sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Testissä Huittisten Ratsastuskeskus

Minulla on ollut äitini kanssa projektina löytää meille ensi kesäksi ratsastusleiri. Projekti on osoittautunut yllättävän haastavaksi, koska vaatimuslistamme oli yllättävän pitkä, kun sitä rupesimme kirjailemaan. Lähdimme liikenteeseen siis näillä vaatimuksilla:

- Maksimissaan 180 kilometrin matka Hämeenlinnasta (koska Riku kulkee mukana)
- Oma hevonen saa tulla mukaan, MUTTA sen lisäksi pitää saada ratsastaa myös tallin hevosilla
- Sekä este-, että kouluratsastusta
- Hyvä opetus
- Terveet ja hyväkuntoiset hevoset
- Nykyaikaiset majoitustilat suihkulla ja keittiöllä
- Kasvisruokavalion pitää onnistua
- Hemmotteluekstrasta plussaa ;)

- Ja se vaikein: leirin ajankohtana ei missään nimessä heinäkuu

Ei ollut niin kovin yllättävää, että sennuleirien ajankohdat olivat useimmiten heinäkuussa. Heinäkuu on yleisin lomakuukausi, joten seniorileirien järjestäminen sille ajankohdalle käy toki järkeen. Meidän mutsilla on kuitenkin kiertävä kesäloma töissä, ja heinäkuussa pidemmän vapaapätkän saaminen silloin, kun heinäkuu ei ole oma lomakuukausi, on ihan mahdotonta.

Erilaisten kanavien kautta tapahtuneiden tiedonhakuviritelmien jälkeen löysin yhden tallin, jossa järjestettiin seniorileiri kesäkuussa. Koska olimme päättäneet, että jatkossa käymme tutustumassa leiripaikkaamme hieman ennakkoon, varasin minulle ja äidilleni ratsastustunnin Huittisten Ratsastuskeskuksesta.

Perjantaina siis kävimme ensin Aulangolla ratsastamassa Rikulla ja Köstillä vähän puomeja ja kavaletteja, ja sen jälkeen lähdimme iltapäivällä ajelemaan kohti Huittista. Puolivälissä matkaa sen kehtasi jo myöntää: vähän jännittää, molempia!

Huittisten Ratsastuskeskuksessa meitä oli vastassa ratsastuksenohjaaja Anna Saari, joka neuvoi meidät hevosten ja varusteiden luo. Toivoisin, että jokaisessa tallissa saisi ensimmäistä kertaa tunnille tuleva juuri tällaisen vastaanoton: ystävällisen, avuliaan ja lämpimän! Itse sain ratsuksi saksalaisen puoliverisen, Lambadan. Tamma onnistui karsinassa näyttämään pieneltä, mutta ei se niin kirppu sitten kuitenkaan ollut ulkona - säkäkorkeus varmaan samaa luokkaa Rikun kanssa. Lambada oli ihanan tuttavallinen karsinassa, hyvä ettei syliin tullut. Samanlaista mupeltamista ja osallistumista kuin Rikulla koko ajan, eli tuntui tosi kotoisalta.

Tunnit pyörivät kahdessa maneesissa samaan aikaan, ja Anna piti meidän tuntimme toisessa näistä maneeseista. Lambada oli innoissaan ja luuli kai pääsevänsä hyppäämään esteitä, kun menimme esteiden täyttämään maneesiin. Tamma oli täysin toisenlainen kuin Riku, mutta yksi asia oli molemmilla hevosilla tismalleen samanlainen - jalkaa sai käyttää paljon. Lambada ei ollut missään nimessä laiska tai haluton, vaan enemmänkin todella virkeä ja iloinen. Sen liike kuitenkin innostuessaan suuntautui helposti ylöspäin ja se jäi pomputtamaan ratsastajaa innoissaan ylös-alas, eikä matka edistynyt yhtään. Ensimmäiset ravin- ja laukannostot olivat myös aika jännittäviä - tuntui, että hevonen hyppäsi tasajalkaa ilmaan, ennen kuin lähti liikkumaan. 

Tunnilla teimme simppeleitä kontrolliharjoituksia, eli siirtymisiä askellajien välillä ja askellajien sisällä. Tarkoitus oli saada hevoset vertymään ja joustamaan kyljistään. Lambada oli todella miellyttävä hevonen ja pidin siitä paljon. Alun kulttuurishokin jälkeen osasin myös pitää jalan paremmin kiinni, ja hevonen alkoi käyttää paremmin selkäänsä ja takapäätänsä. Lopputunnista hevonen tuntui oikein tyytyväiseltä ja pehmeältä.

Opetus tunnilla oli oikein hyvää. Keskityimme perusasioihin, ja Anna uskalsi puuttua mm. minun istuntaani ja ohjata siinä, sekä huomasi juuri ne oikeat asiat, mistä kuulen muutenkin. Sain myös apua heti, kun näytti siltä, etten nyt oikein ymmärrä mitä minun pitäisi reippaan tamman, joka pomppii kumipallona, kanssa tehdä.

