Onnellisia treenikilometrejä

Jos olisin taikauskoisempi, en varmaan kirjoittaisi tätä postausta. Tämä postaus tulee nimittäin koskemaan asiaa, jota ei ikinä kannattaisi sanoa ääneen. Aion kuitenkin sanoa sen.

Meillä menee tällä hetkellä treeneissä hyvin ja huolettomasti. 

Huh. Nyt se on sanottu. Älkää kertoko kenellekään!

Koko viime talvi, ja oikeastaan sitä edeltävä myös, kipuiltiin Rikun varsin omituisten päänravisteluoireiden kanssa. Sellaisten, jotka alkoivat pienenä "korvien heilutteluna" ja pahenivat viikkojen myötä sellaiseksi heilunnaksi, jossa hevonen hakkaa itseään maneesin laitoihin. Ensimmäisenä talvena hoidettiin hampaita, löydettiinkin sieltä paljon sanomista. Hampaiden hoidon lisäksi vaihdettiin kuolainta. Käväistiin klinikalla, jossa minua pidettiin aika hysteerisenä. Ongelma ratkesi kuin itsestään keväänkorvilla, ja ravistelu jäi unholaan. Kysymysmerkkinä.

Viime talvena syksyisen sairasloman (omituiset veriarvot, ilmeisesti syy olikin lopulta mittavirhe) jälkeen ongelma alkoi taas maneesikaudelle tultaessa, ja vielä rajumpana kuin edellisenä vuona. Tuolloin tutkittiin klinikalla selkää ja hierottiin erilaisia selän jumeja auki. Tarkastettiin taas suu, tarkastettiin satula, vaihdettiin kuolaimia ja turparemmejä. "Voisko se olla sitä ja voisko se olla tätä?" Pyörivät ylianalysoijan mielessä. Pidettiin pidempiä maastojaksoja. Lopulta meidän tallille kurssittamaan tullut italialainen hevosfyssariguru (jonka nimeä en muista nyt tietenkään) otti Rikun oman hevosfyssarini ehdotuksesta käsiteltäväksi demohevoseksi. Kaksi päivää Rikua leivottiin tallinkäytävällä tuntitolkulla. Tärkein huomio löytyi niskan ja pään alueelta. "Se on niin jumissa, että sillä on jatkuva päänsärky." Omituiset, head shakingia muistuttavat oireet olivatkin siis Rikun tapa kertoa, että nyt sattuu, lopeta. Hoitojen jälkeen Riku oli pari päivää aivan hirveä ratsastaa, pää heilui niin paljon, ettei ohjia voinut kuvitellakaan ottavansa käteen. Ja sitten, yhtäkkiä, pään viskonta ensin väheni, sitten oikeastaan loppui.

Mitä opin tästä? Yritän olla tänä talvena ratsastamatta hevostani tietämättäni noin jumiin. En oikeastaan jaksa syyttää itseäni siitä, etten tajunnut tätä asiaa silloin itse - ei sitä tajunneet minua fiksummat ja kokeneemmatkaan. Rikun ahdas pään ja kaulan liittymä aiheuttaa tiettyjä ongelmia kokoamistreeneille - joita maneesikaudella tehdään enemmän, koska tarkoitus on treenata kohti kisakautta. Minä olen molempina vuosina onnistunut tekemään liikaa ja liian pian. Tänä talvena suurimpana tavoitteenani on reagoida riittävän ajoissa, jos päänviskonta alkaa taas.

Tästä syystä olen ollut äärimmäisen iloinen tästä viimeisestä kuukaudesta ja siitä, kuinka tyytyväisen hevosen kanssa olen saanut harrastaa. Tekeminen on huoletonta, mukavaa, virkistävää ja silti tavoitteellista. On aika hienoa huomata, että pystyn kasvamaan hevosenomistajana ja ihmisenä sellaiseen suuntaan, mihin haluan!

Eilen meidän tyytyväiseen treeniimme kuului kavaletteja ja puomeja. Rikun tarhakaveri Kösti pääsi myös puomitreeneihin, ja kannoin poikia varten tehtävän, jossa toisella pitkällä sivulla oli puomi - kavaletti - puomi - kavaletti -harjoitus, toisella sivulla puomi-kavaletti-puomi -harjoitus ja päädyssä vielä yksittäinen puomi ja kavaletti. Teidän ilokseni kuvasin myös tämän minun hienon ratani. Tässä siis video, jossa esittelen mitä olen oikein maneesiin rakentanut ja miksi. Mukana myös tallikoirat Lii ja Mocca!

