Väsymys, itku ja suru

Kyllä on tunteita käyty läpi parin viimeisen viikon aikana! Yritän nyt vähän summata niitä...

Tasan kaksi viikkoa sitten Riku siis piikitettiin toisen takasen kintereeseen ja ristikkäisen etusen alaniveliin. Viikon kävelyn jälkeen alkoi sekä hevosen, että ratsastajan pääkoppa vaatia vauhtia - Riku harrasti erilaista säntäilyä eri tilanteissa ja minua ahdisti, kun en saanut ratsastaa. Viikko sitten torstaina koitti suuri päivä, kun lääkärin antaman ohjeen mukaisesti kokeilin ravata hieman. Ilo vaihtui hetkessä epäuskoksi ja sitä kautta ahdistukseksi - miten voi olla, että hevonen, joka ennen piikitystä oli niin hienoisen ep, ettei sitä tuntenut kuin juuri ja juuri selkään, onkin yhtäkkiä ihan köpö?

Vein Rikun talliin, ja aloitin välittömästi soittelukierroksen hevosihmisille ympärilleni. Useimmat olivat ihmeissään, mutta erityistä huolta ei tuntunut olevan, kun pistokohdat eivät kerran turvota, eivätkä kuumota. Itselläni ahdistus ei lieventynyt.

Perjantaina soitin klinikalle ja jätin soittopyynnön Rikua hoitaneen eläinlääkärin sijaiselle. Hän soitteli iltapäivällä takaisin, ja suositteli klinikkakäyntiä, jotta saadaan otettua verinäytteet ja niistä tulehdusarvot. Tässä vaiheessa siis epäilynä oli pistoskohdan kautta niveleen menneen bakteerin aiheuttama niveltulehdus. Sitä olin jo heti pistoksien jälkeen ehtinyt googlata sen verran, että tiesin pelästyä apaut kuoliaaksi tässä vaiheessa...

Ajeltiin siis klinikalle, mun itkiessä välillä lähes hysterisenä pelkääjän paikalla. Äiti piteli laina-auton rattia tiukasti, eikä onneksi sortunut lohduttelemaan. Klinikalla purettiin Riku, mentiin sisälle odottelemaan hevosen kanssa. Hoitaja nappasi veret, ja sen jälkeen odoteltiin. Tulehdusarvoja (tai tulehduksiin viittaavia arvojako nämä nyt on?) otettiin kolme, joista kaksi oli viitearvon rajojen sisällä ja yksi kohonnut. Jouduin sitten tekemään päätöksen siitä, jätänkö Rikun klinikalle yöksi niin, että hoitava eläinlääkäri voi tutkia sitä lauantaiaamuna, vai tuonko kotiin. Päätin tuoda Rikun kotiin. Itkien.

Yö meni hereillä pyörien. Ahdisti ja itketti. Aamulla jo ennen kahdeksaa olin tallilla tutkimassa hevoseni vointia. Kävimme aamukävelyllä, ja minä päätin, että lähden kamalasta olostani huolimatta sovitulle reissulle Suomenhevosten Kuninkaallisiin Rikun vuokraajan kanssa. Siellä sain ajatukset ajoittain irti Rikusta, tosin jossain vaiheessa uutta kisapaitaa hiplatessa mietin, että entä jos mä en sellaista saa enää pukea päälle? Entä jos Riku ei parane? Huonona vitsinä ilmoille heitetyt kommentit siitä, kuinka Riku ehkä voi käyttää loimea, jos ei kuole, eivät olleet ollenkaan hauskoja oman pääni sisällä. Kisapaitakin jäi ostamatta, ja mukana kannetut kannusremmit palautettiin hyllyyn. Sanokaa vaikka taikauskoksi. 

Sunnuntaina suuntasin taas ennen kahdeksaa Rikun kanssa kävelemään. Sen jälkeen lähdimme ajamaan Emile Faurien klinikalle Ruskeasuolle. Klinikka oli mahtava, selkeä ja siitä oli helppo löytää punainen lanka. Keskittymiseni olisi voinut olla parempaa, jos en olisi miettinyt, pääsenkö omalla hevosellani enää ikinä kokeielmaan klinikan asioita...

Tällä viikolla Riku on liikkunut aika paljon, mutta kevyesti. Pistin sen myös tarhaamaan kavereidensa kanssa, koska yksintarhaus sai aikaan sen, että se seisoi 12 tuntia päivässä samassa paikassa. Nyt se liikkuu lähes koko päivän kevyesti.

Eilen otin ensimmäistä kertaa ravia kaarevalla uralla. Ravi tuntui selkään puhtaalta. Erityisenä voitonmerkkinä en tätä pidä, kun ottaa huomioon, että perjantaisen klinikkareissun jälkeen hevoseni on saanut norsuannosta Metacamia. Lohduttaudun silti sillä, että olisi se voinut tietysti olla edelleen ontuvakin. Se olisi huolehdittanut vielä enemmän.

Nyt rupean hiljalleen kokeilemaan ravia hieman enemmän. Jos ensi viikolla tuntuu hyvältä, sitten ehkä laukkaa. Jos ei tunnu, palataan askel taaksepäin. Kontrolliaika klinikalle on 22.9., eli puolentoista viikon päästä.

Olen jopa hieman yllättynyt, kuinka raskaasti olen ottanut viimeiset pari viikkoa. Töissä alkaa pinna olemaan kireällä, kun nukuttuja tunteja tulee yössä n. 2-3. Itku nousee kurkkuun helposti, ja pienetkin vaikeudet tuntuvat kerrostalon kokoisilta. Tuntuu, ettei kukaan ymmärrä. Vaikka kyllä ymmärtää. Sen takia mulla on mahtava pieni porukka, johon kuuluu minä, Rikun vuokraaja ja meidän mutsi. "Riku kuntoutuu!" -whatsappryhmässä on jaettu kävelytysvuoroja, lääkitsemisvuoroja, rapsutusvuoroja ja kuulumisia. On se vaan käsittämättömän hienoa, kun on saanut jakaa tätä. Koviten tässä tilanteessa kolahti se vastuu - vastuu minun omasta hevosestani. Minun pitää pystyä itse tekemään päätökset, myös silloin, kun eri ammattilaiset puhuvat täysin ristiin. Ja sen jälkeen pystyttävä kantamaan vastuu päätöksistäni.

Enpähän pidä enää hevosenkaan terveyttä itsestäänselvänä. 

Pojat eivät halunneet poseerata, mutta tänään nautittiin kävelyllä näin makeasta ilmasta.