Mitä normaalit ihmiset tekevät iltaisin?

Tällä viikolla otsikonmukainen kysymys on noussut monta kertaa mieleen. Vastausta olen yrittänyt metsästää tuntemiltani ihmisiltä. Harmi vain, että en juurikaan tunne niitä normaaleja ihmisiä, vaan meitä kaikkia vaivaa tämä sama hulluus. Hevoshulluus. Tunnen lähinnä hevosihmisiä. Ei ole muuhun aikaa. Onneksi kukaan työpaikallani ei harrasta hevosia. Muuten olisin lyöttäytynyt täysin yhteen kyseisen ihmisen kanssa, ja puhuisin sielläkin vain hevosta. Ja karkottaisin ihmiset ympäriltäni. Nyt onneksi, kun ketään ei hevosjutut kiinnosta, pystyn hieman kontrolloimaan niitä. Eli siis vain noin reilut puolet jutuistani liittyvät hevosiin. Pieni prosentti! Onneksi on olemassa Laura, jolle voi kesken työpäivän whatsapata hevosjuttuja.

Normaalisti arki kuluu tuntemillani ihmisillä samalla tavalla kuin itselläni: päivällä ollaan töissä (no, jotkut käyvät illallakin) ja iltaisin tallilla. Jossain välissä käydään kaupassa ja hoidetaan muita lemmikkejä. Kotona siivotaan... harvoin. Puolison kanssa tehdään mitään yhteistä vielä harvemmin. Paitsi jos se puoliso harrastaa myös hevosia. Silloin sitä näkee tallimatkalla satunnaisesti samassa autossa ja kerran kuussa väkisin samaan aikaan aikataulutetussa maastoreissussa.

Tällä viikolla on arkeni keikahtanut kahdestakin syystä erilaiseksi. Ensimmäinen oli tietenkin se, että palapelistä puuttuivat työt. Aamusta iltapäivään vapautui siis aikaa. Tämä oli vielä suhteellisen helppo täyttää. Ensin nukkui pitkään, ja sen jälkeen puuhaili epämääräistä jotain. Minun kohdallani työ jotain koostuu lähinnä blogien selailusta, hevostalli.netin päivittämisestä, Kipan kaivelusta (ei ne koulukisat kiinnosta yhtään enempää, vaikka sitä sivua kuinka päivittäisi!) ja Pepsi Maxin juomisesta. Sen jälkeen lähdetään koirien kanssa metsään. Siinä saa kivasti kulumaan 1,5 tuntia. Ja sen jälkeen voi oikeastaan lähteäkin jo tallille, koska siellä on kuitenkin joku, jonka kanssa juoruta. Tunnitkin alkavat pian, niin on katseltavaa. Ja kohta pääsee itse ratsastamaankin. Jee!

Keskiviikkona Riku kuitenkin rokotettiin, joten sovimme äitini kanssa maastoreissut keskiviikosta perjantaihin aamupäivälle. Aamupäivällä Aulangon puistometsässä on vähemmän pöhinää, kuvittelimme. Voin antaa vinkin, että ei muuten näin toukokuun viimeisellä viikolla pitänyt lainkaan paikkansa, koska kaikki kaupungin koululaiset olivat siellä viettämässä urheilupäiviä. No, kuitenkin. Kävimme siis aamupäivisin rentouttavilla  maastolenkeillä.

Iltaisin minä pyörin kotona, ja mietin, että Mitäs nyt? Teki mieli lähteä tallille. Yritin suomia itseäni nauttimaan tästä tallittomasta vapaa-ajasta, jota aina välillä meuhkaan tarvitsemani. Huomasin kolmen päivän aikana, että se on täysin ja kokonaan yliarvostettua. Mutta saipahan koirat lenkkiä ja minä sain askareita hoidettua.

Yksi merkki siitä, että on oikeasti ollut liikaa kotona, lienee se, että puoliso kuulostaa iloiselta huomatessaan, että pakkaat salikamoja kasaan. Iloinen "Ai meeksä salille?" perinteisen "Ai taasko sä meet jonnekin?" sijaan kuulosti korvaan oudolta. Onneksi ensi viikolla on rokotusloma lusittu ja päästään taas takaisin normaalimpaan rytmiin. Siihen, jossa tervehditään lähinnä ohikulkumatkalla ovensuussa.


Jos jollain on vinkkiä, mitä muuta kuin hevoshommia voi iltaisin tehdä, niin vinkatkaa! Olisi apua sitten seuraavan rokotusloman aikaan...

Eilen kävin äärimmäisen tunteellisessa kevätjuhlassa ja jakamassa todistukset seuraavaan opinahjoonsa siirtyville ihanille oppilailleni. Sain ihania kortteja ja kirjeitä muistoksi. Rikulla on tässä kortissa erityisen kauniit ripset ja minä olen vähän hoikistunut. On ne ihania, mun oppilaat. 

"Varmasti sinun pää paranee ope"

Tänään kävin aamupäivällä töissä. Olen siitä erityisen onnellisessa asemassa, että saan tehdä työtä, joka on aivan älyttömän ihanaa. Töihin on mukava mennä, päivät eivät ole samanlaisia, ja penskoista saa hirveästi virtaa.