Linkki: https://www.youtube.com/watch?v=TlTK9pk--pY

Tätä me siis pompittiin maanantaina. Kavaletteja en nostanut ollenkaan, sillä olimme Rikun kanssa sunnuntaina estekisoissa (postaus tulossa myöhemmin) ja tämän oli tarkoitus olla vähän palautteleva estetreeni. Onnistuin tekemään tuota videolla esittelemääni kiemuraakin, jee!

Tänään taasen kävimme Rikun kanssa koulutunnilla. Tunti oli viimeisten viikkojen teemaan sopiva: hyväntuulinen, iloinen ja täynnä yhteistyötä ja ymmärrystä. Ja täytyy sanoa, että ymmärrystä tuo minun hevoseni minun kanssa tarvitseekin, koska olin sitten unohtanut toiseen saappaaseen kiinni kannuksen, vaikka oli tarkoitus ottaa ne molemmista pois :D Aatelkaa nyt kuinka rankkaa Rikulla on, kun joutuu elämään mun kanssa...

Maailman paras nnnnnnnainen ja tallikoira Lii

Uskomaton fiilis! (Mun ensimmäinen 90cm)

Woa mikä päivä! En muista milloin olisin ollut näin supertyytyväinen itseeni, hevoseeni ja meihin ratsukkona. Me pystytään kyllä ihan mihin vaan, kunhan vaan mulla säilyy maltti ja jaksan tehdä töitä. Tämän päivän eteen on kyllä todella tehtykin duunia. Nyt on hehkutuksen aika.

Olin ilmoittautunut kaikessa hiljaisuudessa Valkeakoskelle 1-tason estekilpailuihin. Hiljaisuudella tarkoitan nyt sitä, että päätin, että en tee lähtemisestä itselleni mitään "juttua", vaan ilmoittauduin kisoihin ja menen niihin. So simple. Luokat kisoissa olivat ristikko, 50-60cm, 70-80cm ja 90cm. Koska 50-60cm tuntuu nyt jo niin kovin pieneltä, ei oikeastaan ollut muuta mahdollisuutta kuin ilmoittautua hyppäämään 70-80cm ja 90cm. Tai ainakin näin perustelin tilanteen itselleni, Ja ilmoittauduin näihin luokkiin.

Kisa-aamuna ei juurikaan jännittänyt. Yhtä hevosta lähti ratsastajan lisäksi groomaamaan kolme ihmistä, joten ratsastaja pystyi keskittymään hyvin lähinnä erilaisiin tapoihin pitää pois mielestä se, mitä oli juuri tekemässä. Takapenkiltä kuulunut kysymys "Anne eikö sua jännitä ikinä kisat?" sai aikaan keskustelun jännittämisestä, ja sen jälkeen muistin taas jännittää itsekin. Minähän olen sellainen, että mun pitää olla jo aivan totaalipaniikissa, ennen kuin se näkyy ulospäin. Vaikka jännittäisin kuinka, se ei oikeastaan näy ulospäin.

Valkeakoskella olimme hyvissä ajoin, ja ehdimme katsoa ristikkoluokan kokonaisuudessaan ja osan 50-60cm luokasta. Sen jälkeen kävimme kävelemässä 70-80cm radan. Radalla ei ollut sarjaestettä, ja yksi ainoa hieman hankalampi tie oli esteelle numero 7, joka oli aaltoeste. Kävellessä kuitenkin totesin, että tie ei ole ollenkaan niin mahdoton, kuin miltä se näytti kentän laidalta. Ei siis muuta kuin verkkaamaan.

Verryttely sujui kaikenkaikkiaan oikein hyvin. Paikat löytyivät esteille hyvin ja Boonus auttoi tahdittamaan verryttelyn järkeväksi. Riku oli reipas, mutta käyttäytyi hyvin eikä pöhköillyt mitään. Radalle pääsi yhtä ratsukkoa ennen, ja käytin ajan tehokkaasti kiertämällä kentän kertaalleen ja näyttämällä muutamat erikoisemmat esteet Rikulle. Riku ei vaikuttanut kiinnostuneelta erikoisesteistä, sen sijaan viereisellä laitumella olleet kottikärryt ja aitalangat aiheuttivat sivuloikan ja pörinää. Suomenhevoset...