Tunnin jälkeen hoidimme hevosemme pois ja keskustelimme pidemmän pätkän verran talon isännän, Arto Rekikosken kanssa. Hän, kuten kaikki muutkin tapaamamme ihmiset, oli kamalan ystävällinen ja mukava. Kaikenkaikkiaan koko tallista, hevosista ja henkilökunnasta huokui hyvä fiilis.

Eiköhän se ensi kesän leiripaikka ole nyt valittu.

Koska ratsastusreissulta ei ole kuvia, spämmään teille mun harvinaislaatuisen aktiiviviikonlopun kuvasaldoa:

Perjantaina reissattiin koirien kanssa Huittisiin. Kelpo varasi yläpunkan, kaksi mustaa peruukkia alakulmassa ovat pitkänenäiset Piki ja Mosuli.
Lauantaina mulla oli tosi reippaita apureita aamutallissa :D Ps. Stellan puolustukseksi sanottakoon, että herätin tämän reippaan 16-vuotiaan kello 7.20 kiekaisemalla iloisesti, että nyt lähdetään tallille, tuu ulos oon kohta pihassa...



Tallinteon jälkeen ajeltiin systerin kanssa Tampereelle, jossa ensin syötiin käsittämättömän hyvää nepalilaista ruokaa (intialainen ja nepalilainen ruoka on muuten raivostuttavia kun ne näyttää kuvissa aina sotkulta - mutta oli siis tajuttoman hyvää) Katmandussa.
Sen jälkeen nukuttiin iltapäiväunet hotellissa, että jaksettiin tanssia yö läpi. Seuraavana aamuna naamasta näki, että nyt on meinaan valvottu ja tanssattu :D Mä olin ensimmäistä kertaa ehkä 7 vuoteen ns. viihteellä pitkän kaavan mukaan, huhhuh!

torstai 28. tammikuuta 2016

"Onhan tällä allergiatestit otettu?"

Taas saa tuntea itsensä taas niin idiootiksi. Yksi tämän harrastuksen perusriemuja, uudelleen ja uudelleen huomata, kuinka tyhmä sitä on ollutkaan - miten mä en totakaan ajatellut?

Tuulia Luomala kävi tänään antamassa Rikulle fysioterapiaa. Lihaksiston puolesta mennään varsin hyvällä mallilla, syksyllä avatut jumit ovat pysyneet auki ja hevonen on kauttaaltaan rennon tuntuinen. Tuulia siinä käsiään Rikun iholla liu'uttaessaan kysyi, että onko tämä aina näin korppukuiva? Minä vastasin, että joo, onhan se. Tuulia kysyi, että onko syötetty öljyä ja B-vitamiinia? Minä vastasin, että joo kyllä, ihan kaikkea on syötetty, mitä on neuvottu, tai mistä olen lukenut, että voisi auttaa.

Rikun kesäkarvahan on aivan upea. Oikein leiskuvan punainen, kaunis, sileä ja iho on silloin paljon paremmassa kunnossa. Talvella ei oikeastaan ole väliä, millä kaikilla tavoilla karvaa yrittää hoitaa, se muuttuu todella huonoksi. Klippaamaton osa on sameannäköistä, ja klipattu taas ihan onnetonta haiventa. Rikullahan myös hinkkautuu karva ihan ihoon asti pois niistä kohdista, mihin osuu esimerkiksi ohja tai pohje ratsastaessa tai loimi noin muuten vaan. Karvattomia, kaljuja läikkiä pitkin hevosta. Jee.

Selitin Tuulialle huonoista kavioista ja niiden kaverina olevasta huonosta talviukarvasta. Tuulia ohimennen kysäisi, että Onhan tästä allergiatestit otettu? No ei ole ei. Ei ole tullut mielenkään, että niin joo, hevosetkin voivat tosiaan olla asioille allergisia. Ihmettelin ääneen sitä, miten se näkyy talvikarvassa, muttei kesäkarvassa, mutta sekään ei kuulemma ole mitenkään tavatonta.

Nyt siis ennen kuin tuhlaan enää yhtään sataa euroa erilaisiin lisävalmisteisiin, joiden myyntipuheisiin joudun pettymään, täytyy tutkia tämäkin asia. Jos Riku tosiaan on allerginen, jos sillä on imeytymisessä jotain ongelmia. Vaiva kun ei tunnu kaikesta siihen kohdistamastani huomiosta huolimatta yhtään helpottavan vuosien myötä, vaan enemmänkin vaikeutuvan.

Ihana Stella kävi mun pyynnöstäni kuvaamassa kapista Rikua blogipostauksen kuvitukseksi, kun itse en tajunnut järkytykseltäni kuvata. Jos on kokemuksia hevosten allergioista, niiden tutkimisesta, siedätyksestä tms niin kuulen mielelläni!

Kaulaan on jätetty karvaa sitä varten, ettei ohjat hinkkaisi ihan ihoon saakka. Kuten kuvasta näkee, yritys hyvä 10, tulos ei niin kaksinen... Ohjissa käytetään lampaankarvapehmusteita ja ihoon hölvätään Solheadsin selvitysainetta poistamaan kitkaa, ja tulos on silti tämä.

