noin 80cm ja kakkonen vielä vähän isompi, ehkä 90cm. Oikeaan kierrokseen oli huomattavasti helpompi mennä ja vaikuttaa. Vasemmassa kierroksessa Riku kaatui kaarteessa vasemman jalan päälle aika paljon, joten ykköselle ei askel löytynyt, ja jouduin ratsastamaan ykkös-kakkos -välin eteen ja taas ottamaan kakkos-kolmos -välissä kiinni aika paljon, koska kakkoselle tuli järjestään aika isoja hyppyjä.

Olin tosi tyytyväinen meidän estetreeneihin. Kati sanoi, että homma näyttää tosi erilaiselta kuin viime kesänä, mun oma kehonhallinta on parantunut paljon, enkä häiritse hevosta enää niin paljoa. Lisäksi olen itse menossa esteistä ylitse, vaikka joku etäisyys onkin huono. Paljon on hommaa edessä, mutta paljon on jo tehtykin.

Kuvituksena Jonna Lintuselta saamiani kuvia Riksun kisoista, kiitos Jonna!

Pieni leijona <3

Jee! (Hyppäänpä mä valtavia esteitä!)

Riihimäki 19.7.2014

Tänään oli vuorossa tämän kesän jännin päivä! Lähdimme Rikun ja Rikun tallikaverin kanssa kohti Riihimäen ravirataa ja seuraestekisoja. Olin ilmoittautunut 70cm ja 80cm luokkiin ja jännitys oli jo herätessä tietenkin käsinkosketeltavissa.

Aamulla oli kyllä oikein mukava suunnata tallille varttia vaille kahdeksaksi, kun lähtö oli puoli yhdeksältä. Koulukisoja varten olisi pitänyt tulla puoli seitsemäksi... Rikulle siis aamuheinää eteen, nopea harjaus ja tavarat autoon. Ihanan helppoa koulukisojen puunauksen, letityksen ja kaikenmaailman pöyhötyksen sijaan.

Yhdeksän jälkeen olimme Riksussa. Käväisin kansliassa, otettiin Riku ulos kopista ja lähdin itse harjoittelemaan rataa. Sen jälkeen heppa kuntoon ja verkkaamaan. Verkka sujui ihan hyvin, ei mitään erityistä. Otin vain muutaman hypyn, pystyä ja okseria toiseen suuntaan niin, että kaksi hyvää hyppyä pystylle ja yksi kohtalainen okserille, ja toiseen suuntaan sitten juuri ennen radalle menoa yksi hyppy okserille.

Sitten vaan radalle. Yritin ajatella reipasta, etenevää laukkaa, mukana seuraavaa kättä ja pohkeiden pitämistä kiinni. Ykkös-kakkoslinja hyvä. Kolmos-neloslinjalla meinasi oma hermo vähän pettää kun Riku vilkaisi nelosesteen alla olevaa porttia. Siitäkin selvittiin, kun pohje oli kiinni. Linjan jälkeen tuli mielestäni koko radan hankalin tie, eli tie sarjalle. Tässä piti yrittää muistaa, ettei kääntyisi nelosen jälkeen liian reippaasti. Itse käännyin vähän liian nopeasti ja laukka ehti hieman kuolla kaarteessa. Sarjasta kuitenkin selvittiin ja sen jälkeen olikin vuorossa eniten jännittämäni este - aalto. Olin käynyt sen jo ennakkoon näyttämässä, kun epäilin, että sen kanssa voisi olla ongelmia. Turhaan epäilin hevostani, yli mentiin pohkeen tukemana hyvin varmasti. Seiskalle lähdettiin kaukaa, mutta olin siihen valmiina, joten se ei yllättänyt. Perusradan viimeinen este oli kasi, josta lähdettiin uusintaan. Uusinnan rataan olin kauttaaltani tyytyväinen. Tein ne tiet, mitkä olin suunnitellutkin. Tiesin, ettei niillä kärjessä olla, mutta minulle oli tärkeämpää saada sujuva rata ja ehtiä keskittyä jokaiseen esteeseen erikseen.

Seiskakympin rata, että saa tuosta mun selostuksesta jotain selvää ;) Radan on tehnyt Aki Ylänne.

Ekalta tokalle

Sarjastakin selvittiin

(Kuskia) Pelottava Aalto

Harmi, että tää on tärähtänyt :D Radan vika este, katsokaa Rikun ja mun ilmettä! Mä oon niin iloinen, että selvisin hengissä, että heitin jalatkin metrin irti helpotuksesta...

Hitaimpana nolla/nollana kunniakierrokselle, tuplanollalla sai tästä luokasta valkoisen rusetin

Kuin iloisena!

