Hyviä hyppyjä ja huono lopputulos

Tämän päivän kilpailut herättivät paljon kysymyksiä, joihin etsitään tulevien viikkojen aikana vastauksia. Olen edelleen todella ihmeissäni, että mitäs nyt? Kovasti tallikaverit yrittivät lohdutella, että älä nyt jää murheeseen kiinni, näitä sattuu. Mutta kun mulla ei ole kokemusta, että sattuisi, olen hypännyt vasta niin vähän.

Aloitetaanpa kuitenkin alusta. Suuntasimme siis Rikun kanssa Vesilahden Ratsastuskoululla järjestettäviin 1-tason estekilpailuihin. Luokiksi olin itsevarmasti valinnut 80cm ja 90cm, joka ehkä vähän rupesi radat nähtyäni pelottamaan - oli siinä meinaan hankalaa linjaa toistensa jälkeen.

Kilpailupaikalla olimme ajoissa, ja ehdin katsella niin 50cm kuin 70cm luokkaa hyvän hetken. Rata oli sama kaikissa luokissa, joten kävin radankävelyssä jo 70cm luokkaa ennen. Riku ehti kävellä reippaan Stellan kanssa jo hyvän hetken, ennen kuin kiipesin selkään. Riku oli koko verryttelyn miellyttävä ratsastaa, ehkä inasen hitaampi ja vähän väsyneemmän oloinen kuin pari viikkoa sitten Valkeakoskella.

Rata alkoi aika hyvin. Ensimmäinen este ylittyi helposti, ja siitä löytyi ihan hyvin kakkoselle askel, vaikka linja olikin vähän ahdas. Kolmoseste oli sarja, jossa Riku hyppäsi hienot, kokonaiset hypyt. Sarjan jälkeen tuli radan haastavin osuus - suoraan sarjalta kaareva linja neloselle. Tästäkin Riku selvisi, vaikka ratsastaja ei ollut ihan ajantasalla askeleesta. Vitoselle piti kaartaa aika tiukasti, ja laukka vähän kuoli kaarteessa. Kuutoseste oli erikoisen näköinen okseri, joka minun oli tarkoitus näyttää ennen rataa, mutta koska tulin omaa vuoroani varten myöhässä, en ehtinyt näyttää sitä. Tässä Riku pääsi yllättämään minut ihan täysin, koska siitä huolimatta, että ratsastin omasta mielestäni hyvin pohkeet kiinni kohti estettä, Riku veti viime hetkellä liinat kiinni ja lähes istui esten eteen. Uusi lähestyminen ja ylitse, Sen jälkeen radan kaksi viimeistä estettä sujui taas aivan normaalisti.

Ilman tuota tökköä olisin ollut supertyytyväinen tähän rataan. Vaikka eteenpäinpyrkimystä olisi saanut olla hiukkasen enemmän, pidin kuitenkin siitä, että lähes kaikki välit oli ratsastettu ajatuksella ja minua ei ahdistanut hypätä. Jäi hyvä fiilis.

Linkki videoon: https://www.youtube.com/watch?v=S4Jlm2jRVFg

Radan jälkeen Riku sai hetken huokaista ja sen jälkeen kiipesin takaisin selkään. Yhdeksänkympin verryttely tuntui hyvältä, tosin otimme vain vähän hyppyjä, koska Riku oli selvästi jo vähän väsynyt. Ja siitä sitten radalle.

Ykköselle tuli laakahyppy, ja siitä puomi mukaan. Kakkoselle näin hyvän paikan, ja olin itse menossa - ja Riku tökkäsi. Olin ihan ihmeissäni, mitäs nyt? Uusi lähestyminen ja ylitse. Kakkosen jälkeen laukka jäi kaarteessa vähän huonoksi, ja seuraava tökkö otettiin sitten kolmosen A-osalle. Siinä vaiheessa meidät siis hylättiin, mutta kuuluteltiin, että halutessaan saa jatkaa. Lähestyin sarjaa uudestaan - nyt päästiin A:sta yli, ja B:lle sitten tökättiin. Itsellä oli jo niin epävarma olo, että totesin, että en nyt kyllä jatka pidemmälle. Hyppäsin vielä ykkösesteen ja lähdin ihmettelemään, että mitä hemmettiä juuri äsken tapahtui?

