Puhelu idolilta

Viime viikolla sain puhelun idoliltani. Se oli jännittävää, hauskaa ja aika odottamattoman hykerryttävää. Tai siis, ei itseasiassa enää se puhelu ollut odottamaton, vaan hyvin odotettu. Se oli sovittu, yhdessä siirrelty, tarkkaan harkittu ja lopulta toteutettu. Yhteydenotto alunperin oli yllättävä, ja sen syy ihan yhtä yllättävä.

Blogi-idolini Ruuhkavuosiratsastaja, eli Anniina, halusi kirjoittaa minusta! Ei todellakaan sen takia, että olisin jotenkin erikoinen. Oikeastaan juuri sen takia, etten ole. Kun ihan tavalliselle ihmiselle käy epätavallinen onnettomuus ja arki muuttuu tavallisesta epätyypillisemmäksi. Mitä sitä silloin ihminen ajattelee? Pelottaako? Pohtiiko, pitäisikö harrastus lopettaa?

Anniinan kanssa oli helppo puhua. Anniina vaikutti ihan tavalliselta, mikä on tietysti yllättävää, koska Anniina on, no, ihan tavallinen ihminen. Hän kirjoittaa sujuvasanaista ja hauskaa blogia, josta joskus aikanaan sain itse oivalluksen, että olisi mukava vaihtelun vuoksi kirjoittaa muutakin kuin treenipostauksia.

Anniina oli saanut aivan käsittämättömän hyvin minun sekavasta puheestani kerättyä ajatuksen siitä, millaista minun elämäni ja erityisesti ratsastusharrastukseni on juuri nyt. Se ei ole nyt ihan yksinkertaista, se on lataavan lisäksi väsyttävää ja rankkaa. Mutta silti sen arvoista.

Ruuhkiksen kirjoittama juttu minusta ja Rikusta löytyy täältä.

Mitä kuuluu, aivovamma?

Blogini suosituin ja etsityin aihe on ehdottomasti aivovammani. Vaikka se näkyy arjessani monella tavalla, olen pyrkinyt pitämään sen poissa kirjoitetusta tekstistäni, ihan vain sen takia, että yritän itsekin olla miettimättä asiaa jatkuvasti, jotta siinä ei tulisi pyörittyä enempää, kuin on ihan pakollista. Koska hakusanalla aivovamma blogiini tullaan usein, ja haluan edelleen jakaa tietoa päähän kohdistuvien iskujen seurauksista tässä riskilajissa, ajattelin nyt kuitenkin kirjoittaa aiheesta päivityksen. Uutta tietoakin on.

Viimeksi kirjoittelin aivovammapäivitystä elokuussa. Postaus löytyy täältä, siellä on myös linkit muihin blogini aihetta sivuaviin teksteihin. Tuolta voitte lukea myös tarkemmin, minkälaisessa onnettomuudessa olin, jos se kiinnostaa. Lyhyesti: ratsastin laukkaa ylämäkeen, kun kulman takaa eteeni tuli alamäkipyöräilijä ja Riku pyörähti altani pois. Tajuttomuus, ambulanssilla sairaalaan, aivovamma.

Elokuun jälkeen syyskuussa migreenitilanne riistäytyi mahdottomaksi. Migreenikohtauksia tuli useampi viikossa, ja niiden aikana jäätävää päänsärkyä jatkui yhtäjaksoisena 6-18 tuntia, en pystynyt muuhun kuin nukkumaan ja vaikertamaan kivusta. Etsinnän jälkeen migreenikohtauksia varten löytyi kohtalaisen hyvä lääkitys, ja kohtaukset ensin vähentyivät, ja nyt niitä ei ole kuukauteen ollut (kopkop).