Tänään kävin töissä haikein mielin tyhjentämässä pöytääni sillä ajatuksella, että jos en pääse syksyllä aloittamaan normaalisti syksyä oppilaiden kanssa, ei sijaisen tarvitsisi yrittää löytää olennaisia tavaroita kaikkien minun sotkujeni alta. Samalla kävin myös viettämässä pari tuntia aikaa ihanien oppilaideni kanssa. Monta halausta, rutistusta, ilon kiljahdusta ja paria kyyneltä rikkaampana lähdin iltapäivällä kotiin. Matkaan sain myös yhden oppilaan minulle kirjoittaman kirjeen ja pehmosydämen. Kyllä ne lapset vaan pääsevät ja päästävät niin lähelle. Vieläkin vähän itkettää. Lauantaina vielä kevätjuhlaan tunnelmoimaan ja jakamaan todistukset lapsille, sitten se on kesäloma muillakin kollegoilla.

Henkisesti raskaan päivän jälkeen lähdin illalla vielä tallille. Tänään tuli tieto, että ensi maanantaista alkaen olisi taas mahdollisuus meidän suokkipoikien tarharyhmällä päästä syömään vihreätä minilaitumilta. Meillä ei siis valitettavasti ole tilaa kunnollisille laitumille, joten vihreää pääsevät syömään vapaana ne hevoset, jotka pysyvät hyvin langoissa pienissä postimerkkitarhan kokoisissa länteissä. Meidän nelikko osaa keskittyä olennaiseen, eli ne onneksi pääsevät. Olen aloitellut jo Rikun ja tarhakaveri-Viltsun totuttamista vihreään, ja syöttelyaika on nyt nostettu noin 30 minuuttiin per päivä. Tästä kun sitä vielä tällä viikolla nostaa hieman, hepat pärjäävät ensi viikolla jo hyvin muutaman tunnin minilaitumellaan.

Tallille tultuani päätin kokeilla syöttelyä tavalla, joka oli aikalailla tuhoontuomittu jo aloittaessa - eli otin molemmat hevoset, sekä Rikun, että Viltsun, narunpäähän riimuilla ja menin syöttelemään vihreää. Kaikkihan on hyvin niin kauan, kun hevoset vain syövät. Ne ovat tarhakavereita, joten niitä ei haittaa olla lähellä toisiaan, ja molemmat ovat niin ahneita, että keskittyvät ainoastaan siihen olennaiseen. Ongelmia tulee siinä vaiheessa, kun pitäisi siirtyä johonkin - kun toisen suomijuntin pään saa nuijittua ylös, on toinen jo ehtinyt laskea omansa. Ja kun taas toisen saa kiskottua ylös, on toinen taas pää puskassa. No, kyllä me lopulta päästiin takaisin talliin...

Riku ja Viltsu

Syöttelyn jälkeen lähdin Rikun kanssa koulutunnille. Laitoin tänään päähän kanget. Pyrin ratsastamaan kerran viikossa kangilla, ja muut kerrat nivelillä. Toki välillä on pidempiä pätkiä, kun kanget ovat kokonaan naulassa - erityisesti talven treenikaudella, mutta itse huomaan hukkaavani tatsin kaksilla ohjilla ratsastamiseen, jos jätän kankitreenit pitkäksi aikaa pois. Sen takia kisakaudella pääsääntöisesti treenaan kerran viikkoon kangilla.

Tunnilla teimme tänään avoja ja sulkuja niin, että ensin aloitettiin pitkältä sivulta avolla, tehtiin voltti, ja voltin jälkeen tehtiin sulkua ns. diagonaalilla ts. uran sisäpuolelle n. 10 metriä. Tätä tehtiin ensin käynnissä, ja sen jälkeen ravissa. Kiinnitin itse alkutunnista erityistä huomiota suoruuteeni. Sain sunnuntaina koulutuomarilta palautetta, että painoni valuu vasemmalle ja siksi Riku painuu vasenta pohjetta vasten. Korjasin itseäni istumaan pois vasemmalta kyljeltä niin tehokkaasti, että sain palautetta alkutunnista jopa oikealla olemisesta. Lopulta kuitenkin löytyi aika hyvä keskitie, ja tuntui, että sain itseäni suoristettua. Suluissa minulla on ollut aiemmin erityisesti vaikeuksia sen takia, että valahdan vasemmalle, ja lähetän Rikulle ristiriitaisia viestejä. Nyt ne sujuivat aika hyvin.

Riku liikkui läpi tunnin aika hyvin, ja sitä oli helppo ratsastaa. Taivutus saisi mennä vielä aidommin lävitse molemmissa kierroksissa, mutta lapa alkaa pysyä jo huomattavan paljon paremmin reitillä. Itse huomaan, että kun käytän runsaasti jalkaa alkuverryttelyjen jälkeen kun alamme työskennellä, on lopputunti huomattavasti helpompi ratsastaa kun moottori on kunnolla hyräytetty käyntiin. Jos itse tyydyn puolivillaiseen suorittamiseen, jään helposti vähän nypertämään koko tunniksi, ja lopputulos ei ole niin rento ja iloinen.

Riku liikkui rentona ja halukkaana läpi tunnin, mutta minulle tuli silti sellainen olo, että se on nyt ehkä aavistuksen väsynyt. Huomenna oleva rokotus tuleekin hyvään väliin, nyt on hyvä suunnitella rennompi maastoilujakso ja jatkaa ensi viikolla treenejä. Aina välillä tarvitsevat kuski ja ratsu miettimisaikaa, jottei homma ala maistua ikävältä.

