Vaikeinta on myöntää: Minä en riitä

Olen koko hevosenomistajan urani ollut siitä onnellisessa asemassa, että hevoseni asuu täysihoitotallilla, jossa huipun hoidon lisäksi on kolme huiman hyvää ratsastuksenopettajaa. "Kotivalmentajinani" ovat siis Salla Varenti, Iida Hast ja Krista Nieminen. Lisäksi olen vuosien aikana käynyt säännöllisesti kotitallillani käyvien valmentajien opissa - pisin yhteistyö meillä on Anna Kärkkäisen kanssa, mutta olen ollut myös Rosali Kivitien, Piia Pantsun ja Milja Rannan silmän alla. Olen aina hokenut kaikille, että on upeaa, kun saa apua kaikkiin ongelmiin näin rautaisilta ammattilaisilta ja näin läheltä. Ratsastan noin kolme kertaa viikossa silmän alla ratsastuskoulun tunneilla, ja pidän sitä parhaana sijoituksena, jonka voin omaan harrastukseeni tehdä. Paljosta muusta luovun, ennen kuin luovun viikottaisista ratsastustunneistani.

Kulunut kesä ja syksy on ollut minulle ratsastuksellisesti hankala. Siinä missä esteratsastus on alkanut sujua hyvällä sykkeellä, on tuntunut, että kaikki "tatsi" kouluratsastukseen katoaa. Blogin kautta se on näkynyt ennen kaikkea laskeneena tulostasona ja niinä kuuluisina selittelyinä. Milloin Riku on pelännyt jotain, milloin pohja on ollut huono, milloin tuomari väärä tai milloin tähdet väärässä asennossa kuuhun nähden. On totta, että jostain syystä Rikun liikkeestä katosi elastisuus kohti syksyä, mutta ongelmat alkoivat jo ennen kuin huomasin sitä. En saanut Rikua ratsastettua kunnolla molempien pohkeiden ja ohjien väliin, kaikki tuntui kamalan hankalalta ja työläältä. Jos ja kun kintereet olivat kipeytyneet jostain syystä, piikitys auttoi kyllä siihen - sen huomasi ensimmäiselle estetunnilla piikityksen jälkeen. Laukka oli taas pyörivää, laukat vaihtuivat, hyppy oli kevyt.

Koulutunneille ei sen sijaan ollut siirtovaikutusta. Riku liikkui lennokkaammin, mutta minä en saanut sitä aidosti lävitse, kuten en ole saanut lähes koko kesänä. Itku pääsi - miten mä olen taas tässä tilanteessa, miten mä voin treenata näin paljon, mutta silti olla näin lahjaton, etten saa näin upeaa hevosta kulkemaan ollenkaan. Olenko mä pilannut hevoseni? Lisämausteensa toi vasen käteni, jossa on jatkuvasti jäätävää hermosärkyä, ja jokainen pienikin nykäisy pahentaa tilannetta. Kun Riku kiskaisee minua irti penkistä, sattuu niin paljon, että olen opetellut välttelemään tilanteita, joissa se pääsisi kiskaisemaan minua. Lopulta en uskaltanut enää ratsastaa.

Sitten mulle sanottiin se, mitä mun piti kuulla. Nyt ollaan niin umpikujassa, että mun tarvitsee tehdä jotain aivan toisin. Ehdotettiin, että joku muu ratsastaisi Rikua hetken aikaa säännöllisesti. Se oli kova paikka. Olin luottanut siihen, että ongelmat saadaan selvitettyä niin, että minä saan yhdessä ratkaista ne hevoseni kanssa. Nyt oltiin kuitenkin umpikujassa: Multa loppui taito, ja ennen kaikkea se tärkein: usko siihen, että tämä enää ratkeaa tästä.

Kynnys pyytää apua, myöntää, että mä en saa ratkaistua tätä ongelmaa hevoseni kanssa, oli korkea. Vielä korkeampi se olisi varmasti ollut, ellei apua olisi saanut niin helposti ja läheltä. Epätoivoinen viesti Kristalle, sisältö suunnilleen: "Mä en enää tiedä mitä tehdä, mä oon pilannut mun hevosen, voitko sä yrittää vielä auttaa meitä, mä en jaksa enää!". Vastaus tuli parissa minuutissa, sisältäen seuraavaa käskyn rauhoittua, lupauksen, että kyllä tämä tästä. Ja mikä tärkeintä, lupauksen avusta.

Krista on ratsastanut Rikulla aikaisemminkin, silloin kun halusin, että Riku pääsee hyppäämään, mutta en itse uskaltanut. Muutenkin Krista on tuntenut Rikun lähes koko Rikun elämän ajan, ja lisäksi hän tuntee minut ratsastajana hyvin, onhan hän opettanut minua neljä vuotta.

Tällä viikolla tiistaina aloitimme "Projekti Kyllä Tästä Vielä Hyvä Tulee":n (myöhemmin tekstissä PKTVHT). Minä olin Kristan koulutunnilla, jossa Krista esitti alkuverryttelyn ja hetken työskentelyn jälkeen hyvän kysymyksen: "Mitä sä nyt haluaisit siltä?", kun yritin säätää kaikkea mahdollista samaan aikaan. Kysymys sai mut tuskastuneena huokaisemaan, että kai mä haluaisin sen jollekin tuntumalle. Ja sitten Krista teki koko lopputunnin töitä sen kanssa, että lopputulos oli se, että minulla todella oli joku tuntuma lopputunnista.

Torstaina PKTVHT jatkui niin, että Krista kiipesi Rikun selkään. Oli upea nähdä oma hevonen liikkuvan niin hyvännäköisesti, mielellään, ja ennen kaikkea sillä TUNTUMALLA toisen ratsastajan alla. Oli tärkeää huomata, että a.) se on mahdollista ja b.) ei se ole ihan yksinkertaista mua sata kertaa paremmalle ratsastajallekaan. Kun Krista ratsasti, ja Salla vieressä selosti, mitä nyt tehdään, miksi tehdään, ja mitä seuraavaksi tehdään, oli helppo vetää linjoja siihen, mitä ratsastaja tekee, miten hevonen reagoi, ja mitä ratsastaja tekee sen jälkeen.

Siitä oli hirveästi apua. Ihan kuin jotain solmuja olisi auennut - eilen ratsastaessani itse, olin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan aidosti hevoseni kanssa samalla puolella myös koulutunnilla - meillä ei ollut minkäänlaista taistelua toisiamme vastaan, vaan teimme tehtäviä yhdessä. Se tuntui todella hyvältä.

Nyt se on myönnetty:

Minä en riitä.
Minä tarvitsen apua.

Ja vaikein on ohitse. Kyllä tästä vielä hyvä tulee.

Riku voipuneena sen ja Kristan reenin jälkeen <3 

PS: Huomaatteko, että mä sain vihdoin tätä tekstipalkkia venytettyä niin, että sain kuvat mukaan. Että kiitos vaan Sannalle neuvoista, ei se tosiaan ollutkaan vaikeeta :D

Huono hevosenomistaja

Olen ollut huono hevosenomistaja. Olen epäonnistunut siinä, mitä pidän hevosenomistajuuden kannalta tärkeimpänä vastuutehtävänä: oman hevoseni antamien merkkien lukemisessa. Kyse ei ole ollut siitä, että ei olisi ollut mahdollisuutta huomata, että jokin ei ole nyt kunnossa. Kyse on ollut täysin siitä, että olen jättänyt ne merkit huomaamatta ja porskuttanut vaan.

