sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Erilainen viikko

Kulunut viikko on ollut hevosenomistajan urallani aika erilainen. Lauantain kisojen jälkeen Riku piti useamman vapaapäivän, eli oli koko alkuviikon ihan vain laumatarhailemassa (kuten muutenkin). Tiistaina Riku sai uudet kengät alle, nyt kokeillaan vähän erilaisia pohjallisia, koska kengittäjä epäili, että syksy ja mutatarhat saattavat aiheuttaa ongelmia meidän nykyisellä kengityksellä, jossa pohjallinen on auki säteen kohdalta. Nyt laitettiin jotain tappuraa (mulla on termit hallussa...) ja erilainen pohjallinen. Toivottavasti saadaan tänä syksynä uuden kengittäjän avulla kengät pysymään paremmin jaloissa. Alkuviikkoon kuului myös hevosen voinnin seurailua ja lämmön mittailua, sekä viisaampien konsultointia, mikä mahtaa olla haluttomuuden syynä. Todennäköisimmäksi vaihtoehdoksi nostettiin talvikarvan kasvatus ja siihen kuluva energia. Riku olikin ehtinyt jo muuttua aika mammutiksi!

Torstaina oli aika vihdoin nousta selkään. Kävin alakentällä yksin jumppailemassa Rikua, ja se tuntui ihan tavalliselta. Se ei hionnut eikä puuskuttanut enempää kuin yleensä ja kaikki sujui ihan hyvin. Tästä riemastuneena päätin sitten klipata Rikun perjantaina aamupäivällä ja käydä sen jälkeen illalla vielä Sallan tunnilla. Riku sai hauskan "lehmälookin" klippauksessa, sillä viime talvena sille hinkkautui ohjien kohdalle karvattomat läntit, ja ajattelin tänä vuonna yrittää estää sitä jättämällä kaulalle karvaa läntit. Klippaus on herättänyt jo viikonlopun aikana paljon hilpeyttä kanssaihmisissä, ihana kun saa tuoda iloa muille :D En tajunnut ottaa siitä kuvaa, kuvaan sen vielä ensi viikolla myös teille iloksi.

Illalla tunnilla Riku tuntui jälleen ihan normaalilta. Laukka oli erityisen hyvää, polki hyvin alle ja jäi kevyeksi, sen sijaan käynti tuotti päänvaivaa. Teimme harjoitusta, jossa oli tarkoitus tehdä mahdollisimman lyhyitä käyntiaskeleita ja siirtyä siitä mahdollisimman lyhyeen raviin, ajatuksena ohjata energiaa ylöspäin. Käynnissä Riku vaihtaa mielellään puheenaihetta - väistää, kiemurtelee, tekee kaikkea muuta kuin astuu oikeasti takaa alle. Mulla taas loppuu yksinkertaisesti taito siinä vaiheessa, kun pitäisi keskittyä pitämään se aidosti avuilla noissa tilanteissa - Salla osuvasti sanoikin, että mä keskityn sammuttelemaan "paloja" sieltä täältä, kun en pysty saamaan sitä aidosti avuille. Eli siis korjaan aina sieltä, mistä Riku "pullahtaa" ulos sen sijaan, että saisin sen aidosti ohjan ja pohkeen välille ja kiemurtelun kuriin.

Juttelin vielä kertaalleen Sallan kanssa tilanteesta ja sen jälkeen tein päätöksen, että starttaan tälle kaudelle vielä viimeiset koulukisat, eli nämä meidän omalla tallilla järjestettävät seuranmestaruudet. Ei tavallaan ollut mitään järkevää syytä olla starttaamatta, kun hevonen oli liikkunut ihan hyvin, eikä vaikuttanut kipeältä.

No, kuten alle kopioidusta kommentista näkee, olisi ne tietysti näin jälkiviisaana voinut jättää väliin:

Eli en saanut tänäänkään ratsastettua Rikua avuille, laukka kyllä nousi ja pysyi yllä (toisin kuin viime viikolla), mutta ei pyörinyt niin kuin olisin toivonut. Rata ei ollut samanlainen katastrofi kuin viikko sitten, mutta ei se hyväkään ollut. Nyt katsellaan pari viikkoa, jos treeneissä kaikki on ok, niin sitten unohdetaan kaikenmaailman kouluradat puoleksi vuodeksi ja mietitään niitä sitten keväällä 2016. Jos jotain epäselvyyttä esim. tuossa laukassa tai takajalkojen alletuomisessa jää, täytyy käväistä Teivossa tsekkaamassa, että kaikki on ok. Nyt niiden minua viisaampien ohjeiden mukaisesti yritän olla panikoimatta ja syyllistämättä itseäni. Ei tämä ole maailmanloppu, ei edes osittainen sellainen.

Kuvituksena Kansliakoira Kössi tänään kotikisoissa talkoilemassa!

maanantai 21. syyskuuta 2015

Huono hevosenomistaja

Olen ollut huono hevosenomistaja. Olen epäonnistunut siinä, mitä pidän hevosenomistajuuden kannalta tärkeimpänä vastuutehtävänä: oman hevoseni antamien merkkien lukemisessa. Kyse ei ole ollut siitä, että ei olisi ollut mahdollisuutta huomata, että jokin ei ole nyt kunnossa. Kyse on ollut täysin siitä, että olen jättänyt ne merkit huomaamatta ja porskuttanut vaan.

Nyt kun luen vanhoja blogitekstejä, toistuu koko syyskuun ajalla oikeastaan samat sanat "lötkeä", "turhan rento", "rauhallinen" ja "ei oikein innostunut". Riku on kiltti hevonen, joka suorittaa kyllä. Nyt olisi vain pitänyt huomata jo aiemmin, että on breikin paikka. Riku on ollut kisapaikoilla superrauhallinen, suhtautunut esteratsastukseen rauhallisen innokkaasti ja jäänyt usein valmennuksissa vähän pohkeen taakse. Suorittanut osin todella hyviä pätkiä, ja sitten taas osin ollut selvästi väsynyt.

Lauantaina koulukisoissa, Esa Kuokka Cupin vikassa osakilpailussa Kellokoskella tämä kaikki eskaloitui siihen pisteeseen, että jo radalla tuli melkein itku. Olin täysin yksin radalla, hevonen oli jossain kilometrin päässä. En meinannut saada sitä laukkaamaan. Sitä ei kiinnostanut ja se järkytti. Jo radalla, ja radan jälkeen.

