perjantai 17. lokakuuta 2014

Loppu

HUOMIOI: Koko tämä postaus on kirjoitettu sen mukaan, mitä itse muistan keskusteluistamme klinikalla. Asiavirheitä saattaa olla ja on hyvin mahdollista, että olen ymmärtänyt eläinlääkärin väärin jossain kohtaa. Kirjoitan nämä ennen kaikkea itselleni muistiin.


Keskiviikkona klinikalla oli vastassa vakavia naamoja. Eläinlääkäri, ja sen jälkeen toinenkin, ilmestyi ihmettelemään paperilla tuomiani veriarvoja ja hevosta. Hevosta, joka täysin luottavaisena käveli perässämme jälleen kerran vieraan, oudolta haisevan tallin käytäviä hoitohuoneeseen. Ja siellä pakkopilttuuseen. Hevosta, joka herätti ihmetystä niin lääkäreissä kuin hoitajissakin: "Niin oliko tämä rauhoitettu?". Ei, se ei ollut rauhoitettu. Se vaan luottaa ihmisiinsä niin, että antaa tutkia, ottaa veret ja sen saa työntää mihin vain. Kolina ja vastustelu alkaa vasta silloin, kun tutut ihmiset häipyvät ympäriltä.

Lääkärit yhdessä ja erikseen totesivat, että tilanne on omituinen. Lääkäri jaksoi selittää veriarvoja minulle uudestaan ja uudestaan. Minulle selvisi tässä vaiheessa, että tulehdusarvot olivat erityisen kummalliset ja sitä kautta huolestuttavat. S-SAA ja fibrinogeeni olivat hurjasti koholla, mutta valkosolut viitearvoissa. Valkosolujenkin olisi pitänyt pompata pois viitearvoista. Ellei sitten.

Niin, ellei sitten. Lääkäri huokaisi, katsoi ja sanoi, että jos uudet verikokeet näyttävät samanlaista tilannetta, on jossain todella paha tulehdus. Sellainen tulehdus, jota hoitamaan valkosolut ovat menneet paikallisesti, eivätkä siksi näy verikokeissa.  Tai jo aiemmin minun mielessäni kauhukuvana välkkynyt borrelioosi. Tällaisia tulehdustiloja voisivat aiheuttaa sisäiset paiseet, kasvaimet ja esimerkiksi sydämessä oleva tulehdus. Vakavia, henkeä uhkaavia tiloja.

Sellaisia asioita, joita ei pysty ultraamaan eikä tutkimaan millä tahansa klinikalla. Aika pitäisi varata Viikkiin tai Hyvinkäälle, jossa on "parhaat laitteet ja osaavat kollegat". Varoitettiin myös - kun diagnoosia joudutaan tekemään poissulkumenetelmällä, siitä tulee helposti kallista. Pelkästään tutkimuksiin voi mennä useita tuhansia euroja. Hoito siihen päälle.

Klinikalla tähystettiin ylähengitystiet ja löydettiin pienesti tulehtunut kohta. Ei selitä veriarvoja. Lannasta otettiin lantanäytteet ja verta pumpattiin monta putkiloa. Ensin tulehdusarvoja varten, hetken kuluttua vielä mahdollisia jatkokokeita varten. Hevosen yleiskuntoa ihmeteltiin. "Miten se voi olla niin pirteä, kun se on kerran niin kipeä?"

Niinpä. Sitä minä olen viimeiset viikot ihmetellyt. Itkenyt ja harjannut hevostani, joka on levottomana halunnut osallistua joka toimenpiteeseen, selvästi ihmetellen, miksei me mennäkään? Harjannut ja pukenut loimea talvikarvan päälle. Tallikaverit ovat nauraen pysähtyneet ihmettelemään Rikun nallekarhukarvaa. Olen hymähtänyt, että nauttikoon nyt, kun kerrankin saa kasvattaa. Että se lähtee heti, kun päästään taas treenaamaan. Ja samalla olen vain toivonut, toivonut niin paljon, että vielä tänä talvena saan klipata hevoseni merkiksi siitä, että me saadaan treenata. Että me olemme terveitä. Että meillä on vielä aikaa. Että Riku saa opettaa mulle vielä vaikka mitä. Että mä saan vielä hetken lämmitellä tällaisen onnen lämmössä.

Viimeisten viikkojen aikana olen joutunut pidättelemään itseäni, etten ole ärähtänyt ympärilläni oleville ihmisille. Hyväntahtoiset kysymykset "Voisiko se olla....?" ovat tuntuneet rienaukselta. Kun voihan se olla. Ihan mitä vaan. Aivan mitä vaan. Näillä oireilla (tai oireettomuudella) se voi olla mitä vaan. Samalla olen huomannut kateudun ajautuneen ajatteluuni. Olen tuijottanut käsittämättömän kateellisena tallikavereitani, kun he ovat varustaneet hevosiaan ja lähteneet treenaamaan. Olen ollut jopa kateellinen niille ystävilleni, joiden hevosella on pitkä kuntoutusprojekti edessä. He sentään tietävät, mistä on kyse. Olen ollut huono ystävä, enkä ole lainkaan pystynyt samaistumaan huoleen, kun hevonen on ollut "vähän huono takaa". On tehnyt mieli huutaa ja kirota, itkeä ja äristä. Ettekö te tajua, että mun hevonen voi kuolla? Mulle ei jää mitään!