70-80cm rata oli kaikenkaikkiaan hyvä. Radasta on video, joten en ala sen enempää selittämään siitä. Sain ratsastettua 2-3 -linjan ja 4-5 -linjan juuri siihen askeleeseen, jota suunnittelin. Seiskalle jäin hieman liikaa varmistakaan, kun en missään tapauksessa halunnut tökätä siihen, ja vikalle esteelle etäisyys jäi vähän tyhjäksi, mutta senkin ratkaisin kerrankin vähän isosti. Yleensä tykkään kisoissa nypätä etäisyyden mieluummin vähän lähelle.

Linkki videoon: https://www.youtube.com/watch?v=sN54KT3Dawc


Olen todella tyytyväinen tähän rataan, ja pidän sitä meidän tämän kauden parhaimpana. Toisaalta se on myös minun parhaani ikinä, koska ensimmäistä kertaa tein tietoisia ratkaisuja etäisyyksistä (siihen en pystynyt vielä viime kaudella) ja sain paikat onnistumaan (ei ole onnistunut tällä kaudella). On mulla superheppa!

90cm rata näytti valtavalta kävelyssä. Ihan sama, vaikka vieressä hoettiin kuinka paljon, etteivät esteet ole isoja, ne näyttivät kyllä todella isoilta. Esteet olivat lähes kaikki juuri sen 90cm, erityisen massiivisilta näyttivät viimeinen okseri ja kolmantena esteenä ollut pysty. Päätin kuitenkin, että se on nyt tai ei ikinä. Jos en nyt uskalla, ahdistus 90cm hyppäämisestä vain kasvaa kasvamistaan. Eli radankävelystä verkkaamaan.

Verryttely sujui taas hyvin ja paikat löytyivät hyvin. Radalle mennessä olin aivan jalat vetelinä ja mietin, että selviänkö tästä ollenkaan. Rohkeasti kuitenkin lähdin yrittämään. Tällä radalla nyppäsin etäisyyden pilalle aika moneen hyppyyn - niin ykköseen, kakkoseen kuin kasiinkin. Kolmoseste tippui unohtuneen puolipidätteen takia ja nelonen jäi vähän kahden askeleen väliin. Vitos-kutos -linja oli tosi hyvä! Seiskalle toin Rikun sellaisessa kulmassa, ettei se päässyt hyppäämään siitä, vaan pomppasi sivuun. Uusi lähestyminen ja hyvin yli. Vika este, eli kasi, tultiin vastalaukassa kun päätin, että lähestyminen on niin suora, ettei kannata kaarteessa syödä laukkaa laukanvaihdolla pukin kautta.

Lopputulos oli siis 8 virhepistettä ja maailman onnellisin ratsastaja! Hulluilla tuuletuksilla tyytyväisenä maaliin. On mulla superhevonen! Ja siihen nähden, että alkukaudesta estetunnit piti lopettaa kesken kun jännitti liikaa, ja helmikuussa hypättiin kisoissa pissit housussa 50cm -luokkia, on tämä aikamoista edistystä. Rata ei ole hyvä, enkä ole ratsastuksellisesti siitä ylpeä. Mutta itsestäni ja hevosestani olen - nyt mä olen vihdoin hypännyt mun elämäni ensimmäisen 90cm radan!

Radasta kaikkine virheineen video alla.

Linkki videoon: https://www.youtube.com/watch?v=U5_lxfZFcUA

Voi elämä kun ihminen voi olla onnellinen!

Loppu

HUOMIOI: Koko tämä postaus on kirjoitettu sen mukaan, mitä itse muistan keskusteluistamme klinikalla. Asiavirheitä saattaa olla ja on hyvin mahdollista, että olen ymmärtänyt eläinlääkärin väärin jossain kohtaa. Kirjoitan nämä ennen kaikkea itselleni muistiin.


Keskiviikkona klinikalla oli vastassa vakavia naamoja. Eläinlääkäri, ja sen jälkeen toinenkin, ilmestyi ihmettelemään paperilla tuomiani veriarvoja ja hevosta. Hevosta, joka täysin luottavaisena käveli perässämme jälleen kerran vieraan, oudolta haisevan tallin käytäviä hoitohuoneeseen. Ja siellä pakkopilttuuseen. Hevosta, joka herätti ihmetystä niin lääkäreissä kuin hoitajissakin: "Niin oliko tämä rauhoitettu?". Ei, se ei ollut rauhoitettu. Se vaan luottaa ihmisiinsä niin, että antaa tutkia, ottaa veret ja sen saa työntää mihin vain. Kolina ja vastustelu alkaa vasta silloin, kun tutut ihmiset häipyvät ympäriltä.