Muitakin hivenen outoja merkkejä, jotka olen laittanut karvanvaihdoksen piikkiin on ollut. Lisääntynyt hikoilu ja puuskuttaminen treenin aikana. Aluemestaruuksissa viikko sitten jo aamulla viileässä hypätyn esteradan jälkeen Riku oli hikinen, lisäksi se on menneellä viikolla pitänyt pestä jokaisen ratsastuksen jälkeen.

Eilen Riku oli vapaalla ja minä kävin sekoittelemassa sille pellavapuuroa ja mittailemassa lämpöä. Lämpöä, yskää tai sierainvuotoa ei ole, yleisilme on kohdallaan ja ruoka maistuu. Aloitetaan siis tämä tilanteen huomioiminen lisäämällä ruokintaan varmuuden vuoksi rautaa ja pitämällä nyt useamman päivän lepo. Vaihtoehtoja mielestäni tällä hetkellä ovat lähinnä seuraavat: talvikarvan vaihtamiseen liittyvä väsymys yhdistettynä suht. tiukkaan treeniin, jokin syysflunssa tai vain liian tiukka treenipätkä.

Ai että voi ihminen olla vihainen itselleen! No, erehtyväisiä ihmisiä tässä kai ollaan, pitää yrittää antaa itselleen anteeksi.

Lauantain kisoista ei siis raavittu todellakaan lisää Cup-pisteitä, mutta aikaisemmat osakilpailut takasivat meille Rikun kanssa lopulta kolmannen tilan Esa Kuokka Oy:n Suomenhevoscupissa. Riku vietiin välissä kotiin tarhailemaan ja käytiin myöhemmin pokkaamassa palkinto Liin kanssa.


sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Tuore Hämeen alueen aikuismestari tässä, terve!

Tänään kello soi viideltä, ja hevonen oli pakattuna koppiin hieman kuuden jälkeen. Ei voi muuta kuin ihailla mun tukiporukan omistautuneisuutta! Mukana oli tänään poikkeuksellisesti myös mun maailman rakkain pikkusisko, oli huippua päästä jakamaan just tämä päivä Minnan kanssa.

Hämyistä oli aamulla
Hämeen aluemestaruudet ratkottiin tänä vuonna Niihamassa. Mä olin ilmoittautunut 70cm verryttelyluokkaan, sekä 80cm Hämeen aikuismestaruusluokkaan. Kisapaikalla oltiin sopivan rapsakassa ajassa, käytännössä kävin ilmoittautumassa ja vaihtamassa vaatteet sillä aikaa kun muut laittoivat Rikun kuntoon. Ella meni kävelyttämään Rikua ja mä opiskelemaan ekan luokan rataa.

Riku oli verkassa hyväntuulinen, mutta varsin lötkeä. Olin myös itse vähän pihalla, enkä saanut sitä ratsastettua mitenkään järkevään rytmiin. Siitä seurasi se, että 70cm luokka oli yhtä kampeamista, hevonen pelasti sitä mukaan kun kuski sähläsi. Saatiin siitä kuitenkin 0/0 ja lopulta aika riitti neljänteen sijaan. Palkintojenjakoja ei järjestetty luokista, ainoastaan mestaruuspalkinnot jaettiin (lähtijöitä päivän aikana hurja määrä), joten palkinnot noudettiin myöhemmin kansliasta.

Tässä välissä hyppäsin Rikun selästä hetkeksi alas pohtimaan, että mitäs nyt. Totesin, että en voi antaa hevosen tehdä kaikkia hommia, vaan mun on itsekin ratsastettava. Tällä ajatuksella siis radankävelyn jälkeen verkkaamaan. Ja johan rupesi paikat löytymään ja homma sujumaan, kun ratsastaja tajusi ratsastaa kunnon laukkaa hyvässä rytmissä kohti estettä. Ei se sen vaikeampaa ole.

Radasta en sen enempää turinoi, se on kokonaisuudessaan alla videolla. Olen tyytyväinen, tämä on sitä, mitä mä tällä hetkellä parhaimmillani pystyn esteratsastajana esittämään. Ei kovin kummoista, mutta en mä tätä hävetäkään aio! Arvostelu oli siis A.2.0 ja mun tavoitteena ratsastaa reipastempoinen rata, jossa ei kierretä koko maailmaa, mutta ei myöskään oteta turhia riskejä. Erityisesti arvostan laukanvaihtoa ennen vikaa estettä, mietin että en tasan vaihda ravin kautta, ja niin mä vain sain sen vaihdon tehtyä!

Linkki videoon: https://www.youtube.com/watch?v=rwepBF86_hQ

Onni oli ylimmillään, kun ratani jälkeen tajusin, että olin mennyt Aikuismestaruusluokassa johtoon! Loppuun asti piti jännittää, mutta niin siinä vain kävi, että mä ja Riku voitettiin luokka ja ollaan Hämeen alueen aikuismestareita vuosimallia 2015! Woawoa kuin huikeeta!

Maailman ylpein kuski

Sori puhelinlaatu, mutta katsokaa Rikun ilmettä kunniakierroksella :D


Pähee rusetti, kiitos SRL Häme! Loimi oli myös hurjan hieno. 
On se mun hevonen vaan. Mutta joo, kyllä te tiedätte.

Mielipide: Hevosen vai ihmisen ehdoilla?

Jos Riku saisi päättää, se varmaan vaeltaisi onnellisen suomenhevoslaumansa kanssa jossain aroilla. Tai jos se olisi kahlittuna talliin, se olisi ainakin pihatossa, jossa saisi kasvattaa mammuttikarvan, ja sen jälkeen syödä 24/7 heinää. Liikkuisi sen verran, mitä siirtyminen heinäkasalta auringonottopaikalle vaatisi. Joskus joku palvelija kävisi raaputtamassa kutiavaa kylkeä ja tarjoilemassa porkkanoita ja melassipuuroa. Kavereita olisi paljon, muttei liikaa. Sopiva lauma, jota pystyisi hallitsemaan ja vahtimaan. Kukaan omasta laumasta ei lähtisi pihattotarhasta minnekään, vaan koko porukka saisi olla aina yhdessä. Kengittäjää ja eläinlääkäriä ei käytettäisi, koska niiden käsittelyssä joutuu seisomaan yksin käytävällä. Ja sekös vasta on tylsää.

