keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Miten meille sitten kävikään?

Lopputulos Rikun ontumisen suhteen on se, ettei lopputulosta ole. Minulla ei ole vieläkään diagnoosia, on vain kokeiltuja hoitomuotoja ja tyhjä lompakko. Vahvimmaksi epäilyksi vahvistui joko se, että Rikulla on kavion ligamenttivaurio (esim. kavion nivelsiteen repeämä) tai aktiivivaiheessa oleva sädeluuontuma, vaikka mitään sädeluuontumaan viittaavaa röngtenlöydöstä ei löytynyt.

Etsimme vikaa monella tonnilla, ja mitään ei löytynyt. Pitkään jatkuneen sairaslomani ja vähempien työtuntuntejeni takia olin jo ennen Rikun sairastumista kohtuullisen rahaton. Lopulta lokakuun puolen välin tienoilla jouduin myöntämään, että olen täysin rahaton. Minulla ei ole rahaa pitää mysteerisairastavaa hevosta enää.

Se tuntui käsittämättömän kamalalta. Itkin, syyllistin itseäni, mietin mitä nyt teen. Lopulta tein päätöksen: kipeää hevosta en voi myydä, en voi antaa ylläpitoon. Kipeä hevonen ei lähde kiertoon. Kipeä hevonen menee monttuun, kun sen omistaja ei kykene sitä enää pitämään.

Juuri silloin se tuntui niin käsittämättömän epäreilulta - entä jos läpimurto olisikin jo ihan kulman takana, ihan kohta tietäisin, mistä kaikki johtuu? Entä jos Riku vielä tervehtyisi?

Yhtenä iltana sain ystävältäni Salla Varennilta Aulangon ratsastuskoululta tarjouksen: tuo se tänne. Kuntoutetaan, katsotaan onko sillä vielä alkeiskilometrejä jäljellä. Se on upea hevonen, sillä on vielä annettavaa ratsastajille.

Olin tismalleen samaa mieltä. Riku muutti reilu viikko sitten takaisin Aulangolle, jossa sen kuntouttamisen rahoittamisesta vastaa joku muu. Minä kannoin omat tavarani, Rikun tavarat, kotiin ja itkin.

Mitä minä nyt sitten teen? Minä auttelen tallilla ja ratsastan tuntihevosilla Aulangolla. Maksan pois visalaskuani. Myyn hiljalleen pois Rikulle kertynyttä tavaraa, jotta saan ostettua ruokaa. Käyn syöttelemässä Rikulle porkkanaa ja harjailemassa sitä. Totuttelen siihen, että irtokengät eivät ole enää minun ongelmani, vaan voin vain ilmoittaa niistä muille.

Miltä nyt tuntuu? Tyhjältä. Surulliselta. Salaa myös helpottuneelta. Epäilijöille ja kyseenalaistajille pystyn jo vastaamaan suoraan silmiin katsoen: minä uskon, että tein parhaan päätöksen.

En ole enää hevosenomistaja kuin paperilla. Olen tuntiratsastaja. En tiedä, jatkanko bloggaamista enää. Halusin vaan tulla kertomaan teille kaikille ystävilleni täällä, kuinka tämä asia sai nyt toistaiseksi päätöksensä. Kiitos kaikkien teidän tsempeistä!
Riku muuttopäivänä uusvanhassa kodissaan