Lääkärit yhdessä ja erikseen totesivat, että tilanne on omituinen. Lääkäri jaksoi selittää veriarvoja minulle uudestaan ja uudestaan. Minulle selvisi tässä vaiheessa, että tulehdusarvot olivat erityisen kummalliset ja sitä kautta huolestuttavat. S-SAA ja fibrinogeeni olivat hurjasti koholla, mutta valkosolut viitearvoissa. Valkosolujenkin olisi pitänyt pompata pois viitearvoista. Ellei sitten.

Niin, ellei sitten. Lääkäri huokaisi, katsoi ja sanoi, että jos uudet verikokeet näyttävät samanlaista tilannetta, on jossain todella paha tulehdus. Sellainen tulehdus, jota hoitamaan valkosolut ovat menneet paikallisesti, eivätkä siksi näy verikokeissa.  Tai jo aiemmin minun mielessäni kauhukuvana välkkynyt borrelioosi. Tällaisia tulehdustiloja voisivat aiheuttaa sisäiset paiseet, kasvaimet ja esimerkiksi sydämessä oleva tulehdus. Vakavia, henkeä uhkaavia tiloja.

Sellaisia asioita, joita ei pysty ultraamaan eikä tutkimaan millä tahansa klinikalla. Aika pitäisi varata Viikkiin tai Hyvinkäälle, jossa on "parhaat laitteet ja osaavat kollegat". Varoitettiin myös - kun diagnoosia joudutaan tekemään poissulkumenetelmällä, siitä tulee helposti kallista. Pelkästään tutkimuksiin voi mennä useita tuhansia euroja. Hoito siihen päälle.

Klinikalla tähystettiin ylähengitystiet ja löydettiin pienesti tulehtunut kohta. Ei selitä veriarvoja. Lannasta otettiin lantanäytteet ja verta pumpattiin monta putkiloa. Ensin tulehdusarvoja varten, hetken kuluttua vielä mahdollisia jatkokokeita varten. Hevosen yleiskuntoa ihmeteltiin. "Miten se voi olla niin pirteä, kun se on kerran niin kipeä?"

Niinpä. Sitä minä olen viimeiset viikot ihmetellyt. Itkenyt ja harjannut hevostani, joka on levottomana halunnut osallistua joka toimenpiteeseen, selvästi ihmetellen, miksei me mennäkään? Harjannut ja pukenut loimea talvikarvan päälle. Tallikaverit ovat nauraen pysähtyneet ihmettelemään Rikun nallekarhukarvaa. Olen hymähtänyt, että nauttikoon nyt, kun kerrankin saa kasvattaa. Että se lähtee heti, kun päästään taas treenaamaan. Ja samalla olen vain toivonut, toivonut niin paljon, että vielä tänä talvena saan klipata hevoseni merkiksi siitä, että me saadaan treenata. Että me olemme terveitä. Että meillä on vielä aikaa. Että Riku saa opettaa mulle vielä vaikka mitä. Että mä saan vielä hetken lämmitellä tällaisen onnen lämmössä.

Viimeisten viikkojen aikana olen joutunut pidättelemään itseäni, etten ole ärähtänyt ympärilläni oleville ihmisille. Hyväntahtoiset kysymykset "Voisiko se olla....?" ovat tuntuneet rienaukselta. Kun voihan se olla. Ihan mitä vaan. Aivan mitä vaan. Näillä oireilla (tai oireettomuudella) se voi olla mitä vaan. Samalla olen huomannut kateudun ajautuneen ajatteluuni. Olen tuijottanut käsittämättömän kateellisena tallikavereitani, kun he ovat varustaneet hevosiaan ja lähteneet treenaamaan. Olen ollut jopa kateellinen niille ystävilleni, joiden hevosella on pitkä kuntoutusprojekti edessä. He sentään tietävät, mistä on kyse. Olen ollut huono ystävä, enkä ole lainkaan pystynyt samaistumaan huoleen, kun hevonen on ollut "vähän huono takaa". On tehnyt mieli huutaa ja kirota, itkeä ja äristä. Ettekö te tajua, että mun hevonen voi kuolla? Mulle ei jää mitään!