Pidän sen verran vaaleanpunaisia laseja silmilläni, että kuvittelen, että Riku jollain tasolla nauttii yhteisestä harrastuksestamme, ratsastuksesta. Se tulee tarhasta vastaan (tylsyyttään, sanoisi joku glitterittömien lasien kanssa asiaa tarkkaileva), suorittaa tehtävät ilolla (miten mitataan hevosen ilo?), vaikuttaa levolliselta (mistäs sinä sen tiedät?) ja usein innostuukin, erityisesti maastossa ja esteillä (tai haluaa vain nopeammin kotiin). Riku pitää  tuntuu pitävän erityisesti reippaista maastolenkeistä kaverin kanssa, estetreeneistä ja niistä koulutreeneistä, kun ratsastaja muistaa kehua tarpeeksi. Silloin sen säkä nousee 15 senttiä ylemmäs ja se tepastelee tyytyväisenä.

Harrastaisinko siis tällaista hyvää, monipuolista liikuntaa Rikun kanssa, jos saisin itse päättää, hevosen tarpeista välittämättä? En todella. Minun ratsastusviikkoni koostuisi viisistä koulutreeneistä pipo mahdollisimman kireällä ja kaksista estetreeneistä, joissa treenaisimme rataa. Hevonen olisi loimitettuna karsinassa odottamassa sitä, että tulen paikalle. Sitä ei tarvitsisi hakea mutaisesta tarhasta, mieluiten se olisi tarhannut tarpeeksi pienessä hiekkatarhassa, ettei mitään mutaa edes tarttuisi. Loimet ja riimut olisivat aina ehjiä, koska ei olisi tarhakaveria niitä rikkomassa. Aloittaisin koulutreenin heti kentälle tai maneesiin päästyämme, ja lopettaisin sen heti kun hommat olisi tehty. Hevonen karsinaan, josta se pääsisi taas aamulla pariksi tunniksi ulkoilemaan.

Tiedän, että noinkin voisi pitää hevosta. Kuitenkin valitsen olla pitämättä hevostani tällä tavalla. Miksi?

Koska hevonen on antanut vapautensa palvellakseen ihmistä, minä koen, että minun velvollisuuteni on tarjota sille hyvät olot. Jokainen hevosenomistaja varmasti ajattelee näin ja toteuttaa sitä omista ajatuksistaan ja periaatteistaan lähtien. Minun tärkeimmät periaatteeni hevosenpidossa ovat seuraavat:

1. Tarhakaverit
On syitä, miksi joku yksittäinen hevonen ei voi tarhata kaverin kanssa. Ymmärrän sen. Minulle riittävä syy ei kuitenkaan ole se, että loimet repeävät, tulee hokinpolkemia tai hevonen on vaikea hakea tarhasta kun toinen tunkee portille. Rikun loimet muistuttavat aina loimikauden loppupuolella lähinnä vappuhuiskaa, kun se leikkii parhaan kaverinsa kanssa tarhassa. Kyllähän se harmittaa. Nähdessäni Rikun onnellisen hevosenleikin sen parhaan kaverin kanssa, tiedän, että olen valmis ostamaan vielä muutaman (kymmentä) uutta loimea, jos se tekee hevosestani noin onnellisen.
Joukkotarhauksessa voi huonoimmassa tapauksessa hevoselle käydä pahasti, se voi saada esimerkiksi potkun ja murtaa jalkansa. Mutta nyt käsi sydämelle - kuinka moni meistä jättää ajamatta autoa, pyöräilemättä tai ratsastamatta sen takia, että niissä riski loukkaantua kasvaa verrattuna siihen, että jäämme kotiin. Niin. Hevonen tarvitsee virikkeitä!

Viime syksynä Riku tarhasi parin viikon verran yksin eläinlääkärin käskystä. Tuona aikana se alkoi höristä minulle, kun pysäytin auton pihaan. Sillä kerralla, kun se hirnui minulle siinä vaiheessa, kun nousin autosta tallin pihassa, päätin, että nyt se muuten menee takaisin tarhaan kavereiden kanssa. Minun hevoseni parhaiden ystävien kuuluu olla sen hevoskaverit, en minä. Minun perääni huutaminen ei ollut mielestäni söpöä ja suloista, vaan säälittävää.

2. Riittävä tarhausaika
Tästä en olisi valmis luopumaan. Riku tarhaa tällä hetkellä noin 12 tuntia päivässä, sydäntalvella aika lyhenee noin kymmeneen tuntiin. Jälleen ymmärrän, että on syitä, joiden takia jonkun yksittäisen hevosen kohdalla tarhausajan on pakko olla alle 6 tuntia päivässä. Minulle hyväksyttäviä syitä eivät ole se, että hevosta on ikävä hakea pimeästä, mutaisesta tarhasta tai märkiä loimia on ikävä käsitellä. Itse en myöskään olisi valmis viemään hevostani tallille, jossa tarhausaika on säännöllisesti vain muutaman tunnin päivässä. Onneksi asun alueella, jossa voin valita tallin, jossa tarhausaika on riittävä.

3. Hevonen liikkuu monipuolisesti
Minä olen vastuussa hevoseni monipuolisesta ja riittävästä liikunnasta. Riku käy siis myös maastossa, vaikka minä itse harvoin siitä innostunkaan. On hevosia, joiden kanssa maastoilu on hengenvaarallista, mutta useimpien hevosten kanssa maastoilu on mahdollista saada suhteellisen rauhalliseksi puuhaksi - se vaatii vain - no, maastoilua. Se, että minä en jaksaisi käydä maastossa ja se minua vähän jännittääkin, ei saa tarkoittaa sitä, että Riku ei pääse maastoon. Minä olen hevoselleni velkaa monipuolisen liikunnan - kouluratsastuksen lisäksi estehommia, puomeja ja maastoilua.

4. Hevonen liikkuu riittävästi
Hevonen on luotu liikkumaan. Omistajan vastuu hevosen liikuttamisesta lisääntyy erityisesti silloin, kun hevonen ei liiku tarhassa. Riku onneksi pelmuaa kavereiden kanssa jonkin verran tarhassa, mutta ei saa siellä kyllä energiaansa riittävästi purettua. Niinpä Riku liikkuukin joka päivä myös ihmisten suunnitteleman ohjelman mukaisesti. Vapaita ei aikatauluun suunnitella, mutta kevyempiä maastokävelypäiviä kyllä. Itse en liikuta Rikua taluttaen, koska en pysty kävelemään niin lujaa, että siitä olisi Rikulle liikunnallista hyötyä. Se on vain omistajan liikutusta, mikä toki sekin tulee tarpeen...

Alku- ja loppuverryttelystä huolehtiminen on parasta jalkojen ja lihasten huoltoa, jonka tiedän. Sen takia niistä pidetään kiinni.