Uniongelmat seilaavat edestakaisin jatkuvasti. Välillä on vaikeutta nukahtaa, ja siihen pitää syödä lääkitystä. Välillä nukahdan kyllä, mutta herään yön aikana n. 20 kertaa ilman syytä. Välillä on pidempiä jaksoja painajaisia ja muita ahdistavia unia jatkuvasti. Joskus sängystä ei yksinkertaisesti pääse ylös, itkettää se, että väsyttää niin paljon. Ja unta on pakko saada kymmenen tuntia yössä, jonka jälkeen pysyn hereillä noin 4-6 tuntia, ja sen jälkeen on pakko jälleen nukkua. Päiviäni rytmittää siis nukkuminen ja ne hetket, jolloin jaksan touhuta. Kesän ja syksyn aikana opin, että jos tätä omaa rytmiään ei kuuntele, lopputulos on migreenikohtaus ja kahden päivän krapulaa muistuttava kohmelotila.

Muistin toimimisen osalta ollaan mun mielestä menty huomattavasti eteenpäin! En tarvitse enää läheskään niin usein navigaattoria kun ajan tallilta kotiin, kaupastakin selviän usein ostosten kanssa, joita olen mennyt hakemaan (jos niitä on maksimissaan kolme), en pyöri läheskään niin usein kotona miettimässä, että mitä mä olin tekemässä. Sen sijaan uusia ihmisiä en edelleenkään opi tuntemaan ulkonäöltä, samoin uusien nimien oppiminen on vaikeaa. Ilmeisesti tämä "kasvosokeus" on tullut suhteellisen pysyväksi ominaisuudekseni. Minulle saa edelleen sanoa asiat moneen kertaan, enkä edelleenkään muista niitä. Kuljen ympäriinsä muistilappujen, kalentereiden ja erilaisten vihkosten kanssa. Ihmiselle, jonka ei ole ikinä ollut pakko käyttää kalenteria, koska muistaa kaiken, tämäkin on ollut uutta.

Kaikista vaikeinta on ollut tottua siihen, ettei ole enää samanlainen kuin ennen. Onnettomuus on muuttanut myös minun luonnettani. Olin ennen itsevarma, nyt olen usein epävarma, itkuinen, ylimurehtija. Mietin, onko minusta ja vammastani vaivaa, huolehdin hassuista asioista. Herään yöllä ja huolehdin. Illalla huolehdin. Aamulla asiat ovat hetken hyvin, sitten taas huolehdin.

Ja sitten tulee se peikko, josta ei kuulu puhua. Masennus. Duodedecim kertoo aivovammasta ja masennuksesta näin:

"Masennustila ja itsemurha-alttius. Aivovamman on todettu lisäävän masennustilan riskiä. Ulkomaisten tutkimusten perusteella masennustilaa voidaan arvioida esiintyvän vähintään 30-40 %:lla aivovammapotilaista. Koposen ym. (2002) suomalaisessa tutkimuksessa sitä todettiin 27 %:lla aivovamman saaneista 30 vuoden seuranta-aikana. Vamman vaikeusasteen yhteydestä masennustilan kehittymiseen on ristiriitaista tietoa (Holsinger ym. 2002, Fann ym. 2004). Joissakin tutkimuksissa masennustilaa on todettu yleisemmin lievän kuin vaikeamman aivovamman jälkeen (Fann ym. 2004).
Masennustilan diagnosoimista vaikeuttaa aivovamman jälkitilan ja masennuksen oireiden osittainen päällekkäisyys. Toivottomuuden ja arvottomuuden tunteet sekä mielihyvän tunteen menettäminen ovat niitä masennuksen oireita, jotka ovat parhaiten erotelleet masentuneet muista aivovammapotilaista (Seel ym. 2003). Toivottomuus, itsemurha-ajatukset ja itsemurhayritykset on todettu yleisiksi aivovamman saaneilla (Simpson ja Tate 2002). Erityisesti päihteiden käytön on havaittu olevan yhteydessä lisääntyneeseen itsemurhariskiin (Teasdale ja Engberg 2001, Simpson ja Tate 2005)."

Syksyllä meni pitkä aika, ennen kuin oireeni tunnistettiin. Itku, tunne siitä, ettei minusta ole mihinkään, kiinnostumattomuus tavallisesta elämästä ja ajatus siitä, että haluaisi vain nukkua, löysivät lopulta neuropsykologisen kuntoutukseni aikana nimen. Masennus. Yleistä ja alidiagnosoitua aivovammapotilailla. Sain lähetteen, pääsin puhumaan asiasta. Helpotuin, kun tajusin, etten ollut tämänkään asian kanssa yksin. Helpotuin, kun tajusin, että tämä osa itseäni, jota minun oli vaikea tunnistaa, oli jotain, jolle pystyi laittamaan nimen. Ymmärtämään ja sitä kautta elämään sen kanssa. Antamaan taas kerran itselleen aikaa.