Nyt kun luen vanhoja blogitekstejä, toistuu koko syyskuun ajalla oikeastaan samat sanat "lötkeä", "turhan rento", "rauhallinen" ja "ei oikein innostunut". Riku on kiltti hevonen, joka suorittaa kyllä. Nyt olisi vain pitänyt huomata jo aiemmin, että on breikin paikka. Riku on ollut kisapaikoilla superrauhallinen, suhtautunut esteratsastukseen rauhallisen innokkaasti ja jäänyt usein valmennuksissa vähän pohkeen taakse. Suorittanut osin todella hyviä pätkiä, ja sitten taas osin ollut selvästi väsynyt.

Lauantaina koulukisoissa, Esa Kuokka Cupin vikassa osakilpailussa Kellokoskella tämä kaikki eskaloitui siihen pisteeseen, että jo radalla tuli melkein itku. Olin täysin yksin radalla, hevonen oli jossain kilometrin päässä. En meinannut saada sitä laukkaamaan. Sitä ei kiinnostanut ja se järkytti. Jo radalla, ja radan jälkeen.

Muitakin hivenen outoja merkkejä, jotka olen laittanut karvanvaihdoksen piikkiin on ollut. Lisääntynyt hikoilu ja puuskuttaminen treenin aikana. Aluemestaruuksissa viikko sitten jo aamulla viileässä hypätyn esteradan jälkeen Riku oli hikinen, lisäksi se on menneellä viikolla pitänyt pestä jokaisen ratsastuksen jälkeen.

Eilen Riku oli vapaalla ja minä kävin sekoittelemassa sille pellavapuuroa ja mittailemassa lämpöä. Lämpöä, yskää tai sierainvuotoa ei ole, yleisilme on kohdallaan ja ruoka maistuu. Aloitetaan siis tämä tilanteen huomioiminen lisäämällä ruokintaan varmuuden vuoksi rautaa ja pitämällä nyt useamman päivän lepo. Vaihtoehtoja mielestäni tällä hetkellä ovat lähinnä seuraavat: talvikarvan vaihtamiseen liittyvä väsymys yhdistettynä suht. tiukkaan treeniin, jokin syysflunssa tai vain liian tiukka treenipätkä.

Ai että voi ihminen olla vihainen itselleen! No, erehtyväisiä ihmisiä tässä kai ollaan, pitää yrittää antaa itselleen anteeksi.

Lauantain kisoista ei siis raavittu todellakaan lisää Cup-pisteitä, mutta aikaisemmat osakilpailut takasivat meille Rikun kanssa lopulta kolmannen tilan Esa Kuokka Oy:n Suomenhevoscupissa. Riku vietiin välissä kotiin tarhailemaan ja käytiin myöhemmin pokkaamassa palkinto Liin kanssa.

No ei näin!

Ei mennyt viikonlopun kisat ihan putkeen. Onneksi olen nyt tuon päätärskyn jälkeen saanut harrastukseen vähän perspektiiviä, niin ei jokainen huono ratsastus ole maailmanloppuun verrattavissa oleva tilanne. Vaikka tämä viikonloppu olikin täynnä luokattoman huonoa ratsastusta, olivat reissut kuitenkin kaikenkaikkiaan hyväntuulisia ja nauruntäyteisiä. Ihanan punaisen hevosen halailua ja kehumista.

Mennään nyt kuitenkin niihin asioihin, joita ei voi katsoa vaalenapunaisten linssien läpi elämästä onnellisena. Eli mun ratsastuskyvyn puutteeseen, joka kirkastui viikonlopun kilvanajoissa.

Lauantaina suunnattiin Hämeenkoskelle 1-tason koulukilpailuihin. Luokkina kisoissa olivat A-merkki ja K.N. special. Kisapaikalle päästyämme olin vähän järkyttynyt verryttelystä. Verryttely oli siis alueella, jossa ei varmaan normaalisti ratsasteta ollenkaan (?), jonkinlaisella peltopohjalla, joka oli voimakkaan kalteva ja todella kova ja kivinen. Olen selvästi saanut ratsastaa kisoissa liian hyvillä pohjilla, kun tämä järkytti näin kovasti ja vei toimintakyvyn. Periaatteessahan tuossa tuskin olisi ollut mitään ongelmaa, kun olisi vain uskaltanut ratsastaa - mitä en sitten tehnyt.

Helpon A:n verryttelyssä jäin ahdistuneena ihmettelemään pohjaa, enkä uskaltanut ratsastaa eteen. Jostain syystä Riku myös kulki todella voimakkaasti suu auki, vaikka mielestäni annoin vähän liikaakin tilaa edestä, ja kankiohja löi tyhjää. Ehkä suu olisi mennyt kiinni, jos olisi ottanut ne ohjat käteen, en tiedä... En saanut verryttelyssä tehtyä mitään järkevää. Kaksi ratsukkoa ennen omaa vuoroa pääsi kisa-areenalle odottelemaan. Pohja siellä oli aivan priima. Tässä vaiheessa minun olisi pitänyt ratsastaa kunnolla pohkeesta eteen ja ottaa latua eteen, koska verryttelyssä en ollut sitä tehnyt. Teinkö sitten niin? En, vaan jäin nyhertämään ja ahdistumaan siitä, kun Rikulla oli suu auki.

Rata oli yksi karmeimmista, jonka olen ikinä ratsastanut. Rikun kanssa ei ole juuri ikinä mitään ongelmia eteenpäinpyrkimyksen kanssa, nyt sen sijaan jouduin tekemään täysillä töitä, että sain esimerkiksi laukan jatkumaan koko laukkaohjelman lävitse, vastalaukan nousemaan ja niin edelleen. Tiet jäivät aivan karseiksi, yksikään asia ei tapahtunut pisteessä, koska hevonen ei ollut avuilla... No, epäonnistumisia epäonnistumisten perään. Radan jälkeen olin aivan shokissa - mitä täällä tapahtuu, miksi tilanne on nyt tällainen? Prosentit eivät siinä vaiheessa kiinnostaneet, piti päästä hetkeksi kokoamaan omaa päätä. Pitääkö nyt olla huolissaan jostain? Miksi Riku ei halua liikkua eteenpäin?

Hetken kelailun jälkeen tulin siihen tulokseen, että tuskin tässä tarvitsee olla huolestunut ja ahdistunut. Riku on aloittanut laitumella ja on sen takiakin varmasti löysä. Viime viikko oli treenien puolesta aika rankka, mutta treeneissä Riku on liikkunut hyvin, eikä mitään huolta ole ollut. Lisäksi, tärkeimpänä seikkana se, että ratsastin itse luokattoman huonosti. Siitähän se lopulta johtuu.

Hämeenkosken Ratsastajien synttärikakkupalasen jälkeen suuntasin verryttelemään helppoa B:tä varten. Verkassa päätin, että nyt ratsastan paremmin. Ja ratsastin! Riku oli verkassa pätkiä oikeinkin hyvän ja ryhdikkään tuntuinen, tosin vastasi vähän turhankin ärhäkästi puolipidätteisiin mieluusti siirtymällä kokonaan hitaampaan askellajiin. Käytin enemmän pohjetta, sain paremman reaktion.

Rata ei ollut mitenkään hieno, mutta oli se parempi kuin se karmea A. Tässäkin radassa oli ihan turhia huolimattomuusvirheitä, jotka näkyivät pisteissä. Energiaa olisi saanut olla myös paljon enemmän. Minulla oli kuitenkin hyvä fiilis radalla, ja Riku oli hyväntuulisena suorittamassa rataa. Se oli pääasia.