5. Loimitus
Koska minä maksan ja minä omistan, saan onneksi päättää joistain asioita. Yksi niistä on se, että minä saan päättää hevoseni klippaamisesta. Maneesissa treenaavalle, ulkotallissa asuvalle hevoselle, jolle ei tallin puolesta vaihdella loimia, on klippaus tallilla lähes ainoa vaihtoehto. Toki voisin kokeilla halutessani loimittaa Rikun jo loppukesästä niin tukevasti, ettei karva kasvaisi, mutta en näe siinä järkeä. Siksi klippaan hevoseni - ja klippauksen jälkeen loimitan! Osalla ihmisistä unohtuu se, että kun hevosen klippaa, on se oikeasti hetken aikaa täysin naku, ja omistajan tulee huolehtia riittävästä pukeutumisesta.

Hevosen mukavuuden kannalta pidän tärkeänä, että ostan istuvia loimia ja loimitan mahdollisimman vähillä kerroksilla. Mitä useampi kerros hevosilla on loimia päällä, sitä luultavampaa on, että ne alkavat kinnata jostain. Rikulle onneksi löytyy hyviä ja istuvia loimia, joten kerrosloimitukseen ei tarvitse ruveta,

Tämänkin kauan mielenpäällä pyörineen pohdinnan kirjoitin Playsson.netin Mitä mieltä sinä olet? -haasteeseen.


lauantai 12. syyskuuta 2015

Kuvaspämmi aluemestaruuksista

Aluemestaruudet kisailtiin tänään Hämeenkyrössä. Olen supertyytyväinen meidän rataan, jossa Riku liikkui yhtä laukkavilliintymistä lukuunottamatta täysin tyytyväisenä minun kanssani. Ratsastaminen tuntui helpolta, vaikuttaminen tuntui helpolta. Riku oli pohkeen edessä ja kauttaaltaan hyväntuntuinen.

Ei se todella läpi ole, joka näkyi sitten myös pisteissä ihan selvästi. Mutta mä olen tyytyväinen siihen, kuinka hauskaa meillä oli radalla, tästä on hyvä lähteä rakentamaan ensi kautta.






Katsokaa miten söpö tapiiri kevennetyssä keskiravissa :D

En todella tiedä mitä tässä kävi, repesin täysin selässäkin :D

Onnellisena lopputervehdyksessä

perjantai 11. syyskuuta 2015

Ei ihan, mutta melkein

Viimeisen viikon treenejä kuvaa otsikko aika hyvin. Olen periaatteessa tyytyväinen, mutta käytännössä, siinä fiiliksessä, jää se viimeinen silaus puuttumaan. Lähellä kuitenkin ollaan, nyt alkaa selvästi lämpenemään!

Sunnuntaina kisailtiin kotitallilla meidän seuran estemestaruudet. Olin alunperin ilmoittautunut hyppäämään sekä 70cm, että 80cm luokat, mutta peruin tuon 70cm ja hyppäsin lopulta vain 80cm. 70cm tuntuu nyt jo sen verran pieneltä, että päätin etten kotikisoissa tarvitse alle verryttelyluokkaa. Riku oli verryttelyssä vähän löysän oloinen, eikä juurikaan innostunut siitäkään, että kotikenttä oli täynnä ihan vieraita hevosia.

Radalla maneesissa sen sijaan Riku terävöityi kivasti ja koko rata sujui oikein hyvin. Paikat löytyivät mukavasti, yhden mun huonon tuonnin Riku pelasti kampeemalla jalkansa ylitse esteestä. Rata ei varsinaisesti ollut vaikea, mutta siinä oli sen verran tekemistä, että lopulta se, etten ehtinyt kävellä rataa pääsi vähän puraisemaan minua pyllyyn. Kuutos-seiska -linjalle olisi pitänyt ratsastaa niin, että olisi kutosen jälkeen ratsastanut selkeästi uralle ja hakenut sieltä suoran linjan ja lyhyen lähestymisen seiskalle. Minä päädyin ratsastamaan epämääräisen ja vinon tien, jossa jo puolessa välissä ehdin ajatella, että nyt meni muuten lähestyminen täysin reisille. Voi kun vielä joskus saisi tuohon yhdistettyä sen, että saisi vielä asialle tehtyä jotain, kun tajuaa, että lähestyminen on huono. Otettiin siitä siis puomi, eikä päästy jatkamaan uusintaan.

Tuloksena 4vp, mutta koska meidän seuran sennumestaruudesta kisasi niin vähän porukkaa, saatiin tälläkin tuloksella sitten uusittua se viime vuoden hopea. Olin erittäin tyytyväinen hevoseen, joka suoriutui tilanteessa juuri niin hyvin, kuin mihin ratsastaja antoi sille mahdollisuudet. Ehkä ensi kerralla mietin jo ennen "Holy shit" -paikkaa, että miten esteelle kannattaisi ratsastaa ;)

Viikon kouluratsastustreenejä on leimannut myös tuntuma siitä, että nyt aletaan olla jännän äärellä. Tuntuu, että se jättipotti (=molemmilla ohjilla ja molemmilla pohkeilla kulkeva) hevonen on tässä ihan lähellä, mutta ei vielä ihan kuitenkaan saavutettavissa.

Eilen tilanne eskaloitui niin pitkälle, kun en saanut enää keskivartalollani pidettyä vastaan, että pyysin ratsastuksenopettajaani Iida Hastia ratsastamaan hetken Rikulla tunnin päätteeksi. Riku on nyt selvästi vähän ihmeissään - aiemmin se on saanut silloin, kun olen vaatinut sitä liikkumaan aktiivisimmilla takajaloilla, nypättyä minut irti satulasta ja näin päässyt itse valitsemaan tahtinsa ja muotonsa. Nyt olen opetellut istumaan satulassa ja vaatimaan asiat loppuun. Aina ei kuitenkaan oma istunta ihan riitä, ja nyt olikin ihana, kun Iida nousi selkään ja pyysi asiat oikeasti loppuun saakka. Ja Riku oli sen jälkeen huikean hyvä ratsastaa.

Ei, eihän se ihan rentona ja lävitse ole...

Minne karkaa oikea lapa?