Kilvanajoviikonloppu

Vaikka nyt omana toipilasaikanani ei viikonlopulla ja arjella muuten ole merkitystä, tahdittavat erilaiset kilpailut sitä aika hyvin. Tänä viikonloppuna oli luvassa estekisat kotitallilla ja lisäksi yhdistetyt este- ja koulukilpailut naapuritallilla.

Perjantai alkoi kuitenkin kevyellä hyvän mielen hölkällä kentällä. Mukana olivat myös Stella ja meidän yhteinen hoitoheppa Viltsu. Viltsu on niin mahtavan huumorintajuinen suokkimies, että täytyy sanoa, ettei omaan ratsastukseen juuri jaksanut keskittyä kun piti seurailla, mitä kummaa herra keksii. Ja sehän keksi, bravuuriksi taisi muodostua kesken hommien pysähtyminen ja muulin ilme naamalla jumittaminen, kunnes yhtäkkiä matka taas jatkui.

Lauantaina kisailtiin omissa harkkarikisoissa. Kisoissa oli kuitenkin ihan suuren urheilujuhlan tuntua, koska kisoissa kisattiin Hämeenlinnan alueen tuntsaricupin pisteistä, joten ulkopuolisia ratsukoita oli paljon mukana. Itse olin valvonut aamuyöhön asti jäätävän päänsäryn ja heikotuksen kanssa, joten olin enemmän kuin onnellinen siitä, että kisat alkoivat vasta iltapäivällä ja minun starttini oli kuuden jälkeen.

Verryttely oli maneesissa, ja otinkin siellä lopulta vain viisi hyppyä. Kaksi ristikolle, kaksi pystylle ja yhden okserille. Kaikki hypyt olivat onnistuneita, ensimmäistä ristikkoroiskaisua lukuunottamatta. En siis jäänyt drillaamaan, vaan annoin olla ja siirryin kentälle odottelemaan vuoroani.

Ehdin nähdä muutaman tuntsaricupin radan (yksäriluokassa meitä oli vain kaksi), ja mietin mahdollisia uusintateitä. Olin päättänyt, että siitä huolimatta, että kyseessä on tynkäluokka, ratsastan ihan normaalin aikauusinnan jos pääsen sinne saakka.

Ja muutaman kerran hevonen joutui pelastamaan kuskin, mutta siitä huolimatta en jaksa itseäni kamalasti ruoskia - rata oli kaikenkaikkiaan ihan kelvollinen. Ratsastin reippaasti, vaikka jännitti paljon. Tuloksena 0/0 ja niin ratsastettu uusinta, että sillä olisi mahdollisesti ihan oikeassakin kisassa sijoituttu. Ihana hevonen!

Valtava keskittyminen ykköseltä kakkoselle

Riku on sitä mieltä, että "jee!"

Perusradan vika

Uusinnassa

Radan vika este, ja vieläkin hengissä!

Lauantain estekilvanajot menivät sitten kokonaisuudessaan onnistumisiin. On ihana, kun pääsee harrastamaan noin mahtavan eläimen kanssa ihan uusia asioita, ja pystyy laajentamaan omaa mukavuusaluettaan.

Sunnuntaina eli tänään suunnattiin sitten Alaspäähän Tawast Ridersin yhdistettyihin kisoihin. Koulustarttini oli hieman ennen puolta päivää ja luokkana B-merkki. Luulin kisa-aamuun saakka, että luokkana olisi ollut K.N, onneksi tarkistin asian kuitenkin ennen kisapaikalle pääsyä...

Aamulla siis suuntasin vasta yhdeksän jälkeen tallille. Rikukin oli päässyt ihan normaalisti aamulla tarhaan, se kun ei tykkää yhtään muutoksista aamurutiineihinsa, ja sen takia pyrin tekemään niitä mahdollisimman vähän. Laittelin kaikessa rauhassa kamat kasaan ja autoon, heinäverkon koppiin kiinni ja hain vasta kymmen aikaan Rikun sisälle ja käytävälle kaunistautumispuuhiin.

Riku käytävällä pohtimassa, että "Mitäs nyt?"

Koska olin tänään päättänyt olla superlaiska koulukisaaja, en letittänyt Rikua ollenkaan poikkeuksellisesti. Sillä anastin aamu-uniin myös yhden ylimääräisen tunnin. Sen sijaan suihkin hevoseen isot määrät Dream Coat -kiillotusainetta, josta tulee se tuttu koulukisapäivän tuoksu. Rikukin taitaa tuoksun tunnistaa...

Näillä pärjää kisaaamuna - Etualalla Dream Coat -pullo, oikealla Magic Brush, laukussa päällimmäisenä lampaankarvasäämiskä ja Rikun tukkaharja (on muuten tasan laadukkaampi kuin mun oma!). Taustalla sitten omistajan aamu-Pepsi Max ja Rikun sokerit. 

Koska mun ihanat kisahoitajat eivät kerinneet paikalle, mä jouduin sellaisiin hommiin, missä en ole lainkaan tottunut olemaan. Yksi tällainen homma oli Rikun hännän letittäminen. Ei onnistunut, ei...