Edestä hinkkautuvat myös kaikki kohdat, mihin (istuvat) loimet osuvat.

Ihohan se sieltä loistaa... Ps: Mä luulin, että mun hevoseni on lihava. Ei se olekaan. Järkytys.

Eikä toinen kylki sen paremmalta näytä.
--

Allergiajutuista muihin päivänpolttaviin asioihin. Eilen estetunnilla olivat sekä kuski, että hevonen, hieman epämukavuusalueella. Olen itseni kanssa sopinut, että en nyplää kädellä sinne esteen eteen sitä askelta, joka ei sinne kuulu. Se vaati parempaa laukkaa, hyppäämistä isommasta laukasta kuin olen tottunut, ja omassa mielessä kimittävän "Ota nyt pidäte, vielä yksi! Ei toi ole se paikka, ota nyt pidäte, jää vähän pitämään vastaan!" -äänen hiljentämistä. Erityisen äänekkääksi tämä ääni tulee aina silloin, kun esteet vähänkään nousevat. Nyt ne olivat viimeisellä kierroksella n. 80-90cm, ja minä  olisin niin kovin halunnut nylpätä sinne vielä yhden askeleen, varsinkin kun Riku väsyi aika nopeasti. Rikun väsähtämiselle oli ymmärrettävä syy - se ei ole tottunut hyppäämään noin isosta laukasta, joten se vaatii taas erilailla energiaa. Siitä huolimatta, ihan viimeinen linja, jolle tulimme, ja jota kammoksuin moneen otteeseen (kulmasta suoraan sarjaan, sarjan ensimmäisenä osana tyhjä okseri), onnistui. Hevonen oli väsynyt, kuski oli väsynyt, mutta yhdessä me tehtiin se. Saatiin korjattua radan ainoa epäonnistunut linja.

Estetunnilta ei valitettavasti ole liikkuvaa kuvaa paljoa, koska rakas kuvaajani Kata oli myös esteidennostotehtävissä, mutta tämä viimeinen linja sentään on. Hyvä Riku!

Linkki videoon: https://www.youtube.com/watch?v=SqwOhbYUUFM

torstai 21. tammikuuta 2016

Entä jos mä haluankin, että tää on kivaa?

Ratsastus on aika kallis harrastus. Erityisen kallis harrastus on tämä hevosenomistaminen. Laskeskelin tässä kauhukseni suurinpiirtein, mitä tämä minulta tällä hetkellä, näissä puitteissa kustantaa. Laskelmien tulokset tässä:

Tallivuokra 500€/kk (ulkokarsina maneesitallilla Kanta-Hämeessä)
Kengitys n. 80€/kk (yhden kengityksen kulunki n. 120€, kengitysväli 6-7viikkoa)
Täysrehu n. 30€/kk (Black Horsen Basic, vaihtumassa Black Horsen Classiciin Basicin saatavuusongelmien takia. Rikulla ei kaura valitettavasti imeydy, se kuuluisi vuokraan.)
Lisärehut vaihdellen n. 10€/kk-80€/kk (Halvimmalla päästään silloin, kun syötin ihan vaan suolan purkista, siihen kylkeen Racingin biotiinia ja tarvittaessa kuurit ADE-vitskua ja BE-vitskua. Joskus jotain mielihalushoppailua, kun joku purkki lupasi vaikuttaa kavion laatuun. Nyt ollaan tuossa lähes 80€/kk, koska Rikulla on nyt ollut vajaan kaksi kuukautta kokeilussa äärimmäisen suolaisenhintainen Farriers Formula. Tämän rehun pitäisi olla jotenkin extrahyvä kavioiden vahvistamiseen - Rikun kaviothan ovat kuin pesusientä. Hinta on tosiaan sellainen, että tuolla reilun 90 euron pönikällä tosiaan pääsee eteenpäin vain noin 1,5 kuukautta.)
Vakuutus 55€/kk (vuoden vakuutussumma siis jaettuna kuukausille, tällä hetkellä Tapiolan laaja ell -vakuutus. Vakuutuskausi katkeaa syksyllä, jolloin punnitaan mihin vakuutukseen päädytään kun ehdot huononevat meilläkin.)
Rokotus ja madotus 10€/kk
Hampaiden hoito 35€/kk (sisältää kaksi reissua vuodessa Vermoon hampaiden tarkistukseen, jos ei ole mitään ihmeellistä hoidettavaa)
Hieronta ja fyssari 20€/kk (vuoden tarpeet jaettuna kuukausille, jos ei ole erityisiä jumeja. Ja nämä hevoselle tietenkin ;))
Ratsastus- ja valmennustunnit 200€/kk

Eläinlääkäri- ja varustekulut ???????? (Niinpä niin. Mun hevosenomistusaikana tämä on mennyt niin, että ensimmäisenä vuotena ei tullut yhtään ell-kuluja, toisena paloi tonneja ja kolmantena sitten muutama satku. Varusteita ostettiin ensimmäisenä vuotena toki eniten, mutta toisenakin sitten topattiin satula, ja sen työn hinta yllätti täysin ekan hevosen omistajan ja ostettiin ulkoloimia revittyjen tilalle.)