Ne prosentit nyt tähän vielä itsellekin muistiin näistä "huippusuorituksista" He A 57,037% ja HeB 60,20%. Huhhuh. Onneksi ystäväni Laura toi sitten sitä sinivalkoista & valkoista kotiin ihan ansaitusti, niin ei ollut ihan hukkareissu ;) Kisoissa oli huippumukava tunnelma ja toimihenkilöt olivat iloisia ja ystävällisiä.

Tänään vuorossa olivat Riihimäen Ratsastajien estekisat raviskalla. Hyppäsimme tallikaverini Ellan kanssa luokat 70cm ja 80cm radat. Radoissa oli selvästi enemmän tekemistä kuin toukokuun alussa olleissa Riksun kisoissa. Seitsemänkympin rata oli arvostelulla A.2.0,, eli esteitä oli yhteensä vain kahdeksan ja kaikki puhtaan radan tehneet palkittiin rusetilla. Tässä radassa ei oikeastaan muut asiat aiheuttaneet päänvaivaa, kuin hieman kinkkinen 4-5 -linja, jossa piti oikeasti keskittyä ratsastamaan molempien esteiden keskelle. Molemmat esteet olivat lankkuesteitä, ja nelonen tuli kulmasta aika nopeasti eteen, jos ei miettinyt tietä tarkasti.

Verryttelyssä Riku oli hyväntuulinen, rento ja vähän lötkeä. Hypyt tulivat kuitenkin huomattavasti viime Riksun keikkaa parempiin paikkoihin ja olin itse paremmin ratsastamassa eteen. Radalle lähdin yllättävän rauhallisin mielin. Ja ratahan sujui hyvin! Yksi huonompi paikka tuli, mutta sen jälkeen kokosin itseni nopeasti ja jatkoin ratsastusta. Tästä radasta on videokin olemassa, toivottavasti saan sen jossain vaiheessa itselleni ja siirrettyä blogiin. Tuloksena tästä radasta tuli 0 virhepistetettä, ja näin ollen punavalkoinen rusetti. Ja taas sai olla ylpeä punaisesta hevosestaan.

Kasikympin verkassa sain Boonukselta apua ja ratsastin enemmän eteen. Laukka ei oikein pyörinyt missään vaiheessa kunnolla, mutta hypyt olivat teräviä ja hyviä. Ihan hyvillä mielin siis radalle. Radalla oli muutamia vähän haastavampia käännöksiä, muun muassa linja vitoselta kutoselle, jossa este pääsi vähän yllättämään kulman takaa. Kuitenkin ihan hevosille reilu ja kiva rata. Mä sen sijaan olin radalla ihan hukassa! Riku ei ollut niin innokas kuin yleensä esteradalla, ja mä jäin vähän nyppäämään etäisyyttä lähelle sen sijaan, että olisin ratsastanut eteen ja parempaa laukkaa. Muutama ihan hyvä hyppy tuli, mutta muuten siitä, ettei puomeja tullut enempää mukaan, saa kiittää täysin hevosta! Se teki ison homman rämpiessään tämän tädin kanssa tätä rataa. Yksi puomi tarttui mukaan, tuolta kutosokserilta, johon en taaskaan löytänyt mitään askelta ja jätin Rikun yksin. Superia oli kuitenkin se, että Riku hyppäsi siitä huolimatta, että jätin sen tilanteessa yksin. Aikaisemmin se kielsi tuollaisissa tilanteissa, nyt ilmeisesti olin kuitenkin sen verran ratsastamassa, että vaikka minusta tuntui, että jätin sen yksin, en kuitenkaan täysin jättänyt.

Tuloksena siis perusradalta 4 virhepistettä. Ella sen sijaan ratsasti tuntihevos-Kallella hienon tuplanollan ja otti taas sijoituksen tasolla 80cm. Hienoa Ella!

Pojat Riksun luksuksessa, valjastuskatoksissa

Päätin nyt tyhjentää koulukisat pois kesän kilpailukalenterissa ja panostaa valmentautumiseen - treeniä nimittäin todella tarvitaan! Estekisoja sen sijaan etsin tilalle, koska uskon, että tarvitsen estekisojen osalta nyt ennenkaikkea rutiinia verryttelystä ja radoista. Kun rahaa ei ole määrällisesti kovin paljoa, pitää keskittyä asioihin, joista tykkää eniten. Just nyt mä haluan kehittyä esteratsastuksessa, joten sitä tehdään nyt kisoissa, koulua treenataan kotona. Kouluratsastuksessa mä en tarvitse enää niinkään ratarutiinia, vaan mä tarvitsen nyt itselleni niitä työkaluja, joilla saada palikat taas kohdalleen.

Aivovamman mutkistamat kisareissut ja Takkula 3.5.

Tuntuuhan se aika karulta kirjoittaa ylös, mutta niinhän se on. Minulla on aivovamma.

"Aivovamma on traumaattinen aivovaurio, joka syntyy tapaturmaisesti päähän kohdistuvasta iskusta. Aivovamman yleisimpiä oireita ovat väsymys (unihäiriö tai lisääntynyt unentarve), ärtyneisyys, keskittymisvaikeudet, aloitekyvyn heikentyminen, toiminnan suunnittelun vaikeus, toimintojen hitaus ja muistivaikeudet." (Wikipedia)

Yksi viikko on edelleen kadonnut muististani, unohtelen asioita jatkuvasti, olen väsynyt, ärtynyt ja asioiden aloittaminen on hankalaa. Lisäksi jo kymmenen vuotta tauolla olleet migreenikohtaukset alkoivat uudestaan tärskyn seurauksena, ja olenkin saanut nyt nauttia ihanista 12 tuntia kestävistä päänsärky- ja pahoinvointikohtauksista.

Viimeisin migreenikohtaus minulla oli keskiviikkoiltana, jolloin lääkärin ohjeen mukaisesti suuntasin päivystykseen sairaalalle. Migreenikohtaus saatiin siellä laukeamaan, mutta päätin yhdestä vahingosta viisastuneena jättää seuraavana aamuna lähtemättä Kangasalalle kisoihin. Sen sijaan nukuin kello 12 asti. Ja olen tyytyväinen päätökseeni, se oli täysin oikea.

Nyt ei ole siis uusia kisakuulumisia kerrottavana. Sen sijaan kerrataan vanhaa, reissua, joka olisi ehdottomasti pitänyt jättää tekemättä...

Lauantaina 2.5. kävin ratsastamassa Rikulla lyhyet viimeistelytreenit alakentällä. Riku tuntui oikein hyvältä ja innokkaalta ja reagoi apuihin hyvin. Putsasin varusteet ja laitoin ne valmiiksi odottamaan seuraavaa aamun kisa-aamua. Tallin pihasta soitin siskolleni, että tulen kohta hakemaan hänet kauppaan. Ja lähdin ajamaan. Ehdin ajaa alle kilometrin, kun mietin, että onpa olo kummallinen. Kilometri lisää, ja mietin, että onpa hassuja viiruja näkökentässä. Kilometrin päässä totesin, että toinen puoli kasvoistani puutuu. Pääsin juuri ja juuri ajamaan siskoni pihaan, ennen kuin jalat alkoivat pettää alta. Ja siitä se ilta menikin sitten päänsäryssä ja pahoinvoiden täysin.