Palkintojenjaon jälkeen Riku lähti syömään vihreätä hetkeksi ja mä siirryin nesteytyksen pariin ja opettelemaan 80cm rataa.  Siinä oli seiskakympin tapaan useita linjoja, ja koko rata oli mukavan looginen ja sujuva ratsastaa.

Verkkaan sain ihanan Koutsin auttamaan. Tuki tuli tarpeen, koska Riku tuntui verryttelyssä aika väsähtäneeltä. Koutsi oli tyynen rauhallinen ja totesi minun paniikinomaiseen kysymykseeni, että mitä teen, kun tuntuu, ettei Riku jaksa, että mun pitää nyt auttaa sitä vuorostani. Tukea sen ratkaisuja ja ratsastaa riittävän hyvässä tahdissa, jotta etäisyydet helpottuvat. Näillä ajatuksilla lähdin radalle.

Ja voin kyllä rehellisesti sanoa, että se oli paras rata, mitä olen ratsastanut ikinä. Ehdin miettiä teitä, mutta silti ratsastin riittävän napakasti ja päättäväisesti. Ja todella niin, että tuin meidän yhteisiä ratkaisuja pohkeella - jos oltiin vähän kaukana, ei se mitään, mä tuin pohkeella, jos tultiin vähän lähelle - ei se mitään, mä odotin hyppyä ja tuin loppuun saakka. Ja ensimmäistä kertaa ikinä näin radalla etäisyyksiä. Upea rata, upea hevonen. Kääntäessäni perusradan viimeiselle esteelle (sarjalle - nyt sain korjattua sen edellisen luokan ratsastusvirheenkin) mietin, että toivottavasti ei nyt putoa, kun tämä on niin kivaa! Eikä pudonnut. Jälleen tuplanolla. Vähän jäi harmittamaan, että en tokavikalla ollut ihan reitin tasalla. Rusetti jäi siitä kiinni, kun en kääntänyt tarpeeksi nopeasti, mutta oikeasti en ole kyllä jaksanut siitäkään itselleni mutkuttaa - mitä väliä rusetilla kun me tehtiin Rikun kanssa yhdessä noin hieno rata! Lopullisissa tuloksissa olimme ensimmäisiä ei-sijoittuneita.

Sarjalla

Keskittymistä

Olipa kerrassaan mahtava päivä! Ja ihana katsella näitä kuvia mun hevosesta, kun se on jokaisessa korvat hörössä ja selvästi ihan kamalan tyytyväinen itseensä. On se kyllä silkkaa kultaa tuo eläin.

Paluu perusasioihin

Sunnuntaina pääsin takaisin ihanan hevoseni selkään. Lähdimme maastoon kolmen hevosen porukalla. Tavoitteena oli mennä kevyt lenkki kaikissa askellajeissa. Maastokaveri oli tästä eri mieltä ja kuumui laukassa niin paljon, ettei laukkaamisesta tullut mitään. No, "kostoksi" tehtiin sitten kunnollinen 1,5 tunnin peruskuntolenkki lähinnä kävellen. Oli ihana päästä harjailemaan Rikua, takaisin talliarkeen noin muutenkin ja erityisesti tietenkin Rikun selkään!

Maanantaina meidän tallilla oli Piia Pantsun valmennukset. Mä en tällä kertaa ollut hyppäämässä, kun ajattelin, että se olisi liian kova paikka sen jälkeen kun olin ollut viikon poissa Rikun selästä. En viitsi edes yrittää huijata, ettei olisi harmittanut kun katselin, mitä muut hyppäsivät ;) Ensi kesänä sitten taas. Koska kenttä oli koko pituudessaan käytössä lähes koko päivän, kävimme taas iltapäivällä ukkoskuurojen välissä maastossa samalla porukalla kuin eilen. Tällä kertaa jätimme suosiolla kolmannen askellajin ratsastamisen meitä hurjemmille, ja sen sijaan käytimme kahta ensimmäistä. Mutta käytimme huomattavasti sunnuntaista vähemmän askellajia nimeltä "sivuloikka" tai "pystyynhyppy ja uparit". Rauhallinen tunnin maasto.