Bensat tallille, mahdollisesti oma kuljetuskalusto, kuljettamisen kustannukset: Nämä pitäisi toki myös laskea. Mulla palaa tallimatkojen bensoihin ehkä n. 40€/kk. Traileri on oma, mutta käsittämättömän ruma ja sen takia aika halpa. Senkin huoltoon tosiaan kyllä livahti tänä vuonna 1000€... Mitä mä nyt sitten sanoisin. Keskiarvoisesti varmaan mun bensat tallille ja kuljetuskaluston (vetoautoa mulla ei ole) ylläpito maksaa 100€/kk. 

Pääsemme siis sellaiseen lopputulokseen, että jos hevoseni on täysin terve, en kisaa, enkä osta kaviokoukkuakaan, mulla menee harrastamiseen 1110€ kuussa. Tällaisen normaalin keskipalkkaa nostavan työntekijän, jolla hiipii niskassa niin opintolaina, kuin asuntolainakin, kukkarossa se on aivan tajuton kasa rahaa. Siis sellainen, ettei sitä voi oikein ymmärtää.


Minkä takia mä pohdin tätä asiaa juuri nyt? Se liittyy siihen, että tajusin tänään ratsastustunnilla aika ison muutoksen omassa asenteessani. Teimme Kristan tunnilla ensin avotaivutuksia käynnissä, ravissa ja laukassa, ja lopuksi treenasimme pysähdyksiä. Tiesin, että Riku on minulla vähän liian huonosti avuilla, jotta pysähtymistreeniä on oikeastaan mitään järkeä tehdä. Pysähdykset ovat meille aivan älyttömän vaikeita, enkä saa Rikua ikinä ratsastettua pysähdyksen ja liikkeellelähdön aikana niin hyvin, että se säilyisi tuon koko välin avuilla ja kuulolla. Yritimme tehdä pysähdyksiä monilla eri tavoilla Kristan ohjatessa kärsivällisesti. Ei vaan onnistunut. Lopuksi lopetimme yhteen melkeinonnistuneeseen yritykseen, kun hevosella (ja varmaan vähän kuskillakin) meinasi keittää ylitse homma.

Jäi huono maku. Siltikin, vaikka pääsin lopuksi kiittämään hevosta, ravaamaan hyvää ja rentoa ravia ja välissämme vallinnut epäymmärryksen hetki oli ainakin Rikun osalta unohdettu jo täysin. Maku oli aika kitkerä ja sellainen, että tiesin, että tätä en juuri nyt halua suuhuni. Pohdin hetken, mistä se oikeastaan johtui. Se, ettei joku asia onnistu, on arkea. Niin se vain menee, useammin epäonnistutaan kuin onnistutaan. Tajusin kuitenkin aika pian, että se huono maku johtui siitä, että tilanne oli miltei äitynyt sellaiseksi, että minulla ja Rikulla oli ratsastaessa taas sellainen ristiriitatilanne, jota koko viime kausi keväästä alkutalveen oli täynnä. Minä vaadin, hevonen ei ymmärrä, minä vaadin kovempaa ja hevonen ei edelleenkään ymmärrä ja päättää mennä kuoreensa ja kovettua. Minä huudan apujeni kanssa lujempaa samalla kuin hevonen huutaa kaviot korvilla, että MÄ EN TAJUA MITÄ SÄ SANOT!!!

En halua olla hevoseni kanssa sellaisissa tilanteissa. Ja koska hevoseni on tottunut valitettavasti siihen, että me olemme tällaisissa tilanteissa seilanneet aika paljon lähiaikoina, se menee lukkoon helpommin kuin ennen. Minä oikeasti ja aidosti haluaisin, että meillä olisi nyt jonkin aikaa ihan vain kivaa. Uskon, että sekä minä, että Riku tarvitsemme sitä. Mukavia kokemuksia yhdessä. Onko se niin väärin, että haluan harrastuksen, joka on mukava?

No eihän se ole. Joskus ratsastaessani tallilla, joka on täynnä ammattilaisia ja erittäin omistautuneita ja taitavia amatöörejä, en muista, että niin, minä en ole erityisen lahjakas, joten minulla ei ole tarvetta treenata kuin ammattilainen. Minä voin ihan rauhassa sanoa, että "Hei, musta tuntuu, ettei me pystytä tekemään tätä tehtävää tänään", ihan vain sen takia, että haluan joskus ratsastaa myös niin, että tunnen olevani tilanteen tasalla. Tuntitilanne kaikkine ärsykkeineen on minulle muutenkin haastava vammani takia, joten sen muistaminen, että saan omassa harrastuksessani hellittää silloin kun haluan, on aika tärkeää.