Välissä me söpöiltiin

Ei naurattanut ei :D 


Iida myös oli sitä mieltä, että Riku on sillä tavalla sitkeän tuntuinen, että se saattaisi olla vähän jumissa jostain. Itse olin jo aiemmin pohtinut, että ainakin lavat saattavat olla vähän juntterissa. Kuuma linja siis suoraan puhelimella Rikun hierojaan, Anneli Kekkiin. Sain venyttely- ja hierontaneuvoja ja niiden avulla sitten jumppasin Rikua eilen. Iskin sille myös loimen päälle, koska aamupäivän ilmasto oli vielä varsin kolea. Rikuhan on sellainen hevonen, joka reagoi kylmään aika voimakkaasti, ja onkin saattanut päästä nyt taas jo jumiutumaan.

Tänään viimeistelytreeneissä ennen aluemestaruuksia minulla oli allani täysin eri hevonen, kuin edellisenä päivänä. Yhtäkkiä kaikki sopikin, ratsastaminen tuntui helpolta ja vaikuttaminen onnistui. Riku oli iloinen ja letkeä ja tekemässä hommia mun kanssani. "Tätä lisää" totesi opettaja tunnin lopuksi, enkä voinut olla kuin samaa mieltä.

Ratsastuksen jälkeen Riku sai taas kunnon hieronnan, venyttelyn ja lämmintä päälle. Ratsastajakin on nyt vihdoin rauhoittunut - meillä on nyt mahdollisuus lähteä tekemään tämän hetken parhaamme suomenhevosten aluekoulumestaruuksiin huomenna. Ei me siellä pärjätä, mutta nyt juuri paras palkinto olisi se, kun saisi ratsastettua ehjän ja meidäntasoisen radan. Sunnuntaina meillä onkin sitten mahdollisuus olla mukana mitalikähinöissä, kun Hämeen alueen aikuismestaruusmitaleita jaetaan. Jännä viikonloppu tiedossa! Mutta mikäs tässä on harrastaessa, kun on mahtavaa ihmis- ja hevosseuraa luvassa.

Tänään olin ratsastuksen jälkeen niin väsynyt, että tuoreet lihasvoimat tulivat tarpeeseen Rikua venytellessä

"Nyt tippu helppoon! t. Riku" Viikontakaisen aisaantumisen kunniaksi leivottu kakku. 

lauantai 5. syyskuuta 2015

Rahat loppuivat = kisakausi loppui

Opiskellessani yliopistossa nykyiseen ammattiini, erityisluokanopettajaksi, mietin usein sitä järkyttävää rahamäärää, mitä tulen tulevaisuudessa tienaamaan. Mihin sen kaiken rahan oikeastaan voi edes laittaa? Löytyykö tuollaiselle määrälle satasia mitään sijoituspaikkaa? Elin vähän sellaista sitten kun -elämää. Sitten kun olen töissä, ostan ehjät housut. Sitten kun olen töissä, ostan luomuruokaa. Sitten kun olen töissä, käyn joskus parturissakin. Ja ennen kaikkea: sitten kun olen töissä, ostan hevosen ja kisaan sillä niin paljon kuin haluan!

Se, miksi tuleva palkkapussi tuntui ajatuksissa niin kamalan painavalta, liittyy varmasti siihen, että lapsuudenperheessäni rahat olivat tiukassa. Äitini oli yksinhuoltaja, joka meidän kolmen lapsen elättämisen ohella opiskeli itsensä lähihoitajaksi ja teki parhaalleen kolmea työtä, ettemme me jäisi paljoa mistään paitsi. Minä sain harrastaa ratsastusta. Kaksi kertaa viikossa. Myöhemmin, kun aloin tehdä tallitöitä, vielä useammin. Opin pyytämään vain tarpeeseen. Eli käytännössä uusia vaatteita en pyytänyt, mutta rahaa kisastartteihin pyysin. Ja äitini hyväksyi prioriteettini ja antoi minun kisata. Olin onnellinen.

Samalla olin kateellinen. Kateellinen niille ystävilleni, jotka saivat ratsastaa enemmän, niille, jotka saivat hevosia ylläpitoon ja erityisesti tietysti niille, jotka saivat hevosen, mutta eivät minun mielestäni osanneet arvostaa sitä oikein. Olin lapsen ja teini-ikäisen koko tahdonvoimalla käärmeissäni: miten se on reilua, että tuo saa hevosen, vaikka se ei omistaudu hevosille yhtään samalla hartaudella kuin minä?

Tuolloin sain ensimmäisen tärkeän opin hevosmaailman - ja oikeastaan maailman noin ylipäätänsä, todellisuudesta. Eihän se reilua olekaan. Mutta se on sitä todellisuutta silti, me lähdemme tähän peliin erilaiset kortit kädessä. Ja jokainen tekee sitten ne siirrot, jotka näkee omilla korteillansa järkevimmiksi.

Minä pelasin omat korttini niin, että kirjasin ylös asiat, joita halusin tulevaisuudelta. Halusin oman hevosen, jolla kisata. En missään vaiheessa tosissani juuri miettinyt hevosalaa, koska tiesin, että en ole ratsastuksessa niin lahjakas, että voisin sillä työllistää itseni. Päätin siis lukea jonkun järkevän, työllistävän, keskipalkatun ammatin ja ostaa sitten hevosen. Kävin keskustelun lukion opinto-ohjaajan kanssa:

Opinto-ohjaaja: Mitä jatkosuunnitelmia sinulla on nyt lukion jälkeen?
Minä: Mä aion lukea ammatin, josta työllistyy hyvin ja jonka palkalla voi pitää hevosta. Viikonloput pitää olla vapaat, että pääsee kisoihin.
Opo: ...Jaaha. Onko sulla jotain tarkempia suunnitelmia alasta?
Minä: No mä olen miettinyt erityisopettajakoulutusta ja psykologiaa. Mitä mieltä sä olet? 

Kuusi vuotta myöhemmin valmistuin Itä-Suomen yliopistosta erityisluokanopettajaksi. Valmistuin toukokuussa, heinäkuussa muutin takaisin Hämeenlinnaan ja aloitin ratsastustunnit neljä kertaa viikossa Aulangolla. Lähes samaan aikaan aloin etsiä omaa hevosta. Raha tuntui pinoutuvan tilille, vaikka sitä kulutin hyvää tahtia ratsastukseen tunneilla. Ja taisin ostaa ne ehjät housutkin.

Luulin vielä tuolloin, että palkkani tulee helposti riittämään hevosenpitoon, valmentautumiseen, kisaamiseen ja normaaliin elämään. Olin täysin väärässä. Jostain täytyy luopua. Ja minä luovun siitä normaalista elämästä. Siinä missä kollegani ja muut ystäväni matkustelevat ulkomaille, matkustelevat kotimaassa, käyvät parturissa, laitattavat kynsiään, käyvät baareissa, huvipuistoissa, ravintoloissa ja ostavat vaatteita, minä ylläpidän hevostani ja ratsastan.