Tiistaina olin pyytänyt Suomessa vierailevan ystäväni, Hippologiblogin Katin pitämään minulle ja kaverilleni tuntia. Pyysin hikistä vääntöä ja sitä todella saimme! Olin vähän jutellut Katille niistä ongelmista, joita koen tällä hetkellä ratsastuksessani olevan, ja Kati oli hienosti ottanut niistä kopin ja saimme juuri sitä mitä kaipasimme. Perusratsastusta. Pohkeeseen ja pidätteeseen avusta reagoiva hevonen, suoruus, asetus, taivutus, tahti, muokattava muoto. Tällaisia asioita haimme ja niitä todella saimme! Riku oli alkuun todella vahvan tuntuinen edestä, mutta samalla hidas jalalle. Ei tarvita siis Sherlockia päättelemään, että ongelmahan ei missään vaiheessa ollut se, että Riku ei vastaa pidätteiseen. Ongelma on se, että se ei kunnioita jalkaa. Nopeilla, napakoilla siirtymisillä treenasimme siis reaktiota nopeammaksi ja minä yritin pitää huolta, että jätin hevosen kantamaan itsensä sen sijaan, että kannan sitä. Ja yhtäkkiä Rikun ratsastettavuus parani ja kaikki tuntui toimivan. Miten mä onnistuisin omassa ratsastuksessani palaamaan tehokkaasti tähän ajatukseen perusteista, joiden pitää olla kunnoss? Paljon sain ajateltavaa. Tunnin aikana vaihtelimme muotoa aika paljon - työskentelymuodosta lähelle kisamuotoa, matalasta selkää venyttävästä muodosta jälkeen ylös ja niin edelleen. Upeaa oli huomata, että Rikun kanssa näitä muodon vaihteluita pystyi aika kivuttomasti tekemään. Asia, mistä ei olisi voinut haaveillakaan vielä vähän aikaa sitten!

Eilen kävimme Rikun kanssa estetunnilla. Tunnilla oli aika paljon pieniä ratsastajia, jotka vielä harjoittelivat hevosen perushallintaa, joten varsinaisesti hyppäämään ei lopulta päästy kamalasti. Riku kuitenkin suoritti kaikki tehtävät hyvin ja mukavalla asenteella. Lopuksi hyppäsin pientä, ehkä noin 70cm korkeaa rataa. Kaikki etäisyydet löytyivät Koutsin avulla suhteellisen helposti, ja olin jopa hieman yllättynyt siitä, että mulla aina välillä on sellainen olo, että näen etäisyyden ja osaan toimia sen perusteella. Uutta ja erilaista, ja antaa kyllä paljon uutta esteratsastukseen, kun ei vain suhaa tolppien väliin ja toivo parasta :D

Lauantaina toivotaan parasta, silloin nimittäin vuorossa estekisat. Pitäkää peukkuja!

Hysteerinen omistaja ja lainahevosia

Tällä viikolla olen ratsastanut erityisen vaihtelevasti - olen oman hevoseni lisäksi päässyt kiipeämään kahden muun hevosen selkään. Ja molempien kanssa olimme ihan töitäkin tekemässä, ei vain ja ainoastaan humputtelemassa.

Maanantaina Rikulla oli ensimmäinen tarhailuvapaa pitkään aikaan. Riku oli viime viikolla vähän vaisu, liittyen luultavasti näiden raikkaiden kesämonsuuneiden aiheuttamaan tarhanpohjaan - liukas, ja polvea myöten kuraa. Siellä kun tarhakaveri vähän juoksuttaa, ei tarvitse enää punttia ratsastajan kanssa nostella. Riku oli kuitenkin koko viime viikonkin hyvillä mielin töissä, ja ratsastettavuudeltaan läpi viikon ihan super. Mutta tosiaan, sen verran vaisu, että päätin antaa ihan vapaan päivän.

Aina välillä keskustelen tallikavereideni, valmentajieni ja opettajieni kanssa vapaapäivistä. Lähinnä siitä, että tarvitseeko aikuinen hevonen niitä. Periaatteessa olen sitä mieltä, että aikuinen, työhönsä motivoitunut ja vaihtelevasti liikkuva hevonen ei varsinaisia vapaita tarvitse. Jos siis vapaapäivällä tarkoitetaan sellaista päivää, jolloin ei ratsasteta (tai ajeta). Rikulla on siis viikoittain yksi päivä, jolloin käydään vain metsässä kävelemässä. Se on se Rikun "vapaapäivä". Sen sijaan hevosen taluttamista en ole koskaan ymmärtänyt, paitsi tietysti kipeän hevosen kohdalla. Jos minä haluan lähteä taluttamaan, talutan koiraani. Hevosen kanssa harva meistä saa käveltyä vieressä niin reippaasti, että se vastaisi reippaan selästä kävellyn lenkin tehoa. Omasta kuntoilusta se toki käy - mutta kuten sanottu, sitä varten on koiria. Paitsi niillä joilla ei ole, hehheh.