Toki minä haluan edelleen treenata. Mutta sen sijaan, että tavoitteena on saada pysähdys suoritetuksi pää alhaalla, jotta siitä saa paremmat pisteet radalla, onkin tavoitteena jotain muuta. Se, että minä ja mun hevonen toimitaan sellaisessa yhteistyössä, että se on meille molemmille mukavaa. Että Riku haluaa tehdä töitä mun kanssa, ja mä olen sen luottamuksen arvoinen.

Ja hei, niin kuin Kristalle sanoin tunnin lopuksi, kun ajatukseni eivät olleet vielä näin jäsentyneet: "Ei Rikun tarvi osata pysähtyä. Me ei enää kisata koulua, esteradalla ei tartte pysähtyä tervehdykseen ja mä voin opetella nousemaan vauhdissa selkään. Ongelma selvitetty." ;)

Uusien kuvien puuttuessa heittäydytään kesään 2014. Tällöin oli ainakin kivaa!

Eikä perinteisesti ollut lainkaan peristä pysähdyksessä. Ps. Olen taputtamassa päähän jos joku ihmettelee, mitä teen.
 

maanantai 18. tammikuuta 2016

Puhelu idolilta

Viime viikolla sain puhelun idoliltani. Se oli jännittävää, hauskaa ja aika odottamattoman hykerryttävää. Tai siis, ei itseasiassa enää se puhelu ollut odottamaton, vaan hyvin odotettu. Se oli sovittu, yhdessä siirrelty, tarkkaan harkittu ja lopulta toteutettu. Yhteydenotto alunperin oli yllättävä, ja sen syy ihan yhtä yllättävä.

Blogi-idolini Ruuhkavuosiratsastaja, eli Anniina, halusi kirjoittaa minusta! Ei todellakaan sen takia, että olisin jotenkin erikoinen. Oikeastaan juuri sen takia, etten ole. Kun ihan tavalliselle ihmiselle käy epätavallinen onnettomuus ja arki muuttuu tavallisesta epätyypillisemmäksi. Mitä sitä silloin ihminen ajattelee? Pelottaako? Pohtiiko, pitäisikö harrastus lopettaa?

Anniinan kanssa oli helppo puhua. Anniina vaikutti ihan tavalliselta, mikä on tietysti yllättävää, koska Anniina on, no, ihan tavallinen ihminen. Hän kirjoittaa sujuvasanaista ja hauskaa blogia, josta joskus aikanaan sain itse oivalluksen, että olisi mukava vaihtelun vuoksi kirjoittaa muutakin kuin treenipostauksia.

Anniina oli saanut aivan käsittämättömän hyvin minun sekavasta puheestani kerättyä ajatuksen siitä, millaista minun elämäni ja erityisesti ratsastusharrastukseni on juuri nyt. Se ei ole nyt ihan yksinkertaista, se on lataavan lisäksi väsyttävää ja rankkaa. Mutta silti sen arvoista.

Ruuhkiksen kirjoittama juttu minusta ja Rikusta löytyy täältä.


torstai 14. tammikuuta 2016

"Jos ei mitään kuulu, niin..."

"...hyvin menee!"

Otsikossa olevasta lauseesta tuli minun ja mummoni välinen vitsi, kun joskus opiskeluaikoinani (köh, muutama vuosi sitten) ärsyynnyin, kun mummo koko ajan (=kahden viikoin välein) kehtasi häiritä kiireistä opiskeluaikaani (joo niin vissiin) soittelemalla ja kyselemällä kuulumisia. Mummo onneksi jaksoi suhtautua huumorilla, vaikka itsekin tajusin sentään heti puhelun jälkeen hävetä käytöstäni. On siitä saatu sitten myöhemmin kuullakin sen edestä ;)

Juuri nyt olen sen lisäksi, että olen oppinut hieman lisää käytöstapoja sitten opiskeluvuosieni, hirveän onnellinen. Onnellinen mun ihanasta hevosesta, jolla on ihan kamalasti virtaa, joka haluaa tehdä töitä ja tulee portille ilolla vastaan, valmiina hommiin.

Riku on ollut nyt reilun viikon erityisen iloinen ratsastaessa. Iloisella tarkoitan nyt siis hieman kuritonta ja vähän villiä. Pakkanen on selvästi purrut poikaan, tai niin kuin siskoni sanoo: "On tuullut pyllyreikään", koska takapuoli on ollut äärimmäisen keveä ja reaktiot nopeita. Maneesi paukkuu nurkistaan pakkasessa, ja siitä on saanut iloisia syitä poistua milloin milläkin tavalla. Pari kertaa olen ollut suhteellisen lähellä aisaantumista, mutta ilmeisesti jotain on Kristan jatkuvasta "kantapää alas!" -huudosta estetunneilla jäänyt selkärankaan, sillä jalat ovat pysyneet jalustimissa ja ratsastaja näin ollen selässä. Riku on lisännyt repertuaariinsa perinteisten "sivuloikka ja kääntyminen vastakkaiseen suuntaan", sekä "pukitus, pysähdys ja 180 astetta ympäri" -temppujen lisäksi myös liikkeen, jossa pukkisarjasta poistuminen päätellään sarjakeulimisella. Tokikaan järkevä suomenhevonen ei määräänsä ylemmäs keulaise, eli pomppiminen on lähinnä huvittavaa, kun etupää nousee noin 50 senttimetriä maasta ja laskeutuu uudestaan alas, noustaakseen taas ylös. Kaveri totesi Rikun itsenäistä alkuverryttelyä (minä yritin siis ratsastaa pitkin ohjin käyntiä, en tiedä mitä Riku kuvitteli tekevänsä) seurattuaan, että pitäisi alkaa myydä lippuja. Ei ole ratsastus yhtään niin tylsää katseltavaa kuin TV:ssä.