Jostain pitää tinkiä, ja minä tingin omista kuluistani ja huvituksistani. Jos ihan rehellisiä ollaan, eivät ne kuitenkaan ole yhtä tyydyttäviä kokemuksia kuin ratsastus. Hevoshommissa tingin varusteista, sekä omistani, että Rikun. Äiti opetti junnuna, että ehjää ja puhdasta on oltava, uutta ja hienoa ei tarvitse. Niinpä sen sijaan, että ostan uudet ratsastushousut tai (hevos)merkkipaidan, menen valmennukseen tai kisoihin. Ratsastin lähes vuoden niin, että minulla oli käytössä vain yhdet ratsastushousut, joita pesin silloin, kun Rikulla oli vapaapäivä. Keväällä panostin ja ostin ensimmäiset polvipaikkaiset ratsastushousuni kokopaikkaisten rinnalle - on muuten helpompi nostaa takamus penkistä esteradalla jos satula on märkä! En ymmärrä ihmisiä, joilla ei ole rahaa tulla hevosellaan ratsastustunneille, valmennukseen tai kisoihin, mutta on rahaa ostaa aina vain uusia mätsääviä vaatekertoja itselle ja hevoselle.

Koska rahojen suhteen täytyy olla tarkkana, täytyy myös tiedostaa ne asiat, joista ei tingitä. Ensinnäkin, tallivuokra maksetaan aina ajallaan. Kengittäjälle ja eläinlääkärille maksetaan aina ajallaan. Hevosta hoidetaan, jos se tarvitsee hoitoa. Se ei ole hevoseni vika, että minä olen persaukinen. Satulan on oltava sopiva. Varusteiden on oltava turvallisia, joten jalustinhihnat, satulavyöt ja muut kuluvat tuotteet tarkastetaan säännöllisesti valjassepällä tai uusitaan. Kypärä ostetaan sen hintaisena, että sen raaskii kolauksen jälkeen vaihtaa.

Ja kaikki loput rahat laitetaan siihen, että pääsee ratsastamaan mahdollisimman monta kertaa viikossa silmän alle. Kehittyminen ja ahaa -elämykset ovat se syy, miksi tätä jaksaa, myös niinä päivinä kun tili näyttää nollaa ja pitäisi tankata. Sitten kun rahat loppuvat, tingitään ensin kisoista ja sitten vasta valmennuksista.

Kisakauden viimeiset kisat ovat siis Pastarion porukalla edessä. Koko kauden tavoitteena olleet aluemestaruudet vielä kisataan, samoin yritetään lähteä Kellokoskelle seuraavana viikonloppuna kisaamaan Suokki-cuppiin. Ja sitten tämä kisakausi on taputeltu, ja lompakolle on aika antaa epätoivoista tekohengitystä talven yli. Kunnes tämä hulluus alkaa uudestaan.

Ai niin, muistinhan mainita? Rakastan jokaista hetkeä, enkä vaihtaisi hetkeäkään pois. Edes sitä hetkeä, kun sen hienon 53 prosentin kanssa ajelet takaisin kotiin yhdeltä parisataa maksaneelta reissulta. Mä olen päässyt siihen tilanteeseen, josta lukioikäisenä haaveilin: mulla on hevonen ja saan kisata sillä. Tämä on ehdottomasti sitä "Parasta just nyt". Ollut jo kolme ihanaa vuotta. Tämä tekee ne tunnit, jotka vietin ensin lukien pääsykokeisiin, sitten tentteihin, sen jälkeen gradua naputellen ja nykyään ihanaa, mutta rankkaa, työtäni tehden, sen arvoisiksi.

Yksi niistä erityisen hyvistä hetkistä - mutsin kanssa maastossa kahden ihanan suomimiehen kanssa perjantaina



Osallistun tällä tekstillä Playsson.netin mielipidekirjoitushaasteeseen.

torstai 3. syyskuuta 2015

Shoppailua ja hiekkaa alushousuissa

Olen harvemmin kirjoitellut enää varsinaisesti tekstejä minun ja Rikun ihan normaaleista kuulumisista. Kun aloitin tämän blogin, kirjoittelin tänne päiväkirjamaisesti ratsastuspäiväkirjaani. Siihen kyllästyin aika pian, ja sen jälkeen, kun aloitin kirjoittamisen uudestaan keväällä, olen useimmiten kirjoitellut kisapostauksia ja satunnaisia valmennuspostauksia. Ennen kaikkea sen takia, että näistä on ollut kuvia, jotka olen halunnut blogiin talteen. Koska viime viikonlopun kisoista ei juuri nyt ainakaan tee mieli kirjoitella sen enempää, niin kirjoittelen nyt muista viikon varrelle sattuneista tapahtumista.

Viime viikon torstaina käväisimme koirien kanssa Match Show'ssa Lahdessa. Minut sai helposti ylipuhuttua mukaan kertomalla, että näyttely järjestetään Jokimaan raviradan parkkipaikalla. Sehän tarkoittaa sitä, että sekä Horzen, että Veljekset Wahlstenin liikkeet ovat aivan vieressä. Ajelimme siis kesäreissulle Lahteen, ja minä suihkautin ensimmäisenä ostoksille. Voin ylpeänä kertoa, että tein vain ja ainoastaan järkeviä harkintoja! ... toisaalta, harvemmin mä teen ei-järkeviä hankintoja. Paitsi satulahuopia. Niitä ei voi olla liikaa. Mutta se onkin jo aivan toinen tarina.


Ensin kävin Horzella ostoksilla. Ostoslistalla oli kisapaita, jonka löysinkin. Minulla on kroppani mittasuhteiden takia aika hankala löytää tarpeeksi pitkiä paitoja - kun ne ovat tarpeeksi pitkiä, ne ovat liian leveitä. Tavalliset t-paidat jne ostan yleensä miesten osastolta, mutta kisapaitaa oli pakko päästä sovittamaan. Onneksi löysin hyvin vähällä etsimisellä sopivan paidan Horzen omasta mallistosta. En missään nimessä halunnut etumukseen mitään stimangia, mutta kuitenkin jotain muuta kuin ihan vain valkoinen peruspaita. Päädyin seuraavaan malliin:


Horzen poistolaarista ostin myös -70% tarjouksessa olleen riimun ja siihen narun. Niitä ostelen säännöllisesti tarjouksesta aina kun x-full -kokoa näkyy tarpeeksi halvalla.

