Ei vielä perillä, mutta matkalla

Viime sunnuntaina kisailtiin Aulangolla seuranmestaruuksien muodossa esteratsastuksessa. Kisat olivat siitä tänä vuonna erikoiset, että meidän maneesityömaasta johtuen emme pystyneet ottamaan kovin montaa oman tallin ulkopuolista ratsua vastaan, joten olimme rajannneet kilpailut vain Hämeen Ratsastajien jäsenille avoimiksi. Tästä johtuen molemmat luokat olivat varsin pienet, ja kisat nopeasti ohitse.

Aamu meni todella nopeasti kisajärjestelyjä tehdessä. Lopulta pääsin hakemaan Rikua tarhasta sisään siinä vaiheessa, kun ensimmäinen innostunut kisaajatyttö kysyi, että joko saa mennä verryttelemään. Siinä vaiheessa menin sitten itse pientä ravia kohti tarhaa ja hain Rikun sisälle. Varusteet selkään ja verryttelyalueelle. Otin vain pari hyppyä, ajattelin, että tämä 70cm rata saa olla se verryttely. Testasin kaasua ja jarrua ja lähdin radalle.

70cm rataan mahtui paljon hyvää ja paljon huonoa. Riku oli innoissaan suorittamassa tehtäviä, ja mä olen tyytyväinen siihen, että sain kaikki välit ratsastettua ja yritin auttaa hevosta, vaikka välillä päädyin lähinnä häiritsemään sitä... Uusintaan tein suunnitelmani mukaisen tien, ja se takasi tässä luokassa sitten voiton, kun kaikki puomitkin pysyivät kolisuttelemisesta huolimatta kannattimillaan.

Heti seiskakympin palkintojenjaon jälkeen oli sitten 80/90cm -luokan aloitus. Rata oli sama. Mä lähdin radalle hyvillä mielin, ja alkurata sujuikin hyvin. Yhtäkkiä pitkällä lähestymisellä kohti radan isointa (mutta ei silti kovin isoa) okseria se iski - ajatus, että apua, onpa se iso. Tein niin kuin aina pelästyessäni, jätin hevosen yksin, irroitin jalan ja heitin ohjan pois. No, ei tarvinnut miettiä, hyppääkö Riku. Ei tasan hyppää... Siihen siis seis. Uudella kerralla ratsastin, enkä jäänyt killumaan, joten puhtaasti yli. Loppurata meni myös puhtaasti. Lopputuloksena siis 4 virhepistettä. Tällä tuloksella tuli sennumestaruudesta hopeaa.

Eron siinä, miten suhtaudun virheisiini koulu- ja esteratsastuksessa, huomasi erityisen hienosti tämän ratsastusvirheen kohdalla. Koska kyseessä oli estevirhe, mietin, että olipa harmi. "Pitää ensi kerralla yrittää ratsastaa paremmin." En ollut itselleni vihainen, enkä pettynyt itseeni. En ruoskinut itseäni kotona. En jäänyt jossittelemaan, että entä jos... Annoin itselleni virheeni anteeksi ja siirryin eteenpäin. Miten tämän taidon saisi siirrettyä myös kouluratsastukseen?

Estehommissa!

Tänään sen sijaan mä päätin mun vajaan kaksi viikkoa kestäneen "en enää koskaan kisaa koulua" -putken ja menin kisoihin. Loimihaan Loikat Loimaalla ovat hauska suomenhevosten kilpailutapahtuma, josta tykkäsin edellisenä vuonna paljon. Tänä vuonna mentiinkin porukalla koko päiväksi. Päivän aikana ehdittiin myös käydä Ypäjällä katsomassa kisoja, eli oikein hauska päivä kaiken kaikkiaan!

Mun starttiaika oli vasta viideltä. Menin selkään puoli viiden maissa ja päätin, että en prässää hevosta. Ratsastan liikettä rennosti ulos, en stressaa muodosta, enkä yhtään mistään. Ratsastan niin, että molemmille jää hyvä mieli.