Ei ollut Strömsöstä tämä letti

Tallikaverini Laura lähti kuskiksi, ja Alaspäässä kävin maksamassa starttini kansliassa ja suuntasimme aikalailla saman tien laittamaan Rikua kuntoon. Hyvä, että olimme ajoissa, sillä autoa kaivellessani huomasin jättäneeni kotiin niin raippani kuin satulavyönkin... Onneksi satulavyö saatiin lainaksi naapurikopista ja raipat tallilta. Onneksi ihmiset ovat ihania ja avuliaita.

Riku oli verkassa aivan täysin sitä mieltä, että nyt ollaan muuten estekisoissa! Verryttely oli nimittäin estekentällä. Riku nyki minua satulasta irti, ja minulla meni hyvä aika siihen, että sain sen ymmärtämään, että nyt ratsastetaan kouluratsastusta. Lähes ensimmäistä kertaa ikinä kisoissa jäi sellainen olo, että olisin voinut verrytellä vielä kauemminkin.

Rata oli aivan hirveä. Riku kompastui, ja oli sen jälkeen hetken epäpuhdas. Itse pelkäsin ratsastaa päätyihin, koska kenttä tuntui viettävän niin paljon ja tulin kompuroinnin takia araksi. En saanut myöskään ratsastettua Rikua pohkeen eteen lainkaan. Huh. Paljon menetin pisteitä ihan tyhmistä jutuista...

Tuomarin (Rosali Kivitie) kommentit: "Asetukset paremmin läpi. Ratsastajan paino valuu vasemmalle -> hevonen vasenta pohjetta vasten. Energisiä pätkiä. Pyrit huolellisiin teihin."

Oli muuten yhdet parhaista palautteista koskaan! Tuo minun vasemmalle valuminen on sellainen virhe, että siitä kuulee aina tunneilla, mutta oikein kenenkään tuomarin silmät eivät sitä nappaa. Tästä sai oikeasti ajateltavaakin kotiin.

Tällä surkealla esityksellä prosentit 59,348% ja luokassa toinen sija.

Kouluradan jälkeen Riku meni koppiin syömään heinää ja me otimme aurinkoa. Sää todella suosi kisoissa! Esteluokan verryttelyssä en pitänyt kiirettä, ja otin vain muutamia onnistuneita hyppyjä. Riku tuntui oikein hyvältä.

Esteradalla Riku oli ihanan energinen, ja sitä oli helppo ohjailla. Radalle tullessa kävin näyttämässä yhden meille vieraamman esteen, jossa oli koristepuita vieressä. Sitä Riku hieman tuijotteli, mutta suostui kuitenkin ravaamaan sen ohitse. Ei siis muuta kuin laukka ja matkaan. Rata sujui oikein hyvin. Ainoa moka tuli sarjalle, jossa jätin yhden pidätteen tekemättä ja Riku unohti etujalkansa ja otti mukaan puomin. Muuten rata sujui puhtaasti ja onnistuin tekemään niitä reittejä, mitä olin suunnitellutkin. Rata oli siis arvostelultaan A.2.0. Sille Rikun mielestä vähän pelottavalle esteelle otin alun tuijotusten takia pidemmän reitin kuin radankävelyssä suunnittelin, ja suoralla tiellä ja terävällä ratsastuksella siitä mentiin virheettä ylitse.

Lopulta siis aika oli varsin kelpo, ilman ratsastusvirhettäni olisin sijoittunut toiseksi luokassa. Nyt sitten tällä radalla olin seitsemäs.

Yhdistetyn loppukilpailussa tuli kuitenkin voitto. Ja sehän on aina kivaa kun pärjää - on mulla vaan mahtava all arounder alla!

Minä olin innostunut, Riku ei ollut kovin vakuuttunut.

Yritin pakottaa sitä vakuuttuneeksi, lopputulokseksi sain kuvan muulista :D

Ei niin suora palkintojenjakorivi yhdistetyn kokonaiskilpailun palkintojenjaossa

Jos vakavia sivuoireita ei ilmene, jatka toki

Minuun on tarttunut jokin loinen. Olen odotellut, jos se lähtisi itsestään pois, mutta nyt tarvitsee varmaan myöntää, että se on saattanut tulla pysyvästi osaksi minua. Olen vähän huolissani tilanteesta, mutta koska yhteiselo tämän hyväkkään kanssa on ollut aikalailla mukavaa, päätin, että se saa nyt toistaiseksi olla osa minua.

Annan tässä välissä kuvavinkin siitä, mihin tämä minuun iskenyt virus liittyy.

c. Oona Lehtonen

....

Kyllä. Kyseessä on esteratsastus. Tuo ratsastuksen laji, joka on aiheuttanut minussa aiemmin lähinnä tunteita siitä, että aamupala pyrkii ylös kurkkua pitkin, ja polvet lyövät vetelinä loukkua. Nyt se yhtäkkiä kiinnostaa. Eikä pelota lainkaan niissä määrin, missä aiemmin.

Ensin odottelin, että kohtaus mahdollisesti menisi ohitse. Sitten, kun kouluratsastuskilpailuiden suunnittelemisesta tuli ikävämmän ja ikävämmän oloista, päätin, että nyt taotaan kun olo on näin hyvä. Ratsastetaan sitten esteitä, kun kerran hyvältä tuntuu.