Kristan opit kantapäästä tulivat tarpeen myös tänään. Lähdimme maastoon rantateille ja ajatuksena oli ravailla ja laukkailla vähän energiaa pois rennosti. Tuuli oli navakka ja Riku onnellisen pörheä, mutta selvästi mielissään kun tajusi, mihin suuntaan tänään mentiin maneesin sijaan. Kesken reippaahkon laukan Riku yhtäkkiä pomppasi kolmisen metriä suoraan sivulle (seuraavalla kierroksella samaa paikkaa ohittaessa tämä tarkistettiin jäljistä - kyllä, siitä se tuli suoraa laukkaa ja yhtäkkiä oli toisella pientareella) ja pysähtyi. Järkytyksen aiheutti ilmeisesti se, että yhtäkkiä maassa olikin lumesta lähes paljas kohta. Tai sitten joku ihan muu. Mistä tästä huumorimiehestä tietää. Mutta pysyin selässä! Mikä on iloinen asia muunmuassa sen takia, ettei tarvitse mennä aivovammapolille selittämään, että tota niin no joo nääs, tipuin. Taas. Vaikka kiellettiin.

Treenailtu on ihan normaaliin tahtiin, 3-4 kertaa viikossa silmän alla ja loput sitten maastoiltu tai puomeiltu. Pidetty niitä vapareitakin, joita aikaisemmin vältin kuin ruttoa, mutta nyt uuden lähestymistavan myötä olen tajunnut, että ne tuskin meidän edistymistä jarruttavat. Ja tekevät hyvää niin kuskin kuin erirtyisesti hevosen päälle.

Mitään materiaalia ei ole tammikuulta, mutta koska koin juuri äsken oivalluksen liittyen esteratsastukseen ja omiin vaikeuksiini siinä, jaan pari videota joulukuun lopun estevalmennuksesta selventämään sitä.

Viime maanantain estetunnilla teimme hyvin samantyyppisiä tehtäviä kuin Muurahaisen (Anna Kärkkäinen) estevalmennuksessa 28.12.2015. Samat ongelmat näkyivät molemmissa estekerroissa. Teimme ympyrällä neljää estettä, joilla oli tarkoitus ottaa tietty askelmäärä väliin. Maanantain valmennuksessa se oli 3 ja Muurahaisen valmennuksessa neljä. Tuo kolme oli Rikulla normaalia laukkaa, ja tahti pysyi aika ehjänä (pari kertaa onnistuttiin tulemaan kahdella kyllä silti). Tuo neljä Muurahaisen valmennuksessa taas oli tosi vaikea, ja nyt videota katsellessani tajuan oikeastaan paremmin, minkä takia se tuntui niin vaikealta. Kun hevonen on menossa, minä jään estettä lähestyessä killumaan vähän jalustimille ja pitämään ohjasta, ja esteelle taas "sukellan", vaikka kavaletti olisi kuinka pieni vain. Tämän takia kaksi askelta esteen jälkeen olivat isompia ja vähemmän hallinnassa, kuin kaksi askelta ennen estettä. Askeleet eivät ole symmetrisesti ratsastettuja. Silloin kun väli on sujuvampi, lähestyn paremmassa rytmissä ja asennossa ja en ylimyötää esteelle. Tässä siis pohjustuspuhe tälle valmennusvideolle, joka alkaa valitettavasti kesken tehtävän kun kuvaava ja oli myös esteidennostotehtävissä (kiitos siitä!).

Linkki videoon: https://www.youtube.com/watch?v=5IT3AcaFMYE

Tärkein huomioni on ollut nyt sitten se, miksi Riku kieltää ajoittain yllättäen esteelle. Kieltäytymistä tapahtuu noin pari kertaa kuussa treeneissä, ja aina vain kerran, ja sen jälkeen esteestä päästään ylitse. Olen nyt löytänyt toistuvan kaavan - este jolle otetaan tökkö on okseri, yleensä tasaokseri, joka on tyhjä alta. Minä jään tuijottamaan estettä ja sen sijaan, että ratsastaisin hyvässä rytmissä esteelle, nyplään sinne kädellä ylimääräisen askeleen. Jos olen itse reippaasti menossa, Riku hyppää tästä huonosta paikasta. Jos este on mielestäni iso tai olo on epävarma, Riku pysähtyy siihen. Tilanne ratkeaa, kun joku käskee tukea jalalla. Näin kävi myös maanantaina. Kun katsotte nyt tätä joulukuun videota, kiinnittäkää huomiota siihen, kuinka erilailla ratsastan pystyille ja oksereille. Oli muuten tosi silmiäavaavaa katsoa nämä videot maanantain estetunnin jälkeen, jolloin oikeastaan tunnistin ensimmäistä kertaa tämän minun okseripelkoni. Ongelma on tunnistettu, nyt sitten vaan pitää opetella jättämään tuo askel pois ja ratsastaa rohkeammin. Parasta kun tässä lajissa on näin paska eiku tässä lajissa on niin paljon opeteltavaa, että aina voi ottaa vaan seuraavan asian suurennuslasin alle!