Tämä tuntuu nyt aika lapselliselta ajattelulta. Ja sitähän se juuri on. On ollut kuitenkin tärkeää, että olen saanut puhua avoimesti siitä, että tässä suuressa surussa kohtaa oikeastaan kaksi eri surua. Ensimmäisenä suru eläimestä. Toisena se valtava suru ja pelko tuntemattoman edessä, kun et tiedä, onko sinulla rahaa tutkia ja hoitaa hevostasi. Luulin olevani ihan hyvin varautunut katastrofiin, mutta tajusin sen luulon vääräksi viimeistään keskiviikkona kuunnellessani eläinlääkärin ohjeistusta siitä, että mitään ei sitten saa antaa klinikalla tutkia, ennen kuin on saanut siitä hinta-arvion, että kuinka kallis lasku se lopulta olisikaan voinut olla. Lopputulema olisi voinut olla se, että vakuutuksesta huolimatta minulla olisi voinut olla kädessäni narun päässä hevonen, jota ei ehkä olisi voitu enää pelastaa, ja toisessa kädessäni 10 000 euron lasku. Siihen en ollut varautunut.  Onko meistä kukaan?

Keskiviikkona veret lähetettiin siis labraan, ja me ajoimme kotiin. Minä autossa hysteerisenä itkien, Riku kopissa tyytyväisenä heinää syöden. Kotona illalla laskettiin ahdistuneena rahoja, pistettiin ylimääräistä tavaraa nettiin myyntiin ja laitettiin luottokortille lisäluottohakemusta. Olimme sopineet eläinlääkärin kanssa, että hän soittaa torstaina, ja samalla jutellaan vaihtoehdoista. Hän lupasi selvittää borrelioosin ja muiden mahdollisien lisäverikokeiden hinnat. Ajatuksena olisi verikokeiden tulosten perusteella päättää, mitkä lisäverikokeet tehdään, ja sen jälkeen odottaa taas muutama viikko. Ottaa uudet verikokeet, ja jos tulehdusarvot edelleen olisivat koholla, varata aika Viikkiin tai Hyvinkäälle poissulku-diagnoosia varten.

 Keskiviikon ja torstain välinen yö oli unilääkkeestä huolimatta pitkä. Torstaipäivä oli pitkä. Kello 16:32 puhelin soi. Odotin paljon. Tätä en odottanut.

"Nyt on kuule sellainen tilanne, että nämä sun hevosen veriarvot ovat niin priimat kuin voi olla. Palauta kevyen liikunnan kautta normaaliin liikkeeseen. Sä voit kuule vaikka nyt pukea ratsastuskamat ja lähteä kävelemään sillä."

 Itkin, jälleen. Soitin Rikun läheisille, vuokraajalle ja mutsille. Sen jälkeen tottelin eläinlääkäriä ja puin ratsastusvaatteet. Ajoin tallin pihaan, vihelsin autosta noustuani. Oma punaiseni juoksi tarhanvierustaa portille ja hörisi. "Nyt lähdetään lenkille" ehdin sanoa, ennen kuin itkin taas. Ja me lähdettiin, lenkille. Puoli tuntia käyntiä kentällä, avoa, sulkua ja väistöä. Ja muutama askel ravia, kun Riku päätti, että nyt olisi aika siirtyä seuraavaan askellajiin. Takaisin tallille kävellessä meinasin tippua hevoseni selästä, kun se pelästyi sorsaa. Joita siis on koko kevään, kesän ja syksyn ollut järven rannassa. Enkä tiedä, olenko koskaan ollut onnellisempi siitä, että olen meinanut tippua selästä. Mun pörinäprinssi on taas täällä.

Selitystä veriarvoille ei ole. Mahdollista on, että näytteenotossa on ollut jotain ongelmaa. On mahdollista, että on ollut joku tulehdus, johon antibiootti on auttanut kuitenkin, mutta viiveellä. On mahdollista, että... On mahdollista vaikka kuinka paljon. Otan varmuuden vuoksi uudet veret muutaman viikon päästä. Mutta siihen asti, eläinlääkärin määräyksen mukaan, hengitän. Ja uskon siihen, että tämä case on nyt closed. Niin mulle luvattiin!

Olo on ollut epätodellinen. Sellainen, kun olisi ollut kauan pimeässä huoneessa ja joku olisi tullut sisään ja laittanut valot päälle. Viime yönä olen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan nukkunut kunnon yöunet. Sellaiset minulle tyypilliset, katkeamattomat ja pitkät. Niitä ei ole juuri näkynyt.

Muille ehkä vain hevonen. Mulle the Hevonen.

Tänään käytiin maastokävelyllä. Voitteko uskoa? Maastokävelyllä!