Olen noin puolen vuoden ajan pyrkinyt ratsastamaan yhden estetunnin viikossa. Riku tykkää kamalasti hyppäämisestä, ja itse pidän hevosen monipuolista liikuntaa tärkeänä. Näin olen saanut itseni pakotettua hyppytunneille myös silloin, kun ahdistus on lisääntynyt ja olen ollut varma, että kuolo korjaa jumppasarjan jälkeen. Olen miettinyt, että haluan olla tämänkin asian tekemässä yhdessä hevoseni kanssa, vaikka se tuntuu rankalta.

Ja yhtäkkiä se lakkasi tuntumasta niin kamalalta. Rupesin näkemään etäisyyksiä esteille, joten paikoiltaan epäonnistuneet hypyt eivät tulleet enää yllätyksinä, ehdin varautua niihin. Kantapää alkoi pysyä alhaalla ja katse ylhäällä. Hyppääminen alkoi olla kivaa.

Tällä viikolla ratsastettu estetunti oli merkki siitä, että edistystä on todella tapahtunut. Normaalisti tunnilla olen lopettanut hieman ennen muita hyppäämisen, enkä ole hypännyt viimeistä korotettua kierrosta. Nyt ensimmäistä kertaa koutsi ei kysellyt mitään, vaan laittoi minut hyppäämään siellä muiden seassa. Ja minulla oli niin hyvä olo, ettei se haitannut lainkaan. Esteet eivät edes juuri sillä hetkellä näyttäneet isoilta. Vasta myöhemmin ne näyttivät. Ja niin mäkin hyppäsin vuoren kokoisia esteitä. Ja selvisin hengissä.

Kai se siis vain on niin, että jos tämä tartunta ei aiheuta vakavia sivuoireita, ei auta kuin jatkaa. Tähän mennessä sivuoireina on ilmennyt vain hihittelyä, hymyilyä, tyytyväisyyttä ja maanista hevosentaputtelua. Ei siis kovin vakavia.

c. Oona Lehtonen - eiks muuten oo vakuuttavaa kertoa ensin valtavista esteistä ja sit laittaa kuvat tunnin alun pikkuhypyistä :D Lopputunnista ei valitettavasti ole kuvia. Mut katsokaa kuin innokas RP!

c. Oona Lehtonen

c. Oona Lehtonen

Vesilahti koulukilpailut 26.4.

Kelailen vielä näitä kevään kisoja merkinnöissä lävitse, jotta niistä jää itselleni muisto. On ollut ihana näitä myöhemmin lueskella, joten yritän nyt nämä keväänkin kisat tänne vielä kirjailla kaikki. Pahoittelen, kun ne nousevat teillä uutisfeedeihin, vaikkei näin "tuoreita" juttuja varmaankaan ole kovin mielenkiintoista lukea ;)

Sunnuntaina 26.4. suunnattiin siis 2-tason kilpailuihin Vesilahteen. Starttasin tutun ja turvallisen K.N. -specialin ja FEI:n CCIP** kenttäkilpailuohjelman poneille (helppo A). Mukana oli myös toinen ratsukko meidän tallilta, ja superaktiiviset heppahoitajat.

Helpon B:n verryttelyssä Riku tuntui todella erikoiselta. Se ryki minua irti satulasta, juoksi pidätteitä karkuun ja poistuili paikalta. En saanut sitä rauhoittumaan koko verryttelyn aikana. Tarkistimme monta kertaa suitsitusta, kuolainta ja sitä, että kieli on oikealla puolella. Mitään syytä ei löytynyt ja lopulta tulin siihen tulokseen, että sen on pakko olla kuolain. Hölmönä olin ottanut radalle ekaa kertaa kokeiluun Sprengerin Turnado -kuolaimen, jota en ollut kotona kokeillut kertaakaan. Rikulla on nivelsuitsissa kumitutit, ja kun niitä ei saa kouluradalla pitää, olin päättänyt päästä helpolla ja vaihtaa suoraan toiset nivelkuolaimet. Näin jälkeenpäin pohtien päätös oli tietenkin täysin typerä, ja olisi pitänyt käyttää kisoissa tuttua kuolainta.

Juuri ennen omaa vuoroani toinen hoitajatytöistä juoksi trailerille irroittamaan kankisuitsista bridongin, ja vaihdoimme sen supervauhtia kiinni suitsiin. Taisin päästä selkään takaisin siinä vaiheessa, kun edellinen ratsukko lopputervehti, joten radalle lähdin sydän tykyttäen, valmiina keskeyttämään, jos Riku edelleen vastustelee kuolainta yhtä paljon kuin verryttelyssä.

Onneksi niin ei käynyt. Riku oli täysin oma itsensä, tyytyväinen, rento ja innokas. Itse olin niin ahdistunut verryttelyn tapahtumista, että en oikein uskaltanut ratsastaa ennen laukkaohjelmaa. radan jälkeen en ollut lainkaan tyytyväinen suoritukseeni, vaikka olin tyytyväinen siihen, että vaihdoin kuolaimen viime hetkellä pois. Pikkasen nauratti tämä Turnado-kuolaimen esittelyteksti: "Turnado-kuolain mahdollistaa täydellisen kommunikaation hevosen kanssa, koska se edistää nopeaa ja oikeanlaista puremista. "  Täydellinen kommunikaatio, niin vissiin :D Ei sopinut Rikulle sitten. 