Linkki videoon: https://www.youtube.com/watch?v=z7T5BBhLH_s

Ei kun seuraavia treenejä kohti!

Ps. Jos pitkästä parisuhteesta eroamisessa on paljonpaljonpaljon ikäviä ja huonoja juttuja selviteltävänä (vaikka hyvissä väleissä ja yhteisymmärryksessä juttu pääteltäisiinkin), niin on siinä jotain positiivistakin. Nimittäin tämä.

Kyllä. Siinä on Rikun huovat nätisti järjestyksessä sillä hyllyllä, missä ennen oli puolison vaatteet. Nyt ei tarvi enää kouria vaatekaapin alanurkkaa ja ottaa huopaa, joka sattui käteen osumaan. Ah.

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Kyllä täällä tarrrrrkenee!

Sää lienee tällä hetkellä blogien lemppariaihe. Ja koska olen matkijamangusti  itsekin pohtinut yllättäviä talvikelejä, en tule olemaan sen omaperäisempi kuin muut minäkään.

Viime viikonloppuna säätiedotuksia katsellessani huomasin, että kah, nyt pamahtaakin reilut pakkaset päälle. Koska koko talvi on tähän mennessä ollut niin lämmin, totesin, että Riku ei varmaan selviä tämän hetken loimiarsenaalillaan, vaan se vaatii päivitystä. Loimien, jotka oikeasti istuisivat Rikulle, etsiminen oli jossain vaiheessa todella turhauttavaa. Se johtuu siitä, että Riku on malliltaan suhteellisen lyhyt, mutta edestä todella leveä. Jos loimen pituus passasi, se ei mennyt edestä kiinni. Jos loimi meni edestä kiinni, se oli 20 senttiä liian pitkä. Useiden huonojen loimiostosten jälkeen joku vinkkasi, että kokeile ihmeessä Horse Conforttia. Ja kerran kokeilleena ei sitten muita ole tullut ostettua.

Rikun ulkoloimipakkiin kuuluu siis kaksi Horse Comfortin 150 gramman fullneck-ulkotoppista ja yksi Horse Comfortin 300 gramman fullneck-ulkotoppis. Lisäksi kesäsateille on yksi vuoreton sadeloimi ja syksylle kaksi villavuorellista sadeloimea, jotka olen perinyt kaverin taivaslaitumille siirtyneeltä hevoselta. Tänä syksynä heti klippauksen jälkeen siirryin käyttämään tuota Horse Comfortin kevyttopattua loimea, koska siitä olen täysin varma, että se istuu, eikä hankaa, eikä kutise. Koska Riku asuu ulkotallissa (eli siis siirtotallissa tallin pihalla), se on loimitettuna ulkoloimiinsa koko ajan, eikä niitä korjailla päivän aikana kuin sen kerran, kun minä käyn paikalla. Sen takia pidän todella tärkeänä, että loimien pitää oikeasti istua, eivätkä ne saa kinnata mistään. 150 grammasella mentiinkin hyvä aika, kunnes vihdoin miinuksen puolelle mentäessä heitettiin tuo 300 grammaa niskaan. Ja sitten yhtäkkiä parin päivän sisään tuli tieto, että nyt se vielä viilenee tästä reilut 20 astetta. Sehän tarkoitti tietenkin loimiostoksia!

Nopean googlailun perusteella Horse Comfortin tallitoppista ei löytynyt niistä verkkokaupoista, joiden tiesin toimivan valoa nopeammin lähetyksissään (Viljar, Hevari, Börjes), hyllystä Rikun koossa. Epätoivoinen huuto Facebookin kirppikselle, että löytyisikö joltain loimea. Tarjouksia tuli, mutta yhdestäkään loimesta en voinut olla varma, mahtuuko se kuitenkaan. Maanantaina päätin käydä paikallisessa kivijalkaliikkeessä, Valjas-Kolmiossa, nopeasti tsekkaamassa loimivalikoimat. Ja heti liikkeeseen mentyäni hokasin, että joo, tännehän sitä olisi pitänyt tulla alunperinkin. Mukaan lähti juuri sellainen loimi, mistä olin haaveillutkin, eli 200 grammainen Horse Comfortin superkestävänoloinen tallitoppaloimi. Ja hintaa oli puolet vähemmän kuin mitä ilman alennuksia nettikaupoissa - liikkeessä oli meinaan meneillään törkeän hyvät loimialet. Olisin saanut ottaa kyseisen loimen ja muitakin mahdollisuuksia mukaan sovitettavaksi ja tulla myöhemmin maksamaan, mutta heti loimen merkin nähtyäni tiesin, ettei sitä tarvitse vaihtaa.