Tämä taktiikka näkyi radalla. Se näkyi negatiivisesti siinä, että keskiravit eivät lähteneet ylämäkeen ja laukanvaihto käynnin kautta ei ollut laukanvaihto käynnin kautta. Sen sijaan pohkeenväistöt tuntuivat selkään letkeältä ja laukka pyörivältä. Jäi kaikenkaikkiaan hyvä olo. Tulin pois ja olin tyytyväinen siihen, että me saatiin päättää kausi tähän suoritukseen. Yritin valmistaa itseäni prosentteihin hokemalla, että niillä ei ole väliä. Silti kun kuulin ne, meinasi tulla itku. Nippanappa 56 ja kaikki pisteet, joita kuulin, menivät ohitse.

Laitettiin hevonen autoon ja mä pyysin vähäsanaisesti tukijoukkoja, että jos hakevat paperit ja mennään. Papereita ei kansliasta annettu pois ennen luokan loppua, ja kisapäivän siinä vaiheessa kestettyä n. 12 tuntia, mä ilmoitin, että nyt tehdään niin, ettei odoteta paperia vaan lähdetään.

Lähdettiin kotiin. Mä kotimatkalla yritin tentata tukijoukoilta, että mistä se jäi tällä kertaa noin pahasti vajaaksi. Oliko se se muoto vai mikä? Kenelläkään ei ollut vastausta. Tallilla mä masentuneena purin hevosen ja mietin, kuinka mä voin olla näin hukassa, että rata tuntui aivan kohtuulliselta, ja prosentit ovat taas näin ala-arvoiset. Missä mä menen nyt pahasti metsään.

Kotona avasin Kipan ja tulokset. Järkytys oli aika suuri, kun näin, että olin kuullut prosenttini väärin. Alle maagisen 60% ne jäivät edelleen ihan hitusen, mutta eivät suuresti. Ensimmäinen ei-sijoittunut. Toinen tuomari laittanut sijalle 2. Ei se mun tunne ollutkaan niin väärä.

Nyt kyllä kiinnostaisi, mitä siinä paperissa luki ;) No, tyhmästä ja kipakasta päästä kärsii koko ratsastaja.

Kilpailuissa kävin myös pitkään keskustelua erään syvästi kunnioittamani suomenhevosihmisen kanssa. Hän kehui Rikun muuttunutta ulkomuotoa, ja kuunteli minun ahdistustani. Kun tuntuu, ettei mikään etene, ja hevonen menee huonommaksi. Kun haluaisi luovuttaa. Ehkä minusta ei vain ole helppo A -tasolle? Hän sanoitti aika suoraan ja karusti sen, mitä monet ovat minulle yrittänyt sanoa. Nyt on se hetki, kun pitää painaa pää alas, niellä pettymys, ja kerätä se lusikka jälleen kerran käteen. Nyt punnitaan sisu, tahto, asenne. Jos nyt jaksaa painaa tämän vaikean jakson lävitse, lopputuloksesta tulee hyvä. Jos mä nyt luovutan, lopetan yrittämisen tai jopa myyn hevosen, tämä kaksi vuotta työtä valuu hukkaan. Ei kukaan, tai ainakin joku muu, kerää minun tekemäni työn hedelmät. Nyt pitää malttaa.

Niin mä aion nyt tehdä. Malttaa. Treenata. Laskea jälleen kerran uuden kunto-ohjelman talveksi. Kerätä hevoselle lihasta. Treenata omaa fysiikkaa. Säilyttää hermoni. Olla määrätietoinen, olematta kova. Muistaa pitää hauskaa, koska pitkää matkaa ei muuten jaksa.

Kyllä tämä tästä. Olen ajatuksen tasolla pyöritellyt mahdollisuutta ratsastaa enemmän. Olen tarttunut kaikkiin mahdollisuuksiin ratsastamisesta, ja ratsastanut kavereiden hevosilla, tallikavereiden hevosilla ja myös meidän tallin tuntihevosilla. Nyt pitää miettiä, mistä niitä ratsastuskertoja saa lisää. Niitä tarvitaan. Ehkä mä voisin yrittää löytää jotain "projekteja", joiden kanssa voisin käydä auttelemassa? Pitää pohtia.