Sunnuntaina mietin aamulla, että lähdenkö vai en. Tulin siihen tulokseen, että kun kyyti lähtee joka tapauksessa, niin sama se on kai lähteä. Se oli kyllä todellinen virhe. Jo  letittäessä tuntui, etteivät letit valmistu ikinä, vaan urakka on ihan tuhottoman pitkä. Kisapaikalla Riku tuntui verryttelyssä ihan hyvältä, mutta itse en jaksanut edes istua harjoitusravissa, olo oli niin kamala.

Koko B:n rata meni kuin unessa. Radalla pidättelin oksennusta ja toivoin, että jotenkin selviäisin. Radan jälkeen en muistanut siitä juuri mitään. Kysyin vaan, että taisin ehkä muistaa tehdä kaiken, kun tuomari ei ehkä viheltänyt. Olin mä kaikki kuviot ajellut lävitse. Laukasta sain vähän parempia numeroita välillä 6-7, mutta raviohjelma oli kauttaaltaan 5-6, lähinnä sen takia, että en tosiaan pystynyt istumaan ravissa lainkaan.

Radan jälkeen ilmoitin seuralaisilleni, että en starttaa A:ta, ja menin autoon nukkumaan. Pienien torkkujen ja suklaapatukan jälkeen tulin kuitenkin siihen tulokseen, että ehkäpä mä lähden sillekin radalle. En nyt tiedä, oliko siinäkään niin järkeä, mutta olo ei ollut ihan niin hirveä enää. Ravissa en pystynyt vieläkään istumaan, mutta muuten olo oli jo vähän parempi ja vähän pääsin ratsastamaankin. Tukijoukotkin totesivat, etten ollut enää aivan niin harmaa kuin ekalla radalla.

Ensimmäisestä radasta (Helppo B:3) kaavittiin kasaan 58,864% (sija 19./39) ja toisesta (Helppo A:2) 57,241% (sija 26./35). Kummastakaan ei siis todella jäänyt jälkipolville mitään kerrottavaa. Todellisen turha reissu, mutta tulipa tehtyä ja todettua, että migreenin jälkimainingeissa ei vaan lähdetä kisoihin! Jos on pakko ottaa surkeita prosentteja, niin haluan edes muistaa, millainen oli rata, jolta niitä otin ;)

Mari Ali-Raatikainen kuvasi meistä muutamia otoksia, nähkää tuska silmissä :D

c. Mari Ali-Raatikainen

c. Mari Ali-Raatikainen

c. Mari Ali-Raatikainen

Voihan arki!

Ehdin viikon verran ratsastella hevosella, joka saatiin pohjallisilla myös edestä hyväksi, ennen kuin yhtenä ihanana maanantaina suoraan töistä vesisateessa tallille rynnäänenä totesin, että ei, eipä me mennäkään tänään hyppäämään esteitä. Mun hevonen ei varaa jalalle.

Syy löytyi aika nopeasti - kengässä oli yksi naula vääntynyt. Naula nypättiin yhdessä tallikaverin kanssa pois. Jalka kuumotti runsaasti ja kävely oli aika huonoa. Kaviopaise, epäilin. Kuin ihmeen kaupalla kengittäjä oli tulossa jo seuraavana aamuna, joten jätin yöksi sisään. Seuraavana päivänä kengittäjä nappasi kengän pois ja löysi mun prinssini herneen selän alta - pienenpieni paise. Siitä päästettiin noin millilitran verran mätää pois. Jalkaa paketoitiin muutama päivä ja Riku raukka seisoi koppilevossa - se ei todella sopinut. Hevonen hyppi seinille, käyttäytyi huonosti ja oli äärimmäisen turhautunut. Onneksi viereisessä kopissa onneksi törötti omassa koppilevossaan toinen kaviopaisepotilas. Saivat sentään tapella yhteisistä heinistä heinäverkossa.

Neljän päivän päästä kengittäjä kävi kopauttamassa kengän kiinni. Ah, sitä onnea joka oli hevosen vallannut sen päästessä taas takaisin omaan laumaan tarhaamaan. Ah, sitä onnea kun minä pääsin taas harrastamaan kouluratsastusta samana iltana!

Tästä muutaman viikon päästä, nyt tämän viikon keskiviikkona sain vuokraajalta viestin, että Riku on tempaissut takajalan kengän irti. Perinteisesti mukana oli lähtenyt myös osa kaviota. Kengittäjää en saanut lukuisista soitoista huolimatta paikalle, joten nyt sitten odotellaan tiistaina olevaa kengitystä ja toivotaan, että silloin on vielä jäljellä sen verran kaviota, että sitä voi kengittää... Rikun kavio on niin huonolaatuista, että se kuluu kun joku katsookin sitä päin.

Ratsastamaan olen kuitenkin päässyt, koska sain tallikaverilta lainaan kumitöppösen, jonka pystyy vetämään kavion päälle suojaksi. Siihen ei saa hokkeja kiinni, eli se on niin liukas, ettei liikkuminen onnistu kuin maneesissa. Sekin on parempi kuin ei mitään - hevonen pääsee purkamaan energiaansa ja kuskia ei harmita aivan niin paljoa...

Noin muuten on ratsastuksen saralla ollut hienoja oivalluksia tarjolla, taidan kirjoitella niistä toisella kertaa. Nyt vielä julistan, että yksiin kisoihinkin sitä aion ehtiä vielä tänä vuonna - sunnuntaina 21.12. seurakoulukisoihin Keravalle. Voi kuinka siistiä, tuntuu kuin viime kisoista olisi ikuisuus!

Lopuksi vielä kuvaspämmi puhelimen huonolaatuisista kuvista.

Olen yrittänyt marraskuun, kavioiden ja töiden aiheuttaman ressin seassa haistella tarvittavan määrän kippurakorvaista kissaa. Siitä tulee hyvälle mielelle!

Epätoivoinen klippausyritys klipperillä, jonka terät olivat armottoman tylsät :D Riku jaksoi hienosti odotella neljä tuntia hievahtamatta tämän projektin kanssa, kun lopulta klippaaja kävi lainaamassa kaverin klipperin tämän kotoa. Riku sen kuin seisoi käytävällä... Klippaajalla paloi hermo.

Klippausta seuraavana päivänä haettiinkin sitten liimasiteitä kaviopaiseen hoitohaudetta varten... Vähän oli pakko piristää tympeää viikkoa iloisilla liimasiteillä :D

Riku ja Jaike, sekä yhteinen heinäverkko

Lainakuski selkään ja minä koirien kanssa kävelemään - kunto kasvaa siltä, joka sitä kunnonkohotusta eniten kaipaa, eli multa ;)

Parasta just nyt: sikaileva hevonen

Viime kirjoituksen jälkeen tilanne on Rikun kanssa edennyt koko ajan vain mystisempään suuntaan. En oikein tiedä, mistä tätä lähdetään purkamaan, joten ehkä järkevintä on listata koko meidän "klinikkahistoria" tältä syksyltä, niin nämä viimeiset käänteet tekevät eniten järkeä.

1. klinikkakäynti: Keskiviikkona 27.8. menemme ensimmäistä kertaa klinikalle. Tällöin syynä on Muurahaisenkin näkemä aavistuksen verran epätasainen askellus. Koko kesän on ollut vaikeuksia kokoamisen kanssa, ja olen pohtinut, että "miten tää tuntuu näin omituiselta". Hevonen ei ole missään vaiheessa ollut haluton, eikä kipeän oloinen. Liike ei ole ollut epäpuhdasta, mutta se ei kuitenkaan ole tuntunut takapuoleen samalta.