Syksy ja alkanut talvi on ollut rankka. Olen kuitenkin roikkunut kiinni arjessani, käynyt joka päivä ainakin sen verran ulkona, että olen käynyt Rikua katsomassa. Käynyt pilateksessa ja salilla, kun on tuntunut siltä. Yrittänyt olla ruoskimatta itseäni niistä hetkistä, kun kaikki jaksaminen menee hengittämiseen. Blogin kirjoittaminen on ollut kaipaamani pakopaikka. Olen nauttinut kirjoittamisesta, hetken paosta siitä, että en jaksa.

Toinen paikka, minne on voinut kadota, on Rikun selkä. Siellä kaikki tuntuu vielä samalta ja merkitykselliseltä. Riku ei kohtele mua eri tavalla, sille ei tarvitse selittää, että nyt itkettää. Rikun kanssa olen täysi ja kokonainen. Aikaa tämä kuntoutuminen vie, mutta sitä minulla on. Tämä tie tulee nyt kulkea sellaisena, kuin se eteen sattuu. Onneksi on Riku, perhe ja talliperhe. Teidän kanssa mä pystyn mihin vain.

Tänään aivovammaisen toimintaterapiassa oli Aulangon hotellivieraiden ajeluttamista Aulangon tekosaarille. Kärryillä minä, suitsissa Petu ja valjaissa Jouko

Pyllykuva!

Meidän joulupäivän ajohepat, Vili ja Jouko

Lisää aivovammalla leveilyä!

Ehdin hätinä kirjoittaa blogikirjoitukseeni tuntemuksistani ennen klinikkaa, että keskustelu on pysynyt asiallisena ja kaikinpuolin mallikkaana, ennen kuin ruudulle pamahti seuraava viesti:

Tämä viesti jäi ainoaksi laatuaan, mutta onnistui herättämään ajatuksen siitä, että haluan avata vähän tarkemmin syytä sen takana, miksi "leveilen" aivovammallani. Aivovamma on sanana vähän pelottava, sellainen kehitysvamman kaltainen tabu, jota alakoulun pihailla ja joskus ihan aikuistenkin kesken käytetään haukkumasanana. Aivovammainen on tyhmä, hidas, yksinkertainen ja sellainen, ettei nyt kukaan halua sellaisen seurassa olla. Tai ei ainakaan sellaista saada itselleen.

Itse huomasin voimautuvani siitä, että sanoin asian juuri niin kuin se on. Aluksi puhuin aivotärähdyksestä tai pääkolauksesta. Kun lääkäri ensimmäisen kerran sanoi ääneen, että kyseessä on vähän tulkinnan mukaan joko lievä aivovamma tai keskivaikea aivovamma, järkytyin. Googlasin tietoa aivovammasta, ja helpotuksekseni löysin samantyyppistä oirekuvaa kuvailtuna monilta ihmisiltä. Lisäksi löysin kokemuksia siitä, kuinka aivovamman kanssa on eletty ja kuinka siitä on toivuttu. Pystyin myöntämään itselleni, että minulla on aivovamma, ja siitä toipuminen tulee viemään aikaa. Minulla on oikeus olla sairas, vähän pihalla, itselleni vieras. Voi myös olla, että osa oireista ja jää pysyviksi tai pitkäaikaisiksi.

Onnettomuuteni sattui niin, että olimme Rikun sekä tallikaverin ja hänen hevosensa kanssa maastossa. Laukkasimme tuttua hevosreittiä ylös reippaassa tahdissa, kun mutkan takaa eteen ilmestyi alamäkipyöräilijä. Riku pelästyi, kääntyi, ja minä paiskauduin maahan. Kaveri tippui selästä siinä vaiheessa, kun hänen hevosensa lähti vastakkaiseen suuntaan laukkaavan Rikun perään. Olin tajuttomana muutaman minuutin ennen ambulanssin tuloa. Ensimmäiset muistot minulla on tapahtumaa seuranneelta aamulta. Myös tapahtumapäivä on kadonnut muististani.