Koutsi kysyi ekana kun kerroin tapahtuneesta, että "Jäädyitkö sä kun se tökkäs ensimmäisen kerran?" ja vastaus lienee, että joo. Kyllähän mä tulin vähän varovaiseksi, kun olin niin ihmeissäni, että miten tässä näin kävi. Ratsastin varmaan vaan liian matalassa temmossa, ja Riku ei sitten jaksanut hypätä kun olisi tarvinut itse tehdä enemmän. Riku on myös nyt ollut vähän väsynyt, kun on taas ollut laitumella.

Eli summasummarum: Nämä lienevät kaikki sellaisia ongelmia, jotka lisätreenillä selviävät. Hetkellisesti lasken taas kisoissa luokat 10cm alaspäin, ja kun se taso taas sujuu ongelmitta, katsotaan tilannetta uudestaan. Minnekään ei ole kiire.

Syy kadonneen fiiliksen takana

Tänä kesänä olen useammin kuin kerran pohtinut ja ääneen kysellyt, että "Onko tää nyt ihan puhdas?", "Liikkuuko tää vähän omituisesti takaa?", "Onko tää laukka edes kolmitahtista?" tai "Miten tää on nyt yhtäkkiä niin vaikeaa?". Olen passittanut kaikki mahdolliset ympärilläni touhuavat ihmiset tuijottamaan hevostani edestä ja takaa, kaikista mahdollisista kulmista ja kaikissa mahdollisissa askellajeissa. Mitään huomionarvoista ei ole ollut.

Itse olen pohtinut, että Riku on välillä vähän haluton. Mutta taas toisaalta, se hyppää mielellään, kuumenee ratsastaessa ihan tutulla tavalla ja kykenee suorittamaan. Kokoaminen on ollut todella vaikeaa, mutta sen olen taas pähkäillyt niin, että en vaan itse saa ratsastettua sitä nyt kunnolla läpi. Kaikki tämä yhdessä on luonut sen, että fiilis selässä on ollut ajoittain kateissa. Ja yllättäen askellajeista meille vaikein, eli käynti, onkin ollut paras. Aiemmin helppo ja letkeä ravi on ollut takaa tehotonta ja vähän väsähtänyttä.

Tänään menin valmennustunnille. Kärkkäisen Annan kanssa juttelimme tavoitteista, fiiliksistä ja muista. Kävelin. Ravasimme oikeaan kierrokseen. Riku tuntui ihan halukkaalta, sellaiselta, mikä on ollut tänä kesänä ihan "normaalia". Ravasimme vasempaan kierrokseen. Tunsin tutun epätasaisuuden muutamalla askeleella. Anna pyysi minua pidentämään ohjat. Ravasin useamman kierroksen pitkin ohjin ympyrällä. Siinä vaiheessa jo alkoivat kyyneleet valua - vähän ahdistuksesta, vähän helpotuksesta. Joku muukin huomaa siinä jotain!

Lopputulema oli se, että kaikki ei ole ok. Varasin klinikka-ajan keskiviikolle.

Mitä tästä opimme? No, ainakin jatkossa aion luottaa enemmän omaan fiilikseen ja perstuntumaan. Se on jo kaksi kertaa puolen vuoden sisään osunut täysin oikeaan.

Sanomattakin on selvää, että olo on kuin nieleskelisi kaktusta. Sattuu ajatella, että olen koko kesän liikuttanut hevosta, joka ei ole ollut ihan kunnossa. On mulla nöyrä ja kiltti hevonen, kun se on silti suorittanut. Nyt en pääse ylitse tästä itsesyytöksestä - toivottavasti en ole kesän aikana tehnyt hirveää tuhoa kipeälle hevoselle. Ihan tyytyväisenä se jäi lahjuksiaan syömään karsinaan kuitenkin, ei onneksi traumatisoitunut kai tänäänkään karvaa vasten pillittävästä omistajastakaan. Jaksoi odottaa, että kerään itseni ja annan herkut taskusta.