Kliinisessä tutkimuksessa ei todeta mitään erikoista. Juoksuttaessa ympyrällä ja suoralla ok. Taivutuksissa oikea takajalka ja vasemman etusen alanivelet reagoivat pienesti. Nämä kuvataan. Kintereestä löytyy hiuksenhienoa muutosta, etusesta ei mitään. Piikitetään oikean takasen kinner ja vasemman etusen alanivelet. Lähdetään kotiin, ohjeena kävellä viikko ja sitten ottaa ravia.

2. klinikkakäynti: Perjantaina 5.9. menemme klinikalle ottamaan verikokeet sekä kliinisiin tutkimuksiin. Riku on torstaina ollut ravatessa huomattavasti huonompi, kuin mikä alkutilanne on. Ei kuitenkaan ns. jalaton tai varsinaisesti edes ontuva (käynti ok). Hoitava eläinlääkäri ei ole paikalla, sijainen ottaa veret ja tarkastaa hevosen. Verikokeissa fibrinogeeni on ok (3,4, viitearvo 2,0-4,0), mutta S-SAA tulehdusarvomarkkeri hivenen viitearvon ulkopuolella (21,7, viitearvo <20). Koska hevonen kuitenkin yleiskunnoltaan hyvä, eikä onnu, jalat eivät turvota ja haavat ovat siistit, tullaan siihen tulokseen, että tuskin on mitään huolestuttavaa.

3. klinikkakäynti: Tiistaina 16.9., lisäkävelyviikon jälkeen suuntaamme klinikalle, koska Riku ei edelleenkään ole liikkeessä hyvä. Juoksutetaan, taivutetaan, todetaan niiltä osin paremmaksi kuin aikaisemmin. Ei reagoi taivutukseen enää. Otetaan kontrolliverikoe. Fibrinogeeni koholla (5,6) ja S-SAA noussut edelleen (29,5). Aloitetaan antibiootti. Tullaan kotiin liikkumaan kevyesti.

4. Klinikkakäynti: maanantaina 22.9. kontrolliverikokeessa. Fibrinogeeni tullut hieman alas (4,8), edelleenkään ei viitearvoissa. S-SAA noussut edelleen (48,3). Sovitaan, että syötetään antibioottia vielä viikko. Liikutellaan kevyesti.

5. klinikkakäynti: Tiistaina 30.9. jälleen klinikalla. Yleisvointi ok, jalat ok. Taivutuksessa ok. Kerron, että Riku on hieman väsynyt. Otetaan tulehdusarvot. Fibrinogeeni hurjan korkea (8,4) ja S-SAA edelleen huomattavasti koholla (39,4). Ns. laajassa verenkuvassa ei mitään ihmeellistä. Todetaan, että ei ole mitään havaintoa, miksi tulehdusarvot nousevat, vaikka antibiootti päällä. Päätetään lopettaa antibiootti ja katsoa mitä tapahtuu. Kotiin ja tarhalepoon. Kaksi viikkoa seuraavaan kontrolliin.

Tässä tilanteessa ollaan siis nyt. Lähes kaksi viikkoa unettomia öitä, huolta ja itkua. Miettimistä, että mitä väliä sillä on, meenkö mä töihin/pilatekseen/mihinkään, jos Riku ei nyt selviäkään. Ihan turhaa panikoimistakin, varmasti. Mutta tokihan sitä on jo googlannut ja etsinyt kaikki ne vaihtoehdot, mitä tämä voisi olla - ja kaikista niistä ei selvitä. Nyt on siis lähes kaksi viikkoa seurailtu. Lämpö ei ole noussut, hevonen ei ole räkäinen, ei yski, ei ripuloi, ei ole muuttunut apaattiseksi eikä ole kipeän oloinen. Sen sijaan se kuskaa sitä taluttavia ihmisiä onnellisena edes takaisin, ja jokaisella kerralla, kun otan sen käytävälle, selvästi odottaa, että tänään päästäisiin hommiin.

Eikä päästä. Ei piruvie päästä. En saanut edes kunnollista aikaa varattua hoitavalle lääkärille (olisi ollut tarjolla vain verikontrolli, ja sen jälkeen olisi pitänyt jättää yöksi tutkimuksia varten sairaalaan sisälle), joten kontrolli on nyt varattu eri klinikalle. Ihan kiva saadakin vähän "toinen mielipide" tähän tilanteeseen.

Keskiviikkona siis mennään. Ja sitä ennen ei juuri nukuta, mutta toivotaan parasta. Tulisi nyt kuntoon. Tai saisi edes selvyyden, mikä vaivaa. Tällä hetkellä tämä hevosen täyttänyt ilovirta on se ainoa valopilkku tässä tämän syksyn pimeyden keskellä. Tuntuu, kuin joku olisi vetänyt mun elämään hupun päälle ja näkisin kaiken himmeänä, harmaana ja kaukaa. Ankeaa ja ahdistavaa. Sitä mun elämäni nyt on.

Sympatiasärkyä

Voisi ehkä vähän naurattaa, jos ei huolestuttaisi näin paljon.

Kun Rikua ensimmäistä kertaa kuukausi sitten kuskattiin klinikalle jalkavaivojen takia, mä onnistuin pari päivää klinikkakäynnin jälkeen tulehduttamaan akillesjänteeni. Ensimmäistä kertaa elämässäni, ja ihan puskista. Nyt kun tilanne on kääntynyt niin, että jalkojen sijaan eniten huolta aiheuttavat kohonneet tulehdusarvot, mä istun kotona pitkittyneen flunssan jälkitautina tulleen poskiontelotulehduksen kanssa. Jota muuten sairastan, yllätys, ekaa kertaa elämässäni.

Kuukauden aikana olen nukkunut keskimäärin öissä sen 2-4 tuntia. Töissä kuljen suhteellisen zombina, enkä pysty juurikaan keskustelemaan mistään järkevästi. Kun työkaveri ystävällisesti kysyy Rikun voinnista, en meinaa saada muotoiltua vastausta, joka ei kaataisi huoltani ämpärillä toisen niskaan.

Vaivojen määrä ehkä korreloi minulla ja hevosellani, mutta ei-niin-yllättävästi huolen määrä ei korreloi. Siitä huolimatta, että minä olen lähes hermorauniona huolesta, hevoseni on iloinen oma itsensä. Tänään se oli jopa vapaapäivän jälkeen ollut erityisen pinkeä, kun äitini oli käynyt ratsastamassa sillä tuulisella ilmalla. Että voi ihminen tullakin onnelliseksi kun kuulee hevosensa sikailleen!

Tilanne on siis kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että viikko sitten klinikalla todettiin, että liike on parantunut takaa ja pysynyt hivenen epämääräisenä edestä. Huolta aiheutti kontrollina otetut verinäytteet: jostain syystä tulehdusarvot olivat nousseet. Antibioottikuurin kanssa kotiin seurailemaan tilannetta. Eilen Riku kävi verikoekontrollissa, ja antibioottikuuria jatkettiin, koska tulehdusarvot olivat edelleen korkeat.

Nyt odotellaan tulehdusarvojen laskemista (eli siis käytännössä hoidetaan tulehdusta, jonka paikasta ei ole tietoa) ja sitten pohditaan liikettä uudestaan. Mitään varsinaisen huolestuttavaa liikkeessä ei tällä hetkellä ole - Riku on innokas, jaksaa taas koota takaa, mutta jostain syystä vasemmalle ratsastaessa silloin tällöin tahdittaa päällään, vaikka etujalkojen liike on puhdas. Mysteerihevonen.