Minulla oli paljon onnea mukanani. Jos kypäräni olisi ollut hieman heikommassa hapessa, tai jos minulla ei olisi ollut sitä päässä, en luultavasti istuisi tässä juuri nyt tätä tekstiä kirjoittamassa, vaan sijaintini olisi muutamaa metriä maan alla. Jos olisin pudotessani osunut kiveen, kalloni olisi ollut hieman erilaisessa asennossa maahan iskeytyessäni, tai jos vauhti olisi ollut vielä hieman kovempi. Jos mukanani ei olisi ollut toista ratsastajaa, jos kukaan ei olisi jäänyt auttamaan. Jos ja jos. Niin paljon pahemminkin olisi voinut käydä.

Minulta on kysytty monta kertaa onnettomuuden jälkeen, pelottaako ratsastus. En usko, että se pelottaa sen enempää kuin ennen. Olen entistä tarkempi siitä, millaisia riskejä haluan ottaa. Ratsastus ei voi olla vaarojen jatkuvaa jossittelua, se ei voi olla sen pelkäämistä, mitä seuraavaksi tapahtuu tai mitä voisi tapahtua. Sen takia täytyy olla tietoinen, miksi riskin ottaa. Minä otan sen, koska ratsastaessani olen täysi. Kun istun Rikun selkään, olen kokonainen. Se on ainoa hetki, kun olen itseeni tyytyväinen, en kaipaa mitään lisää tai vähemmän. Joka kerta hevosen selkään noustessani otan riskin, mutta yritän välttää turhaa riskiä.

Koska ratsastuksessa päähän kohdistuvat vammat ovat yleisiä, olen kokenut tärkeäksi puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Aivovammani on aiheuttanut minulle muistiongelmia, päänsärkyä, migreenikohtauksia, masennusta, mielialanvaihteluita, uniongelmia ja näköoireita. Joudun olemaan töistä pois lähes seitsemän kuukautta. Olen elossa, kiitos kypäräni. Toivon, että puhumalla onnettomuudestani suoraan, saan ainakin muutaman ihmisen miettimään oikean kokoisen, tarpeeksi usein vaihdetun turvakypärän merkitystä.

Minulle sen merkitys oli luultavasti 50 vuotta lisää aikaa hevosen selässä.

Kommentissa viitattiin myös siihen, että en ole työkuntoinen, mutta ratsastuskuntoinen olen. Sehän ei missään nimessä ole sallittua. Suomalaisuuteen sopii kyllä sairastaminen, mutta ei sen kertominen, että sairastamisestaan huolimatta pystyy tekemään jotain. Minun hoitotahoni on kehoittanut minua jatkamaan elämääni mahdollisimman normaalina, oirekuvan huomioon ottaen. Ratsastamaan, harrastamaan ja elämään. En ole suostunut peittelemään sitä, että en sairaslomastani huolimatta makaa 24/7 kotona olemassa sairas, mikä yleensä on se ainoa oikea tapa viettää sairaslomaa. Onneksi sekä Riihimäen aivovammapoliklinikka, että työnantajani ymmärtävät tämän, ja kannustavat minua elämään. Elämä kuntouttaa elämää varten, sanoi neurologini. Sairaslomaa tuskin kadehtii myöskään kukaan hevosenomistaja ihan vain sen takia, että syksyn tallivuokrien ja oman asuntolainanlyhennyksen maksaminen tulee olemaan aikamoista tandemajoa. Tulee onnistumaan jotenkin, mutta olisihan se mukavampaa palkan kuin sairaspäivärahan turvin, aiheuttaisi vähemmän sydämentykytystä.

Luultavasti liittyen tuohon kommenttiin, on blogistani etsitty näitä aivovammaa käsitteleviä tekstejäni. Linkitän ne nyt tähän tekstiin ja tagaan tähän tekstiin nyt sitten tämän paljonpuhutun aivovamman, niin löytyvät helpommin.


Ensimmäinen maininta
Aivovammainen kisoissa
Hyvästit työpaikalle
Terapian tarpeessa