Radasta löytyi kuitenkin paljon myös hyvää ja positiivista, ja sitä myöhemmin videolta katsottuani en ollut enää niin toivottoman pettynyt. Videota minulla ei valitettavasti tästä radasta nyt ole, koska se on kuvattu puhelimen kamera ns. väärin päin, enkä usko, että kukaan jaksaisi sitä Youtubesta niska kenossa katsoa. 

Riku meni hetkeksi koppiin syömään heinää ja me menimme kuivattelemaan. Koko kisapäivän siis satoi, välillä enemmän ja välillä vähemmän, ja keli oli totaalisen kurja. Onneksi buffetti oli oikein hyvä, se pelastaa paljon...

Helpon A:n verkassa Riku tuntui oikein hyvältä, olin siihen todella tyytyväinen ja lähdinkin radalle superhyvillä tunnelmilla. Ja ihme kyllä, myös radalta palasin superhyvillä tunnelmilla! Ei se nyt tosiaan mikään super ollut, mutta tasainen ja mukava perusrata. Juuri sellaista mä olen kaivannutkin tällä HeA-tasolla, kun tuntuu, ettei mikään oikein suju. Erityisen tyytyväinen olin laukkaohjelmaan, avot taas jättivät paljon toivomisen varaa, en taivuttanut niissä tarpeeksi rohkeasti. 

Radasta on videota, joka valitettavasti loppuu 3 minuutin kohdalla, eli laukkaohjelmaa siinä ei ole juuri ollenkaan. Jotain fiilisteltävää kuitenkin. Videossa on väärä päivämäärä, älkää antako sen hämätä. 
Linkki videoon:  https://www.youtube.com/watch?v=U8RC7OfTJSs

Lopulta Helposta A:sta tuli meidän aluekisojen tulosennätys, ja eka 60% rikkominen helpossa A:ssa - just ja just, mutta näissä asioissa hipaisusta todellakin otetaan! Ja helposta B:stä tuli tuollakin ratsastelulla rusetti, eli ei sitä voi olla kuin tyytyväinen...

He B 62,4% 7./36
He A 60,357% 15./35

Aivovamman mutkistamat kisareissut ja Takkula 3.5.

Tuntuuhan se aika karulta kirjoittaa ylös, mutta niinhän se on. Minulla on aivovamma.

"Aivovamma on traumaattinen aivovaurio, joka syntyy tapaturmaisesti päähän kohdistuvasta iskusta. Aivovamman yleisimpiä oireita ovat väsymys (unihäiriö tai lisääntynyt unentarve), ärtyneisyys, keskittymisvaikeudet, aloitekyvyn heikentyminen, toiminnan suunnittelun vaikeus, toimintojen hitaus ja muistivaikeudet." (Wikipedia)

Yksi viikko on edelleen kadonnut muististani, unohtelen asioita jatkuvasti, olen väsynyt, ärtynyt ja asioiden aloittaminen on hankalaa. Lisäksi jo kymmenen vuotta tauolla olleet migreenikohtaukset alkoivat uudestaan tärskyn seurauksena, ja olenkin saanut nyt nauttia ihanista 12 tuntia kestävistä päänsärky- ja pahoinvointikohtauksista.

Viimeisin migreenikohtaus minulla oli keskiviikkoiltana, jolloin lääkärin ohjeen mukaisesti suuntasin päivystykseen sairaalalle. Migreenikohtaus saatiin siellä laukeamaan, mutta päätin yhdestä vahingosta viisastuneena jättää seuraavana aamuna lähtemättä Kangasalalle kisoihin. Sen sijaan nukuin kello 12 asti. Ja olen tyytyväinen päätökseeni, se oli täysin oikea.

Nyt ei ole siis uusia kisakuulumisia kerrottavana. Sen sijaan kerrataan vanhaa, reissua, joka olisi ehdottomasti pitänyt jättää tekemättä...

Lauantaina 2.5. kävin ratsastamassa Rikulla lyhyet viimeistelytreenit alakentällä. Riku tuntui oikein hyvältä ja innokkaalta ja reagoi apuihin hyvin. Putsasin varusteet ja laitoin ne valmiiksi odottamaan seuraavaa aamun kisa-aamua. Tallin pihasta soitin siskolleni, että tulen kohta hakemaan hänet kauppaan. Ja lähdin ajamaan. Ehdin ajaa alle kilometrin, kun mietin, että onpa olo kummallinen. Kilometri lisää, ja mietin, että onpa hassuja viiruja näkökentässä. Kilometrin päässä totesin, että toinen puoli kasvoistani puutuu. Pääsin juuri ja juuri ajamaan siskoni pihaan, ennen kuin jalat alkoivat pettää alta. Ja siitä se ilta menikin sitten päänsäryssä ja pahoinvoiden täysin.

Sunnuntaina mietin aamulla, että lähdenkö vai en. Tulin siihen tulokseen, että kun kyyti lähtee joka tapauksessa, niin sama se on kai lähteä. Se oli kyllä todellinen virhe. Jo  letittäessä tuntui, etteivät letit valmistu ikinä, vaan urakka on ihan tuhottoman pitkä. Kisapaikalla Riku tuntui verryttelyssä ihan hyvältä, mutta itse en jaksanut edes istua harjoitusravissa, olo oli niin kamala.