Perjantaina ratsastin tunnilla askellajeja sen verran lävitse, että päädyimme opettajan kanssa siihen tulokseen, että voin sunnuntaina startata seuranmestaruuksissa Rikulla. Ja niin me starttasimme. Rata oli todella huono, olin itse ahdistunut kun esitin radalla hevosta, joka ei mielestäni ollut aivan priima. Lisäksi jarrut olivat lähes kuukauden kouluratsastustauon jälkeen täysin hukassa... No, niin vain siitäkin radasta selvittiin n. 60 prosentin tuloksella. Prosenteilla ja pisteillä ei ollut tässä tilanteessa mitään merkitystä, mutta oli ihana saada palkintojenjaossa tuomarilta vielä palautetta. Hän sanoi, että kun minä itse pääsen ratsastamaan hevosta paremmin, vielä hiukan rehellisemmin pyöreänä, se on hevonen, jonka liikkeet riittävät ihan mihin vaan. Huhhuh. Kyyneleet nousivat silmiin, varsinkin tämän muutenkin tunteellisen kuukauden päätteeksi.

Hevonen on upea. Kumpa se tulisi vielä kuntoon.

Mä ja mun paras. Sennumestaruushopea tänäkin vuonna, sekä esteissä, että koulussa.

Väsymys, itku ja suru

Kyllä on tunteita käyty läpi parin viimeisen viikon aikana! Yritän nyt vähän summata niitä...

Tasan kaksi viikkoa sitten Riku siis piikitettiin toisen takasen kintereeseen ja ristikkäisen etusen alaniveliin. Viikon kävelyn jälkeen alkoi sekä hevosen, että ratsastajan pääkoppa vaatia vauhtia - Riku harrasti erilaista säntäilyä eri tilanteissa ja minua ahdisti, kun en saanut ratsastaa. Viikko sitten torstaina koitti suuri päivä, kun lääkärin antaman ohjeen mukaisesti kokeilin ravata hieman. Ilo vaihtui hetkessä epäuskoksi ja sitä kautta ahdistukseksi - miten voi olla, että hevonen, joka ennen piikitystä oli niin hienoisen ep, ettei sitä tuntenut kuin juuri ja juuri selkään, onkin yhtäkkiä ihan köpö?

Vein Rikun talliin, ja aloitin välittömästi soittelukierroksen hevosihmisille ympärilleni. Useimmat olivat ihmeissään, mutta erityistä huolta ei tuntunut olevan, kun pistokohdat eivät kerran turvota, eivätkä kuumota. Itselläni ahdistus ei lieventynyt.

Perjantaina soitin klinikalle ja jätin soittopyynnön Rikua hoitaneen eläinlääkärin sijaiselle. Hän soitteli iltapäivällä takaisin, ja suositteli klinikkakäyntiä, jotta saadaan otettua verinäytteet ja niistä tulehdusarvot. Tässä vaiheessa siis epäilynä oli pistoskohdan kautta niveleen menneen bakteerin aiheuttama niveltulehdus. Sitä olin jo heti pistoksien jälkeen ehtinyt googlata sen verran, että tiesin pelästyä apaut kuoliaaksi tässä vaiheessa...

Ajeltiin siis klinikalle, mun itkiessä välillä lähes hysterisenä pelkääjän paikalla. Äiti piteli laina-auton rattia tiukasti, eikä onneksi sortunut lohduttelemaan. Klinikalla purettiin Riku, mentiin sisälle odottelemaan hevosen kanssa. Hoitaja nappasi veret, ja sen jälkeen odoteltiin. Tulehdusarvoja (tai tulehduksiin viittaavia arvojako nämä nyt on?) otettiin kolme, joista kaksi oli viitearvon rajojen sisällä ja yksi kohonnut. Jouduin sitten tekemään päätöksen siitä, jätänkö Rikun klinikalle yöksi niin, että hoitava eläinlääkäri voi tutkia sitä lauantaiaamuna, vai tuonko kotiin. Päätin tuoda Rikun kotiin. Itkien.

Yö meni hereillä pyörien. Ahdisti ja itketti. Aamulla jo ennen kahdeksaa olin tallilla tutkimassa hevoseni vointia. Kävimme aamukävelyllä, ja minä päätin, että lähden kamalasta olostani huolimatta sovitulle reissulle Suomenhevosten Kuninkaallisiin Rikun vuokraajan kanssa. Siellä sain ajatukset ajoittain irti Rikusta, tosin jossain vaiheessa uutta kisapaitaa hiplatessa mietin, että entä jos mä en sellaista saa enää pukea päälle? Entä jos Riku ei parane? Huonona vitsinä ilmoille heitetyt kommentit siitä, kuinka Riku ehkä voi käyttää loimea, jos ei kuole, eivät olleet ollenkaan hauskoja oman pääni sisällä. Kisapaitakin jäi ostamatta, ja mukana kannetut kannusremmit palautettiin hyllyyn. Sanokaa vaikka taikauskoksi. 

Sunnuntaina suuntasin taas ennen kahdeksaa Rikun kanssa kävelemään. Sen jälkeen lähdimme ajamaan Emile Faurien klinikalle Ruskeasuolle. Klinikka oli mahtava, selkeä ja siitä oli helppo löytää punainen lanka. Keskittymiseni olisi voinut olla parempaa, jos en olisi miettinyt, pääsenkö omalla hevosellani enää ikinä kokeielmaan klinikan asioita...

Tällä viikolla Riku on liikkunut aika paljon, mutta kevyesti. Pistin sen myös tarhaamaan kavereidensa kanssa, koska yksintarhaus sai aikaan sen, että se seisoi 12 tuntia päivässä samassa paikassa. Nyt se liikkuu lähes koko päivän kevyesti.

Eilen otin ensimmäistä kertaa ravia kaarevalla uralla. Ravi tuntui selkään puhtaalta. Erityisenä voitonmerkkinä en tätä pidä, kun ottaa huomioon, että perjantaisen klinikkareissun jälkeen hevoseni on saanut norsuannosta Metacamia. Lohduttaudun silti sillä, että olisi se voinut tietysti olla edelleen ontuvakin. Se olisi huolehdittanut vielä enemmän.

Nyt rupean hiljalleen kokeilemaan ravia hieman enemmän. Jos ensi viikolla tuntuu hyvältä, sitten ehkä laukkaa. Jos ei tunnu, palataan askel taaksepäin. Kontrolliaika klinikalle on 22.9., eli puolentoista viikon päästä.

Olen jopa hieman yllättynyt, kuinka raskaasti olen ottanut viimeiset pari viikkoa. Töissä alkaa pinna olemaan kireällä, kun nukuttuja tunteja tulee yössä n. 2-3. Itku nousee kurkkuun helposti, ja pienetkin vaikeudet tuntuvat kerrostalon kokoisilta. Tuntuu, ettei kukaan ymmärrä. Vaikka kyllä ymmärtää. Sen takia mulla on mahtava pieni porukka, johon kuuluu minä, Rikun vuokraaja ja meidän mutsi. "Riku kuntoutuu!" -whatsappryhmässä on jaettu kävelytysvuoroja, lääkitsemisvuoroja, rapsutusvuoroja ja kuulumisia. On se vaan käsittämättömän hienoa, kun on saanut jakaa tätä. Koviten tässä tilanteessa kolahti se vastuu - vastuu minun omasta hevosestani. Minun pitää pystyä itse tekemään päätökset, myös silloin, kun eri ammattilaiset puhuvat täysin ristiin. Ja sen jälkeen pystyttävä kantamaan vastuu päätöksistäni.

Enpähän pidä enää hevosenkaan terveyttä itsestäänselvänä. 