Rikulla on aina välillä, erityisesti ennen kuin Rikulla alkoi käydä vuokraaja, vapaapäiviä. Ne päivät olivat sellaisia, etten ehtinyt tai pystynyt tulemaan tallille. En ottanut niistä stressiä. Enkä käynyt tallillakaan niinä päivinä - sen takiahan minulla on hevonen täysihoidossa. Joku hoitaa minun puolestani, jos en kerkiä. Mikään pieni talutuslenkki ei korvaa liikutusta, joten en edes yritä ostaa kiireisinä päivinä itselleni parempaa omaatuntoa sellaisella. Silloin kun ei kerkiä, ei kerkiä. Hevonen jää kyllä henkiin. Ja saattaa jopa nauttia päivästä ilman omistajansa naamataulua.

Taisin päätyä tähän jorinaan sitä kautta, että olin puhumassa maanantaista, jolloin en siis edes hakenut tarhasta omaa hevostani, mutta sain ratsastaa meillä tuntihevosella, Ronilla. Roni on 18-vuotias puoliverinen, joka on tehnyt uransa valtavia esteitä ylittäen, ja on nyt ollut pari vuotta käytössä meidän ratsastuskoululla osaavimmilla ratsastajilla. Olen viimeksi mennyt Ronilla joskus talvella, ja sen jälkeen kun selvisin siitä shokista, joka syntyi kun kiipesin istumaan lähes 180 senttimetrin korkeuteen, oli kaikki ylämäkeä siitä lähtien. Roni oli talveen verrattuna huomattavasti suorempi ja helpompi ratsastaa. Todella kevyt, tosin takajaloistaan helposti hidas, mutta nöyrä ja upea. Teimme paljon laukannostoja (ajatus ylämäkeen - tuli sieltä muutama kohtalainen), suoristamista, keskiravia (tosin keventäen - ei ollut mulla toivoakaan pystyä istumaan!) ja lopuksi vielä hulluttelumielessä vähän sarjavaihtoja. Ei nyt todellakaan mitään tyylipuhtaita, mutta kolme vaihtoa joka kolmannella onnistui! Tuollaisia herkkuja ei pääse kokeilemaan kovin usein, niin piti ottaa kaikki irti osaavasta hevosesta.

Eilen taas kiipesin oman hevoseni tarhakaverin, suomenhevosruunan selkään. Oli paljon kotoisampi olo kuin korkeuksissa istuessa ;) Tämän herran kanssa teimme noin 45 minuutin tehokkaan treenin. Hevonen oli ihan loistava, yritteliäs, hyvällä motivaatiolla hommissa ja innoissaan kaikesta, mitä keksin pyytää. Ratsastusharrastuksen reunaehdot tosin piti tehdä alussa hyvin selviksi - niin kuin esimerkiksi se, että kulmia ei ole tarkoitus katkaista hyvää hetkeä ennen kulmaa, ympyrällä tulisi asettua menosuuntaan ja laukka nousee avusta, ei niin, että ensin meinataan kaatua omiin jalkoihin innostuksestaan ja ryykätään ravin kautta. Kun nämä asiat oli selvitetty, sujuivat harjoitukset hyvin. Aivan mahtava hevonen.

Oma hevoseni oli samaan aikaan kentällä pyörimässä, tarkoitus oli käydä pieni maastolenkki kentällä vääntämisen perään. Riku kuitenkin alkoi vähän epämääräisesti könkätä, ja minä tietenkin kauhistuin. Suuntasimme takaisin tallipihalle ja otimme siinä vielä ravia. Asiantuntijaraati (Kiitos Krista!) totesi hevosen könköksi, mutta ei löytänyt könkköydelle syytä. Riku oli kengitetty juuri ennen lähtöä, joten vaihtoehtoja on nyt muutamia:

1. Rikun herkät, tarhan lillussa pehmenneet kaviot ovat ottaneet nokkiinsa kengityksestä.
2. Joku naula painaa herra herkkävarpaan kaviossa.
3. Kaviopaise
4. Muu syy X

Kaviot eivät ole kuumat, eikä pulssia tunnu erityisen kovasti mistään koivesta. Riku ei myöskään onnu mitenkään selvästi, on vain pikkuisen jäykkä.

Tänään siis kävin selässä sen verran, että totesin liikkeen hivenen omituiseksi. Täytyy toivoa, että menisi nyt vaan ajan kanssa ohitse, huomiseen lupasin odottaa hysteriani kanssa.

On sanomattakin selvää, että minä kuvittelen jo pahinta, toisiksi pahinta ja kolmanneksi pahinta skenaariota. Olen jo pohtinut, että onko Riku liian tuhma käytökseltään maskottihevoseksi, jos siitä ei enää käyttöhevosta tule. Ja kaikki tämä sen takia, että hevoseni on hieman epäpuhdas liikkeessä. Miten nämä ihmiset jaksavat minua? :D