"Ehkä kukaan ei vaan ole viitsinyt sanoa mulle suoraan, ettei tosta nyt mitään tule"

Otsikossa olevaa ajatusta olen nyt veivannut edestakaisin mielessäni. Entä jos se, että mä olen niin innoissani ja vakuuttunut siitä, että mulla on edennyt oma ratsastus hirveästi, on saanut ihmiset ajattelemaan, ettei mulle voi sanoa, että hei tyttökulta, kiva kun jaksat treenata, mutta sun ratsastus ei ole kehittynyt. Voit jatkaa treenaamista, mutta voi silti olla, että et kehity.

Tähän asiaan törmään aika usein töissä. Oppilaiden on hankala sietää sitä, että he eivät ole kaikessa hyviä. Mä yritän olla mahdollisimman kannustava, ja kun oppilas vaikka toteaa, että hänen kuvistyöstään tuli ihan karmea, sanon vain, että se on hänen itse tekemänsä ja sen takia ainutlaatuinen ja tärkeä. Yleensä liitän tähän vielä jonkun maininnan siitä, että jos asia on tärkeä, sitä voi harjoitella. Entä jos mun ratsastuksenopettajat ovat samassa tilanteessa mun kanssa? Niiden on sanottava, että treeniä treeniä vaan, kun kerron kaikista mun epäonnistumisista kouluradalla, vaikka niiden tekisi mieli sanoa, että "Hei haloo! Eikö aikuinen ihminen nyt tajua, että jos paperikin näyttää sen, ettei eteenpäin ole viime vuodesta menty, sitä vaan ei ole menty?! Voithan sä jatkaa treenaamista, kun sä siitä selvästi tykkäät, mutta kehittyminen sun kohdalla - no se tulee vahingossa jos silloinkaan sun kohdalla."

Olen kadottanut sen kaikelle kouluratsastukselle perustan luovan fiiliksen. Mulla ei ole enää olemassa mitään tunnetta siitä, miten mun hevonen liikkuu. Olen ihan hukassa tämän asian kanssa. Olen aina ollut sellainen ratsastaja, joka ratsastaa todella paljon tunteen varassa. Sen takia mun tunteet näkyvät myös hevosen selässä, ja jos olen stressaantunut ja ahdistunut, minun ei kannata edes yrittää mennä tunnille tai valmennukseen.

Sen hyväksyminen, että mä en ole ratsastukseltani vielä helppo A -tasolla, on aika rankkaa. Voisin jopa sanoa, että yllättävän rankkaa. Koko viikko on mennyt alamaissa, enkä ole harkinnutkaan koulutunnille menoa. En vain pysty. Olemme Rikun kanssa maastoilleet parina päivänä, ja tänään kävin sitten koulupenkin kanssa kentällä. Olisin mennyt estesatulalla, mutta takapuoleni ei enää kestänyt kovaa Kiefferiä kolmatta päivää putkeen ;) Ratsastin tunnin verran suurilla kaarevilla urilla liikettä ulos ja lapoja auki. Jotenkin tuon kisavideon katsominen ja sen tajuaminen, kuinka paljon olen jäänyt nyt kädellä kiinni ja pienentämään hevosen liikettä, sai minut säälimään hevosta. Ei se ansaitse noin huonoa ratsastusta, kun se yrittää niin paljon.

Tämän päivän ratsastuksesta jäi kuitenkin jo hyvä mieli. Ehkä se on alku. Mutta tätä kisakautta ei enää ole olemassa eikä jäljellä, siis minulle. Nyt mä keskityn siihen, että ensin löydän fiiliksen, ja sitten jostain motivaation. Tai sitten mun pitää siirtyä ihan kokonaan hömppä-, maasto- ja esteratsastukseen.

Pampula kesällä 2013

Se motivaatio on muuten hassu juttu. Sen puuttumisesta olen aina välillä kuullut, mutta itse en ole motivaatiopuutosta (ihan oikeasti!) kokenut viimeisen kolmen vuoden aikana vähääkään. Ja nyt yhtäkkiä, ei kiinnosta ollenkaan. Olo on tyhjä ja ontto. Johtotähti on kadonnut.