Pojat eivät halunneet poseerata, mutta tänään nautittiin kävelyllä näin makeasta ilmasta.

Syy kadonneen fiiliksen takana

Tänä kesänä olen useammin kuin kerran pohtinut ja ääneen kysellyt, että "Onko tää nyt ihan puhdas?", "Liikkuuko tää vähän omituisesti takaa?", "Onko tää laukka edes kolmitahtista?" tai "Miten tää on nyt yhtäkkiä niin vaikeaa?". Olen passittanut kaikki mahdolliset ympärilläni touhuavat ihmiset tuijottamaan hevostani edestä ja takaa, kaikista mahdollisista kulmista ja kaikissa mahdollisissa askellajeissa. Mitään huomionarvoista ei ole ollut.

Itse olen pohtinut, että Riku on välillä vähän haluton. Mutta taas toisaalta, se hyppää mielellään, kuumenee ratsastaessa ihan tutulla tavalla ja kykenee suorittamaan. Kokoaminen on ollut todella vaikeaa, mutta sen olen taas pähkäillyt niin, että en vaan itse saa ratsastettua sitä nyt kunnolla läpi. Kaikki tämä yhdessä on luonut sen, että fiilis selässä on ollut ajoittain kateissa. Ja yllättäen askellajeista meille vaikein, eli käynti, onkin ollut paras. Aiemmin helppo ja letkeä ravi on ollut takaa tehotonta ja vähän väsähtänyttä.

Tänään menin valmennustunnille. Kärkkäisen Annan kanssa juttelimme tavoitteista, fiiliksistä ja muista. Kävelin. Ravasimme oikeaan kierrokseen. Riku tuntui ihan halukkaalta, sellaiselta, mikä on ollut tänä kesänä ihan "normaalia". Ravasimme vasempaan kierrokseen. Tunsin tutun epätasaisuuden muutamalla askeleella. Anna pyysi minua pidentämään ohjat. Ravasin useamman kierroksen pitkin ohjin ympyrällä. Siinä vaiheessa jo alkoivat kyyneleet valua - vähän ahdistuksesta, vähän helpotuksesta. Joku muukin huomaa siinä jotain!

Lopputulema oli se, että kaikki ei ole ok. Varasin klinikka-ajan keskiviikolle.

Mitä tästä opimme? No, ainakin jatkossa aion luottaa enemmän omaan fiilikseen ja perstuntumaan. Se on jo kaksi kertaa puolen vuoden sisään osunut täysin oikeaan.

Sanomattakin on selvää, että olo on kuin nieleskelisi kaktusta. Sattuu ajatella, että olen koko kesän liikuttanut hevosta, joka ei ole ollut ihan kunnossa. On mulla nöyrä ja kiltti hevonen, kun se on silti suorittanut. Nyt en pääse ylitse tästä itsesyytöksestä - toivottavasti en ole kesän aikana tehnyt hirveää tuhoa kipeälle hevoselle. Ihan tyytyväisenä se jäi lahjuksiaan syömään karsinaan kuitenkin, ei onneksi traumatisoitunut kai tänäänkään karvaa vasten pillittävästä omistajastakaan. Jaksoi odottaa, että kerään itseni ja annan herkut taskusta.

"Ehkä kukaan ei vaan ole viitsinyt sanoa mulle suoraan, ettei tosta nyt mitään tule"

Otsikossa olevaa ajatusta olen nyt veivannut edestakaisin mielessäni. Entä jos se, että mä olen niin innoissani ja vakuuttunut siitä, että mulla on edennyt oma ratsastus hirveästi, on saanut ihmiset ajattelemaan, ettei mulle voi sanoa, että hei tyttökulta, kiva kun jaksat treenata, mutta sun ratsastus ei ole kehittynyt. Voit jatkaa treenaamista, mutta voi silti olla, että et kehity.

Tähän asiaan törmään aika usein töissä. Oppilaiden on hankala sietää sitä, että he eivät ole kaikessa hyviä. Mä yritän olla mahdollisimman kannustava, ja kun oppilas vaikka toteaa, että hänen kuvistyöstään tuli ihan karmea, sanon vain, että se on hänen itse tekemänsä ja sen takia ainutlaatuinen ja tärkeä. Yleensä liitän tähän vielä jonkun maininnan siitä, että jos asia on tärkeä, sitä voi harjoitella. Entä jos mun ratsastuksenopettajat ovat samassa tilanteessa mun kanssa? Niiden on sanottava, että treeniä treeniä vaan, kun kerron kaikista mun epäonnistumisista kouluradalla, vaikka niiden tekisi mieli sanoa, että "Hei haloo! Eikö aikuinen ihminen nyt tajua, että jos paperikin näyttää sen, ettei eteenpäin ole viime vuodesta menty, sitä vaan ei ole menty?! Voithan sä jatkaa treenaamista, kun sä siitä selvästi tykkäät, mutta kehittyminen sun kohdalla - no se tulee vahingossa jos silloinkaan sun kohdalla."

Olen kadottanut sen kaikelle kouluratsastukselle perustan luovan fiiliksen. Mulla ei ole enää olemassa mitään tunnetta siitä, miten mun hevonen liikkuu. Olen ihan hukassa tämän asian kanssa. Olen aina ollut sellainen ratsastaja, joka ratsastaa todella paljon tunteen varassa. Sen takia mun tunteet näkyvät myös hevosen selässä, ja jos olen stressaantunut ja ahdistunut, minun ei kannata edes yrittää mennä tunnille tai valmennukseen.

Sen hyväksyminen, että mä en ole ratsastukseltani vielä helppo A -tasolla, on aika rankkaa. Voisin jopa sanoa, että yllättävän rankkaa. Koko viikko on mennyt alamaissa, enkä ole harkinnutkaan koulutunnille menoa. En vain pysty. Olemme Rikun kanssa maastoilleet parina päivänä, ja tänään kävin sitten koulupenkin kanssa kentällä. Olisin mennyt estesatulalla, mutta takapuoleni ei enää kestänyt kovaa Kiefferiä kolmatta päivää putkeen ;) Ratsastin tunnin verran suurilla kaarevilla urilla liikettä ulos ja lapoja auki. Jotenkin tuon kisavideon katsominen ja sen tajuaminen, kuinka paljon olen jäänyt nyt kädellä kiinni ja pienentämään hevosen liikettä, sai minut säälimään hevosta. Ei se ansaitse noin huonoa ratsastusta, kun se yrittää niin paljon.

Tämän päivän ratsastuksesta jäi kuitenkin jo hyvä mieli. Ehkä se on alku. Mutta tätä kisakautta ei enää ole olemassa eikä jäljellä, siis minulle. Nyt mä keskityn siihen, että ensin löydän fiiliksen, ja sitten jostain motivaation. Tai sitten mun pitää siirtyä ihan kokonaan hömppä-, maasto- ja esteratsastukseen.

Pampula kesällä 2013

Se motivaatio on muuten hassu juttu. Sen puuttumisesta olen aina välillä kuullut, mutta itse en ole motivaatiopuutosta (ihan oikeasti!) kokenut viimeisen kolmen vuoden aikana vähääkään. Ja nyt yhtäkkiä, ei kiinnosta ollenkaan. Olo on tyhjä ja ontto. Johtotähti on kadonnut.

Nyt se loppui

... kisaaminen siis. No tuskin loppui. Mutta ainakin vähenee.