Seuraavaksi siirryin Wahlstenille. Täältä minun pääostokseni oli Rikulle uudet jännesuojat. Ostin kolme vuotta sitten, kun ostin Rikun, sille Lamicellin Elite -sarjan jännesuojat. Kyseiset suojat ovat kestäneet hienosti päivittäistä käyttöä ja alkavat vasta nyt olla niin kulahtaneet, että mietin ns. parempien suojien ostamista, Ja kun äiti innostui ostokselle sponsoriksi (Rikun hemmottelu nameilla ja tavaroilla on meidän perheen yhteinen harrastus), annoin itselleni luvan ostaa uudet suojat. Päädyin siis ostamaan tismalleen samat suojat kuin meillä aikaisemminkin oli, jopa samassa värissä, eli ruskeana.

Wahlstenilla suojien hinta hyllystä oli 55€, eli hieman halvempi kuin useimmissa nettikaupoissa, joiden hintoja selasin.


Mätsärin jälkeen siirryimme seuraamaan Jokimaan raviradan puolelle raveja. Perinteisesti myös totosimme - minulla on tapana totota sitä hevosta, joka näyttää mukavimmalta ratsastaa. Yllättävän paljon tällä tekniikalla tuli voittoja, lopulta pääsimme hyvinkin omillemme. Eipä taida olla vielä tullut kohdalle ratsujen kanssa sellaista päivää, että jotain olisi harrastettu ja lopputulos oli se, että omilleen päästiin. Joskus näinkin ;) 

Sunnuntaina kävimme tekemässä todellisen pohjanoteerauksen Takkulassa. Liisa oli Toukan kanssa samoissa kisoissa, ja palkintojenjakoa (onnittelut vielä kerran!) odotellessa napsi minusta ja Rikusta kuvia. Julkaistaan niitä nyt kuitenkin, vaikka muuten en halua sunnuntaita muistella. Kaikki kuvat siis ottanut Liisa Tiitola, kiitos!

c. Liisa Tiitola

c. Liisa Tiitola

c. Liisa Tiitola
Kisojen jälkeisenä maanantaina menin Rikun kanssa estetunnille. Kaikki sujui ihan hyvin, tosin Riku oli aavistuksen verran löysän tuntuinen ja jäi pikkaisen pohkeen taakse. Lopputulos oli se tuttu ja turvallinen - tuuppasin hevoseni esteeseen ja se tiputti minut näppärästi sen päälle. Otin selällä tumakan kosketuksen puomiin, taitoin vähän nilkkaani matkalla (uudet turvajalustimet muuten toimivat hienosti ja antoivat periksi!) ja päädyin maahan istumaan Rikun ohjat kädessä. Ei muuta kuin ylös, hevosen selkään ja uudestaan. Yli mentiin, kun aloin ratsastaa, enkä matkustanut. Kappas kummaa. 

Todistetusti maakosketus saatu
Tippuminen tietää kolahdusta esteitsetunnolle, hiekkaa pikkareissa ja leipomista. "Jotkut oppivat ratsastamaan, jotkut leipomaan." Jo kolme kertaa tänä vuonna aisaantuneena alan toivoa, että todella rupeaisin kuulumaan noihin ensimmäisiin! Tippumiset eivät ole kropalle ihan yhtä helppoja nyt kuin 15 vuotta sitten... 

keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Lihava liikkuu!

Kirjoittelin kesän alussa postauksen liittyen omaan vartalooni ja siihen, kuinka suhtaudun siihen nykyään. Olen ollut koko aikuisikäni ylipainoinen, ja tällä hetkellä painan saman verran kuin silloin, kun pääsin ylioppilaaksi. Eroa ei näy vaa'assa, mutta se tuntuu päässä. Silloin 19-vuotiaana käytin paljon energiaa itseni vihaamiseen. Nykyään koen sen turhaksi.

Tällä kertaa en ajatellut kirjoittaa varsinaisesti painostani, vaan ratsastuksen oheisliikunnasta. Aina välillä joku tuttuni pääsee yllättymään siitä, minkälaisessa kunnossa olen. Tämä johtuu siitä, että painostani huolimatta olen kohtuullisessa fyysisessä kunnossa ja harrastan suhteellisen paljon liikuntaa. Osallistuin keväällä seuramme porukan kanssa SRL:n kuntohaasteeseen ja pingoin tulostasoon "Normaali" (3/5). Olin tuloksesta äärettömän ylpeä, sillä en ollut juossut sitten yläkoulun kuntotestin. Jos silloinkaan juoksin, häpeä saattoi olla sen verran voimakas, etten pystynyt silloin juoksemaan.

"Ratsastus kehittää aloittelevan tai heikkokuntoisen fyysistä kuntoa ratsastuksen alkuvaiheessa, mutta kohtalaisen pian ratsastaja saavuttaa tason, jolloin fyysinen kunto ei enää kehity, mikäli harjoitus pysyy samankaltaisena ja oheisharjoittelua ei ole. Jos ratsastaja käy ratsastustunnilla kerran tai kaksi viikossa harrastamatta muuta liikuntaa, pelkkä ratsastus ei riitä ylläpitämään kestävyyskuntoa. Jos ratsastukseen liittyy tallitöitä ja muita hevosen hoitotoimenpiteitä, voidaan puhua terveyskuntoa ylläpitävästä liikunnasta. Hyväkuntoinen ratsastaja tarvitsee siis ratsastuksen ja hevosenhoidon lisäksi myös muuta liikuntaa säilyttääkseen terveyskuntonsa, puhumattakaan sen kohottamiseen tai kestävyyskunnon lisäämiseen. Kestävyyskunnon määritelmän mukaan ratsastus ei ole kestävyyskuntoa kohottavaa liikuntaa. Sellaiseen tarvitaan oheisharjoittelua.