Koko B:n rata meni kuin unessa. Radalla pidättelin oksennusta ja toivoin, että jotenkin selviäisin. Radan jälkeen en muistanut siitä juuri mitään. Kysyin vaan, että taisin ehkä muistaa tehdä kaiken, kun tuomari ei ehkä viheltänyt. Olin mä kaikki kuviot ajellut lävitse. Laukasta sain vähän parempia numeroita välillä 6-7, mutta raviohjelma oli kauttaaltaan 5-6, lähinnä sen takia, että en tosiaan pystynyt istumaan ravissa lainkaan.

Radan jälkeen ilmoitin seuralaisilleni, että en starttaa A:ta, ja menin autoon nukkumaan. Pienien torkkujen ja suklaapatukan jälkeen tulin kuitenkin siihen tulokseen, että ehkäpä mä lähden sillekin radalle. En nyt tiedä, oliko siinäkään niin järkeä, mutta olo ei ollut ihan niin hirveä enää. Ravissa en pystynyt vieläkään istumaan, mutta muuten olo oli jo vähän parempi ja vähän pääsin ratsastamaankin. Tukijoukotkin totesivat, etten ollut enää aivan niin harmaa kuin ekalla radalla.

Ensimmäisestä radasta (Helppo B:3) kaavittiin kasaan 58,864% (sija 19./39) ja toisesta (Helppo A:2) 57,241% (sija 26./35). Kummastakaan ei siis todella jäänyt jälkipolville mitään kerrottavaa. Todellisen turha reissu, mutta tulipa tehtyä ja todettua, että migreenin jälkimainingeissa ei vaan lähdetä kisoihin! Jos on pakko ottaa surkeita prosentteja, niin haluan edes muistaa, millainen oli rata, jolta niitä otin ;)

Mari Ali-Raatikainen kuvasi meistä muutamia otoksia, nähkää tuska silmissä :D

c. Mari Ali-Raatikainen

c. Mari Ali-Raatikainen

c. Mari Ali-Raatikainen

RiRa 9.5.2015

Tämän kauden toiset estekisat ja ensimmäiset ulkokisat kisattiin meidän osalta lauantaina Riihimäen raviradalla. Luokiksi valikoituivat tutut ja turvalliset 70cm ja 80cm ja jännitys oli perinteisesti käsinkosketeltava jo edellisestä päivästä alkaen. Mukaan lähti kaveri yhdellä meidän tuntihevosella, jonka kanssa he olivat myös ensimmäistä kertaa ulkopuolisissa kisoissa. Kyllä meinaan jännitti!

Aamulla siis kahdeksan aikaan tallille, pikainen Rikun harjaus, koppi kiinni, kamat autoon ja hepat kyytiin. Riku käveli tuttuun tapaan suoraan koppiin, kaveria piti liinan kanssa suostutella. On se kyllä jännä, kun jotkut hevoset tarvitsevat sen liinan siihen viereen, ennen kuin se koppiinkävely onnistuu...

Kisapaikalla kävimme kansliassa ja kävelemässä 70cm radan. Rata oli kiva ja looginen, kuten radat Riksussa yleensäkin. Radassa oli sarja, mutta muuten ei oikeastaan mitään erityisiä tehtäviä ollut. Lähestyminen kakkosesteelle oli ehkä hivenen hankalassa kulmassa niin, että sen ollessa vielä hivenen erikoisempi este (aalto), sai tien miettiä huolellisesti, jos esteestä aikoi päästä ylitse.

Lähdin luokan loppupuolella ja olinkin jo hyvissä ajoin verryttelemässä. Riku oli yllättävän rauhallinen ja rento, vaikka olikin innostunut. Verryttelyhyppyjä en saanut onnistumaan millään. En nähnyt yhtään paikkaa, ja olin enemmän hevoselle häiriöksi kuin hyödyksi... Onneksi Riku on niin ihana, että se kestää minun hölmöilyni hyvin niin kauan, kun vain muistan tukea jalalla ja olla itse menossa esteistä yli.

Seitsemänkympin rata oli kaikenkaikkiaan oikein hyvä. Lähtömerkin kuuluessa Rikusta kuului pieni "Iiiii" ja sitten mentiin häntä tötteröllä :D Jossain vaiheessa Riku rauhoittui sen verran, että pääsin itse ratsastamaankin. Kaikki hypyt olivat hyviä, kokonaisia hyppyjä, ja minua ei ahdistanut hyppääminen ollenkaan. Puomejakaan ei tarttunut mukaan, joten puhtaasti tultiin toisen vaiheen jälkeen maaliin. Ratsastaja äärimmäisen onnellisena ja hevonen äärimmäisen tyytyväisenä itseensä. Hyvä Riku! Yhtään en ollut ehtinyt radalla ajatella uusinnassa ajan ratsastamista, mutta Rikun etenevä laukka toi meille kuitenkin sijan 3. Olin äärimmäisen onnellinen ja tyytyväinen hevoseeni! On se uskomaton.

80cm rata oli sama rata kuin 70cm, koska kilpailuissa hypättiin Powercup-karsinta. Verryttely oli, jos mahdollista, vieläkin epäonnistuneempi kuin 70cm verryttely. Riku alkoi vähän väsähtää, ja minä en nähnyt oikein mitään etäisyyksiä... No, siitäkin selvittiin kun tajusin (kun minulle yksi tuttu huomautti asiasta) laittaa vähän lisää peruslaukkaa, niin etäisyydet oli helpompi nähdä.

