Tänä kesänä olen useammin kuin kerran pohtinut ja ääneen kysellyt, että "Onko tää nyt ihan puhdas?", "Liikkuuko tää vähän omituisesti takaa?", "Onko tää laukka edes kolmitahtista?" tai "Miten tää on nyt yhtäkkiä niin vaikeaa?". Olen passittanut kaikki mahdolliset ympärilläni touhuavat ihmiset tuijottamaan hevostani edestä ja takaa, kaikista mahdollisista kulmista ja kaikissa mahdollisissa askellajeissa. Mitään huomionarvoista ei ole ollut.
Itse olen pohtinut, että Riku on välillä vähän haluton. Mutta taas toisaalta, se hyppää mielellään, kuumenee ratsastaessa ihan tutulla tavalla ja kykenee suorittamaan. Kokoaminen on ollut todella vaikeaa, mutta sen olen taas pähkäillyt niin, että en vaan itse saa ratsastettua sitä nyt kunnolla läpi. Kaikki tämä yhdessä on luonut sen, että fiilis selässä on ollut ajoittain kateissa. Ja yllättäen askellajeista meille vaikein, eli käynti, onkin ollut paras. Aiemmin helppo ja letkeä ravi on ollut takaa tehotonta ja vähän väsähtänyttä.
Tänään menin valmennustunnille. Kärkkäisen Annan kanssa juttelimme tavoitteista, fiiliksistä ja muista. Kävelin. Ravasimme oikeaan kierrokseen. Riku tuntui ihan halukkaalta, sellaiselta, mikä on ollut tänä kesänä ihan "normaalia". Ravasimme vasempaan kierrokseen. Tunsin tutun epätasaisuuden muutamalla askeleella. Anna pyysi minua pidentämään ohjat. Ravasin useamman kierroksen pitkin ohjin ympyrällä. Siinä vaiheessa jo alkoivat kyyneleet valua - vähän ahdistuksesta, vähän helpotuksesta. Joku muukin huomaa siinä jotain!
Lopputulema oli se, että kaikki ei ole ok. Varasin klinikka-ajan keskiviikolle.
Mitä tästä opimme? No, ainakin jatkossa aion luottaa enemmän omaan fiilikseen ja perstuntumaan. Se on jo kaksi kertaa puolen vuoden sisään osunut täysin oikeaan.
Sanomattakin on selvää, että olo on kuin nieleskelisi kaktusta. Sattuu ajatella, että olen koko kesän liikuttanut hevosta, joka ei ole ollut ihan kunnossa. On mulla nöyrä ja kiltti hevonen, kun se on silti suorittanut. Nyt en pääse ylitse tästä itsesyytöksestä - toivottavasti en ole kesän aikana tehnyt hirveää tuhoa kipeälle hevoselle. Ihan tyytyväisenä se jäi lahjuksiaan syömään karsinaan kuitenkin, ei onneksi traumatisoitunut kai tänäänkään karvaa vasten pillittävästä omistajastakaan. Jaksoi odottaa, että kerään itseni ja annan herkut taskusta.
Toivottavasti vaivan syy selviää ja se ei ole mitään vakavaa. Älä turhaan soimaa ja ruoski itseäsi, ei Riku olisi liikkunut niin hienosti kuin miltä se ulospäin näyttää, jos se olisi pahasti rikki. Jotain pientä krenkkaa ehkä jossain, mikä vienyt terävimmän huipun pois ja vain sinä olet pystynyt huomaamaan sen erona vanhaan. Ja koska kukaan muu ei näe mitään eroa, sitä on hyvin yksinään niitten outojen fiilisten kanssa.
VastaaPoistaHyvä, että sait vahvistuksen joltain muultakin henkilöltä ja toivotaan kädet kyynärpäitä myöten ristissä, että teette turhan reissun klinikalle. Mutta oikeasti, älä ruoski ja syytä itseäsi, ei Rikukaan sitä tee!
Jälkiviisaus on niin kovin helppoa, ja vielä helpompaa on itsensä syyttely. Mutta kun kumpikaan ei vie mihinkään eikä kummastakaan ole mitään hyötyä. Itse tuskailin koko talven ja alun kevättäkin "omituisen vinon, tahmean ja haluttoman" hevosen kanssa - jolta sitten löytyi lopulta valtaisat määrät hiekkaa suolesta. Ja kyllä, keskellä isointa epätietoisuutta istuin kyyneleet silmissä hevosen tarhassa ja yritin kysyä siltä että sattuuko johonkin. Ruodintaa jälkikäteen löytyy täältä: http://gidran.blogspot.fi/2014/03/paluu-kohti-normaalia.html
VastaaPoistaNyt vaan haet klinikalta syyt oireille, toimintaohjeet jatkoon ja hoidat hevosen kuntoon. Minä ehkä ennemmin toivoisin että joku selittävä syy löytyisi (sellainen pieni mikä on helposti hoidettavissa) eikä reissu olisi turha, sillä mikään ei ole niin turhauttavaa ja ahdistavaa kuin epätietoisuus siitä että onko hevonen terve vai ei.