Mutta niin, fiilis on nyt voimakkaasti se, että kisaaminen ainakin aluetasolla saa nyt hetkellisesti olla tässä. Mä en selkeästi ole vielä valmis suorittamaan noita tehtäviä sillä tavalla, millä ne tällä tasolla (alue helppo A) pitäisi suorittaa. Nyt ei auta kuin niellä kalkki ja mennä kotiin harjoittelemaan. On halvempaakin.

Kävin eilen pupertamassa Paimiossa asti kaksi rataa. Kumpikaan ei ollut kelvollinen. Riku oli vähän väsynyt, verkassa kuitenkin paljon parempi, kuin radalla. Oli tosi kuuma, ötököitä paljon, kisamatka oli ollut pitkä. Hellekausi näkyy hevosessa väsymisenä. Mutta hevosta ei voi kummastakaan radasta vähimmässäkään määrin syyttää, kuski ne ratsasti.

Ensin suoritettiin FEI:n HeA* kenttäkilpailuohjelma poneille. Prosentteja raavittiin 59,405% ja sijoitus tällä 13./24.

Tuomareiden loppukommentit:

C: Rauhallinen suoritus. Potentiaalia on!!!, mutta lisää kantovoimaa taakse + pyöreämpi laukka. Ajoittain suu auki -> pehmennä tuntumaa. Prosentit nousevat, kun suoritus saa lisää energiaa.
M: Tasainen suoritus, takajalat vielä aktiivisemmin töihin. Rohkeutta ja venyvyyttä keskiaskellajeihin. Aukoo suutaan. Tsemppiä jatkoon.

Tuo suun aukominen johtui osittain typerästä virheestä, jonka tein kankiohjien kanssa säheltäessäni. Toinen kanki jäi selvästi lyhyemmäksi kuin toinen, ja Riku tietysti reagoi siihen. Olisi pitänyt reagoida itse nopeammin siihen, nyt meni vähän säätämiseksi koko rata.

Riku odotteli kopissa kolmisen tuntia seuraavaa starttia, joka oli FEI:n HeB kenttäkilpailuohjelma poneille. Tästä radasta sitten prosentteja 60,652% ja sijoitus 7./22.

Tuomareiden loppukommentit:

C: Nöyrä, sympaattinen SH joka kuuliaisesti suorittaa. Välillä hiukan etupainoinen. Siirtymiset vielä selvemmin.
M: Paljon siistejä kohtia. Säilytä tahti paremmin, kädet alas ja vakaammin ohjan ja pohkeen väliin.

Tiedän, että pitäisi olla ihan tyytyväinen. Ja hevoseen olenkin ihan aidosti tyytyväinen. Kaikki on sen kanssa niin helppoa, se yrittää parhaansa ja toimii vieraissa tilanteissa hienosti. Itseeni olen todella pettynyt. Jotenkin se, kun tähän kesään ei ole mahtunut niitä onnistumisia kisarintamalla, on saanut mut epäilemään. Mä olen nyt varmaan haukannut vain liikaa. Luullut olevani valmis tasolle, jolle en ole valmis.

Olen todella pettynyt itseeni. Tämä tarkoittaa sitä, että nyt treenataan entistä kovempaa. Peruin lähtöni kunkkareihin, koska lähes satasen lähtömaksujen lisäksi minun pitäisi ottaa vapaata palkaton päivä, joten aika kalliiksi tulisi hakea taas yksi paperi, jossa lukee se, minkä jo tiedän. Hevonen on paras ja kuskilla paljon petrattavaa. Tämän viikon lauantaina piti mennä Porvooseen. Nyt sitten haistelen tilannetta. Jos Riku tuntuu yhtään väsyneeltä, ei lähdetä. Jos ilmoittautumisaikaa olisi ollut vielä sunnuntaina, olisin perunut nämäkin lähdöt. Nyt ne on maksettu, joten pohditaan rauhassa loppuviikkoon asti, mitä tehdään.

Jos ei tekstistä vielä selvinnyt, olen siis todella maassa, enkä edes jaksa esittää pirteää. Alla vielä video eilisestä A:n radasta, ettei totuus unohtuisi. Kuvattu kännykällä (kiitos Boonus!), joten laatu sen mukaista. 

Must love kouluratsastus

Tänään lähdettiin porukalla kahden hevosen, kahden ratsastajan ja yhden groomiin joukolla road tripille kohti Korpilahtea. Aamulla heräsin neljän maissa letittämään, ja tuli meinaan hienoimmat letit, jotka olen koskaan letittänyt! Kuvaa en tietenkään tajunnut ottaa...

Kisapaikalle oli siis rapea 150 kilometrin ajomatka. Kisapaikalla kaikki toimi hienosti, parkkiinohjauksesta erittäin tehokkaaseen tulospalveluun asti. Loistavat kisajärjestelyt!

Ensimmäisenä oli Lauran ja Ronin vuoro. Ratsastaja ei koutsausta juuri tarvinnut, verryttelystä asti näki, että nyt lähtee. Harmi vain, että ratsastaja unohti radan - ei kerran, vaan kaksi ;) Siitä huolimatta toinen sija, upeaa Laura!

Lauran radan jälkeen napattiin Riku ulos autosta ja mä lähdin verkkaamaan. Verkassa olin itse vähän hakoteillä, kuumuus tuntui ahdistavalta ja jouduin monta kertaa tekemään liukupysähdyksiä kun tuntui, että koko ajan oli joku alla. Pidätteet eivät koko verkan aikana oikein menneet lävitse, enkä osannut tehdä asialle mitään.

Ei siis ihme, ettei radasta jäänyt lapsille juuri kerrottavaa. Sen lisäksi, että ratsastin molemmat ravivoltit väärään kohtaan (miksei niitä vihelletty?), vastalaukka oli onnetonta räpellystä ja Riku kulki osan ajasta pää pystyssä jännittyneenä kun joutui olemaan "ihan yksin" (viereisellä radalla oli tauko ja kaverit kaukana). Ansaitut heikot prosentit siis.

Radan jälkeen kokosin itseni, menin verryttelemään ja ratsastin. Ja siitä radalle. Pohkeenväistöt olivat huonot, takaosakäännökset jäivät heikoiksi, mutta muuten ohjelma oli siisti, rikkeetön ja hyvällä energialla. Alkutervehdykseen (laukasta seis) tullessa mietin, että woah, näin hyvää pysähdystä en ole koskaan laukasta tehnyt!

Summataan rata siis vaikka tähän ekaan tuomarikohtaan:
C-tuomari: 7,5. Suora. Hyvä pys.
H-tuomari: 5,5. Lepuuttaa oik. takajalkaa.

Siis en kestä tätä lajia :D Ihan näin suuria eivät piste-erot ihan joka kohdassa olleet läpi radan, mutta toinen tuomari arvioi meidän suorituksen reilun 60% ja sinisen rusetin arvoiseksi, toisen mielestä taas ansaittiin rapiat 53 prosenttia. Siis herranjumala. VIISKYTÄKOLME prosenttia??? Sehän on melkein ei-hyväksytty...

Tätä tämä on tämä laji. Nyt pidetään vähän hermolepoa. Ensin käyn viikon reissulla ja sen jälkeen treenataan. Tästä päivästä sisuuntuneena (ja vähän masentuneena) peruin kaikki tulevat kisat ja päätin keskittyä ihan vaan treenaamiseen. Tällaisia tuloksia ei enää lähetä hakemaan.

Siis viiskytäkolme prosenttia???

Pääasia on kuitenkin, että Riku liikkuu taas puhtaasti, eli on päässyt arkova kavio -ongelmastaan yli. Ehdinhän mä tässä neljä vuorokautta panikoidakin ;)