Kahdeksankympin rata oli kyllä sellaista rämpimistä, että huhhuh. Riku keräsi upealla tavalla monta kertaa jalkansa sellaisista paikoista, että ei voinut muuta kuin kiittää hevosta. Uusintaan selvittyämme päätin, että kun kerran tähän asti on tultu, yritetään nyt sitten tehdä vähän uusintareittiäkin ja ratsastin yhden tien, jota radankävelyssä katsoin, että siitä voisi kääntää, jos tuntuu hyvältä. Lopulta pääsimme maaliin saakka ilman pudonneita puomeja (kiitos hevosen!) ja kolmanneksi nopeimmalla ajalla. Lopputuloksissa olimme siis 3./30. Ja taas sai omistaja olla ylpeä hevosestaan :)

"Hups" 

Täydellinen <3

c. Rilla Laine

c. Rilla Laine

Rankka talvi

Talvi oli rankka. Opettavainen toki, mutta myös erityisen rankka. Syksyn sairastelujen jälkeen meitä alkoi joulokuussa piinata viime talvelta tuttu vaiva - maaninen päänviskonta. Jälkiviisaana tilanteeseen olisi pitänyt reagoida aiemmin, mutta välillä sitä on vain niin vaikea luottaa siihen omaan tunteeseen - vaikka sen olisi jo todistanut olevan oikeassa.

Tammikuussa siis availtiin tukkoontreenattuja (=liikaa, liian pian ja liian kovaa) lihaksia. Hierotutettiin, maastoiltiin ja jumppailtiin. Helmikuussa jatkettiin samalla teemalla. Hevonen parani, muttei muuttunut ns. normaaliksi. Klinikka-aikaa varailtiin, taas. Valmentajan kanssa yhdessä todettiin, että pakko se on nyt tsekata, sen verran epänormaalilta näyttää.

Viikko ennen klinikka-aikaa sattui uskomaton tuuri. Vielä viimeisenä toivona laittelin viestiä hevosten fyssarille, että jos hän ehtisi katsoa Rikua. Vastaus oli odottamaton - viikonloppuna olisi tulossa kurssi, jota vetää the guru ulkomailta. Jos Riku jaksaisi seisoskella kaksi päivää hoidettavana, se pääsisi demohevoseksi. Ei tarvinnut paljoa pohtia, suostunko. Ei tällaisia mahdollisuuksia sivuuteta.

Riku seisoi kärsivällisesti kaksi päivää käytävällä leivottavana. Ongelmia löytyi erityisesti niskasta, mutta myös muualta. Suurimmat jumit olivat kuitenkin niskassa, ja niiden availusta hevonen selvästi nautti.

Hoitoa seuraavalla ratsastuskerralla Riku oli aivan karsea ratsastaa. Visko päätään enemmän kuin koskaan, oli raivokas ja ärsyyntynyt. Lähettelin hieman epätoivoisia viestejä Tuulialle, joka piti reaktiota normaalina ottaen huomioon sen, kuinka suuria jumeja oli ollut.

Ja oikeassahan Tuulia oli. Muutaman päivän päästä minulla oli innokas, taipuisa, ja ennen kaikkea puhtaasti liikkuva hevonen. Valmentaja valmennuksen aluksi sanoi klinikka-ajasta jutellessamme, että "No nyt menet sinne, sitten harmittaa kuitenkin, kun odotettu aika jää käyttämättä jos nyt onkin vaan joku hetkellinen parannus" ja nyökyttelin. Niinhän se oli, tätä aikaa oli odotettu ja pitkään. Valmennuksen jälkeen oli toinen ääni kellossa: "Nyt on kyllä liikkeessä niin priima, että siellä nauretaan, jos tota meet näyttämään. Säästä rahat seuraavaan katastrofiin.". Ja niin klinikka-aika peruttiin.

Nyt olen siis vajaan parin kuukauden ajan päässyt ratsastamaan normaalis... Eiku hetkonen. En päässytkään. Kuukausi sitten olin tallikaverin kanssa maastossa. Laukkasimme reippaassa tahdissa mäkeä ylös, kun mäestä kulman takaa eteen pölähti alamäkeen pyörräillyt maastopyöräilijä. Hevoseni teki 180 asteen käännöksen ja poistui paikalta. Minä lensin maahan. Ja jäin siihen tajuttomana.

Ja heräsin illalla sairaalasta, ilman mitään muistikuvaa lähiviikoista. Onneksi oli kypärä päässä, niin sain sentään herätä. Olin kaksi viikkoa sairaslomalla töistä, jonka jälkeen kokeilin töihinpaluuta. Lopputulos oli se, että reilun viikon sinnittelyn jälkeen jouduin myöntämään sen, että minä en ole vielä työkuntoinen. Olen kipeä, väsynyt, en muista mitään (viikosta ennen onnettomuutta tai uusiakaan asioita), jatkuvasti päänsärkyinen ja ärtynyt. Nyt lääkärin kehotuksen mukaisesti teen asioita, joista nautin. Eli lähinnä heppoihin liittyviä asioita.

Huh. Tällaisia juttuja mahtunut mun kevääseen. Kisoissakin on käyty, toiveet kouluratsastuksen suorittamisesta tällä(kään) kaudella hylätty ja esteratsastaja sisimmästä löydetty. Niistä kirjoittanen toisella kerralla. Nyt jaan vain yhden kuvan viime viikonlopun estekisoista.