Tämä tuntuu nyt aika lapselliselta ajattelulta. Ja sitähän se juuri on. On ollut kuitenkin tärkeää, että olen saanut puhua avoimesti siitä, että tässä suuressa surussa kohtaa oikeastaan kaksi eri surua. Ensimmäisenä suru eläimestä. Toisena se valtava suru ja pelko tuntemattoman edessä, kun et tiedä, onko sinulla rahaa tutkia ja hoitaa hevostasi. Luulin olevani ihan hyvin varautunut katastrofiin, mutta tajusin sen luulon vääräksi viimeistään keskiviikkona kuunnellessani eläinlääkärin ohjeistusta siitä, että mitään ei sitten saa antaa klinikalla tutkia, ennen kuin on saanut siitä hinta-arvion, että kuinka kallis lasku se lopulta olisikaan voinut olla. Lopputulema olisi voinut olla se, että vakuutuksesta huolimatta minulla olisi voinut olla kädessäni narun päässä hevonen, jota ei ehkä olisi voitu enää pelastaa, ja toisessa kädessäni 10 000 euron lasku. Siihen en ollut varautunut.  Onko meistä kukaan?

Keskiviikkona veret lähetettiin siis labraan, ja me ajoimme kotiin. Minä autossa hysteerisenä itkien, Riku kopissa tyytyväisenä heinää syöden. Kotona illalla laskettiin ahdistuneena rahoja, pistettiin ylimääräistä tavaraa nettiin myyntiin ja laitettiin luottokortille lisäluottohakemusta. Olimme sopineet eläinlääkärin kanssa, että hän soittaa torstaina, ja samalla jutellaan vaihtoehdoista. Hän lupasi selvittää borrelioosin ja muiden mahdollisien lisäverikokeiden hinnat. Ajatuksena olisi verikokeiden tulosten perusteella päättää, mitkä lisäverikokeet tehdään, ja sen jälkeen odottaa taas muutama viikko. Ottaa uudet verikokeet, ja jos tulehdusarvot edelleen olisivat koholla, varata aika Viikkiin tai Hyvinkäälle poissulku-diagnoosia varten.

 Keskiviikon ja torstain välinen yö oli unilääkkeestä huolimatta pitkä. Torstaipäivä oli pitkä. Kello 16:32 puhelin soi. Odotin paljon. Tätä en odottanut.

"Nyt on kuule sellainen tilanne, että nämä sun hevosen veriarvot ovat niin priimat kuin voi olla. Palauta kevyen liikunnan kautta normaaliin liikkeeseen. Sä voit kuule vaikka nyt pukea ratsastuskamat ja lähteä kävelemään sillä."

 Itkin, jälleen. Soitin Rikun läheisille, vuokraajalle ja mutsille. Sen jälkeen tottelin eläinlääkäriä ja puin ratsastusvaatteet. Ajoin tallin pihaan, vihelsin autosta noustuani. Oma punaiseni juoksi tarhanvierustaa portille ja hörisi. "Nyt lähdetään lenkille" ehdin sanoa, ennen kuin itkin taas. Ja me lähdettiin, lenkille. Puoli tuntia käyntiä kentällä, avoa, sulkua ja väistöä. Ja muutama askel ravia, kun Riku päätti, että nyt olisi aika siirtyä seuraavaan askellajiin. Takaisin tallille kävellessä meinasin tippua hevoseni selästä, kun se pelästyi sorsaa. Joita siis on koko kevään, kesän ja syksyn ollut järven rannassa. Enkä tiedä, olenko koskaan ollut onnellisempi siitä, että olen meinanut tippua selästä. Mun pörinäprinssi on taas täällä.

Selitystä veriarvoille ei ole. Mahdollista on, että näytteenotossa on ollut jotain ongelmaa. On mahdollista, että on ollut joku tulehdus, johon antibiootti on auttanut kuitenkin, mutta viiveellä. On mahdollista, että... On mahdollista vaikka kuinka paljon. Otan varmuuden vuoksi uudet veret muutaman viikon päästä. Mutta siihen asti, eläinlääkärin määräyksen mukaan, hengitän. Ja uskon siihen, että tämä case on nyt closed. Niin mulle luvattiin!

Olo on ollut epätodellinen. Sellainen, kun olisi ollut kauan pimeässä huoneessa ja joku olisi tullut sisään ja laittanut valot päälle. Viime yönä olen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan nukkunut kunnon yöunet. Sellaiset minulle tyypilliset, katkeamattomat ja pitkät. Niitä ei ole juuri näkynyt.

Muille ehkä vain hevonen. Mulle the Hevonen.

Tänään käytiin maastokävelyllä. Voitteko uskoa? Maastokävelyllä!

4 kommenttia:

  1. Ihanaa, niin ihanaa! Uskomattoman ihanaa!

    VastaaPoista
  2. Itku tuli teidän puolesta, mutta lopuksi helpotuksesta!

    VastaaPoista
  3. Aikamoista tunteiden vuoristorataa, huh!

    VastaaPoista