Ratsastus on liikuntalaji, joka vaatii tiettyä peruskuntoa harrastuksen turvallisuuden takaamiseksi. Ratsastajien kuntotestitulosten mukaan tavallisella harrastajaratsastajalla ei useinkaan ole riittävää lihas- ja kestävyyskuntoa lajin riskejä ajatellen. Motivaatio muuhun liikkumiseen on usein puutteellista ja moni pitää tallilla puuhailua riittävänä kuntoa kohottavana liikuntana. Näin ei kuitenkaan kuntotestitutkimustulosten mukaan ole. Kun ratsastaja huolehtii omasta peruskunnostaan, ratsastus on turvallisempaa. Hyvä kunto auttaa myös keskittymään. Hyväkuntoinen ratsastaja jaksaa keskittyä tehtäviin koko tunnin ajan. "

(Anne-Maarit Hyttinen - Ratsastuksen terveysprofiili linkki julkaisuun)

Olen aina ollut vähän arka sanomaan, että harrastan jotakin. Se saattaa liittyä siihen, että koen, että asiaa pitää harrastaa samalla intensiteetillä kuin ratsastusta, jotta sitä voi sanoa harrastukseksi. Nyt aion kuitenkin listata lajit, joita harrastan, ja joiden koen tukevan ratsastusta.

Kuntosali

Ensimmäisen kerran löysin tieni kuntosalille yliopistossa opiskellessani. Eron jälkeen päätin pudottaa painoa ja mietin, mitä harrastusta saisi harrastaa mahdollisimman vapaalla aikataululla ja yksin. En todella ollut tuolloin innostunut mistään, mitä olisi pitänyt olla toisten nähtävillä tai harrastaa ryhmässä. Halusin ähistä yksinäni.

Kuntosali on kulkenut harrastuksena mukanani viimeiset seitsemän vuotta. Nykyään käyn salilla 1-3 kertaa viikossa. Joskus kortti on muutaman kuukauden hyllyllä, mutta sieltä se kaivetaan kuitenkin esiin ennen pitkää. Salilla teen lähinnä sellaisia liikkeitä, joista kuvittelen olevan jotain hyötyä ratsastuksen suhteen - erilaisia (pilates)vatsalihasliikkeitä, kylkiliikkeitä ja selkäliikkeitä. Lisäksi teen muutamia koko kroppaa kuormittavia perusliikkeitä - kyykkään ja teen maastavetoja. Jos innostun käymään salilla kolmena päivänä samalla viikolla, teen yhden käsitreenin. Niissä olen surkea, koska käsien treenaaminen ei ole kiinnostanut minua ikinä.

Kuntosalilla käyn edelleen mieluiten yksin musiikkini kanssa, niin treenit ovat tehokkaimmat. Joskus tosin on mukava mennä kaverin tai mutsin kanssa ja kikatella tyhmille jutuille samalla kun kuvittelee treenaavansa.

Pilates

Pilatekseen pakkotutustuin n. 1,5 vuotta sitten ratsastusystäväni Lauran kanssa, joka vannoo pilateksen nimeen. Lauran kanssa järjestimme yhdessä treenejä tallillamme, joissa osallistujia oli vaihtelevasti meistä kahdesta noin viiteen. Laura tutustutti minut pilatekseen, jota pidin kamalana hengittelynä ja puhisemisena. Laura näytti pilateksesta sen puolen, missä vatsa- ja kylkilihakset huutavat hoosiannaa ja seuraavana päivänä tuntuu. Pilateksesta on ollut ehkä eniten apua siihen, että olen oppinut hahmottamaan kroppaani ja näin ollen se kehoni ei pääse tekemään asioita minun tietämättäni. Yritin viime syksynä aloittaa kansanopistossa pilateksen, mutta se oli juuri sellaista rasittavaa, hidasta hengittelyä, etten jaksanut sitä ollenkaan. Onneksi Laura treenauttaa mua edelleen, niin pääsen harrastamaan.

Ryhmäliikuntatunnit

Näihin hurahdin pari vuotta sitten. Kotisalillani on erilaisia ryhmäjumppia, joista olen päätynyt käymään BodyBalancessa (tunti, joka yhdistää joogaa, pilatesta ja tai chitä) sekä flexi-bar -tunneilla. Flexi-bar on aivan huikea kuntoiluväline, se treenaa juuri niitä kehon tukilihaksia, joita ratsastaja tarvitsee.

Uinti

Uimisesta olen tykännyt aina, mutta vasta kesäkuun postauksessa kuvailemani uimapuvunoston jälkeen olen saanut itseni oikeasti uskaltamaan altaaseen asti. Uin ensin kesän ajan ihanassa Ahveniston olympiapuiston maauimalassa, ja tällä viikolla siirryin sisätiloihin uimahalliin. Uimassa olen käynyt nyt kesän ajan kerran viikossa, ja aion jatkaa harrastustani ainakin sen ajan, kun olen sairaslomalla. Ja aloittaa taas ensi keväänä ulkoaltaassa.

Uiminen  on ennen kaikkea kestävyyskuntoa kehittävää liikuntaa, joten se ei ehkä olisi minun liikuntalukujärjestyksessäni kovin tärkeä laji, sillä kestävyyskuntoa kehittävää liikuntaa minulla tulee aika paljon jo ratsastuksesta ja koirien kanssa kävelemisestä. Mutta koska uinti on ihanaa, harrastan sitä silti. Ja tehokastahan se on, sen jälkeen kun nousen altaasta, koko kroppa tärisee aina.

Syksyn uutuudet: jooga ja kuntonyrkkeily

Tänä syksynä aloitan myös kaksi uutta lajia. Laura sai minut ylipuhuttua joogaamaan lupaamalla, että kyseinen ohjaaja ei huokaile tai kuiski, vaan tunneilla tehdään hommia. Lauantaina sen sitten näkee... Ensimmäisellä kuntonyrkkeilytunnilla olin tänään, ja rakastuin lajiin kyllä heti täysin! Siinä saa sykkeen ylös, hiki virtaa ja lisäksi pääsee lyömään aggressiot ulos. Huomenna varmasti tuntuu, mutta olipahan tunti...


Sitten kun palaan töihin, viikkoaikatauluuni ei tule mahtumaan näin paljoa kaikkea. Se, ettei sinne mahtuisi ratsastuksen lisäksi yhtään mitään, on kuitenkin hevonkukkua. Ihminen yleensä tekee tilaa elämässään niille asioille, jotka kokee riittävän tärkeiksi. Jos haluan kehittyä ratsastajana, oheisliikunnan on oltava minulle riittävän tärkeää.

Vaikka onhan se aika surullista, että nämä kaikki lajit maistuvat aika kalpeilta, kun niitä vertaa ratsastukseen. Ratsastus on paskimmillaankin parasta. Ja jotta niitä parempia hetkiä ratsastukseen tulisi useammin, tämä lihava liikkuu. Vaikkei aina jaksaisikaan.
Ahveniston ihana maauimala kesän toisiksi vikalla uintikerralla

Ahvenisto

Kasa personal trainereita työssään