No siinähän se on. Fit like a glow, sanoisinko! Ja oli seuraavanakin päivänä vielä toisen loimen alla tismalleen samassa asennossa.
 Loimiostosten lisäksi on käyty kuusivarkaissa. Minun kotikerrostaloni sijaitsee metsän vieressä niin, että taloyhtiössä on yhdessä sovittu ja asukkaille ilmoitettu, ettei joulukuusia jätetä roskiskatoksille vaan ne heitetään suoraan metsään. Perinteisesti muutama jääräpää jättää tämän pyynnön huomiotta ja kuusia löytyy roskiksen vierestä, yleensä siihen yöaikaan vietynä. Olin ulkoiluttamassa koiria vähän ennen yhtä yöllä, kun huomasin roskikselle tuodun kuusen. Ajatus "Ka, Riku varmaan tykkäisi tuosta" muuttui käytäntöön sekunneissa, ja jatkoin matkaa kuusi kainalossa autolleni. Onneksi kukaan ei (ehkä) nähnyt kun tungin kuusta autooni takapenkin kautta (takaluukku ei toimi, koska volkkari ja pakkanen), ensin tietysti sillä tavalla väärin päin, ettei se mahtunutkaan... Lopulta kuusi oli kaiken ähinän jälkeen autossa, ja sen edestakaisin raastamisesta oli koettu ainakin se etu, ettei autoon tarvitse ostaa mitään raikastimia lähiaikoina. Niin on tumakka kuusentuoksu ja havunneulasten määrä, että mulla on nyt joulu ainainen.
Tallikoira Lii ei arvostanut sijoittumistaan kuusen kanssa etupenkille.

Riku ja tarhakaverit sen sijaan arvostivat kuusen hyvin pitkälle nappivalinnaksi. Jotain touhuttavaa pakkaspäiviin. Tai päivään, illalla kuusesta ei ollut enää mitään jäljellä.
Ratsastuksellisesti tämä viikko on ollut aivan kuten mikä tahansa muukin viikko. Täytyy sanoa, että musta ei todella olisi harrastamaan säiden armoilla - nyt olin niin onnellinen, että kaiken hevoseen kerääntyvän pakkaspöllöenergian sai ottaa käyttöön treeneihin! Meillähän siis on maneesi, mutta se ei ole lämmitetty, joten onhan siellä vähän holotna ratsastaa. Sieltä maneesista on helppo huudella, että sää on pukeutumiskysymys, koska kyllähän siellä maneesissa riittävän pakattuna tarkenee. Enemmän kai näissä keleissä on ollut ongelmana se, että pohjat ovat niin kovat, ettei ratsastamaan pääse kunnolla. Meillä on tosiaan onneksi päässyt, ja pakkasen kunniaksi on tällä viikolla ratsastettu yhdet ehdottomasti parhaat koulutreenit pitkäänpitkään aikaan. Jos mulle olisi joku reilu kuukausi sitten sanonut, että me tehdään Rikun kanssa sujuvasti pituushalkaisijalla ensin avoa, josta siirrytään tekemään sulkua kohti uraa niin ravissa kuin laukassakin, en olisi uskonut. Nyt on pakko uskoa, kun itse istui selässä. On se huippua. 

Että antaa tulla vaan pakkanen. Kyllä täällä tarkenee, kun on uusi pomppa ja maneesi. Ja varastettu joulukuusi. 

Myr auttaa bloggaamisessa, kuten aina. Hetken kuluttua kuvan ottamisesta luovutan ja käyn antamassa sille namia, että saan sen siirtymään. Kyllä se tietää, miten mut saa toimimaan halutulla tavalla.


perjantai 1. tammikuuta 2016

2015 muistoina, kuvina, blogiteksteinä

Musta on ollut hirveän hauska lukea toisten yhteenvetoja vuodesta 2015, joten päätin yrittää itsekin koota sellaisen... Ja tällaiselle muistiongelmaiselle onkin ihan hyvä tehdä vähän tutkimustyötä, että mitä on tehty vuonna 2015 ;) (Tammi - huhtikuussa en blogannut, joten niiltä muistot lähinnä oman hataran muistin perusteella...)

Tammikuussa ihmeteltiin tilannetta. Alkukuusta kaikki oli vielä aika normaalisti, sitten Rikun päänviskontaoireilu (tuttu edelliseltä talvelta), alkoi uudelleen. Pidettiin pidempää taukoa kouluratsastusväännöstä, totuteltiin uuteen, raskaaseen maneesinpohjaan pikkuhiljaa ja käytiin paljon maastossa. Hevoshieroja kävi useaan otteeseen möyhertämässä Rikua.
1.1.2015 treenattiin vielä ihan upouudessa maneesissa!
Helmikuussa seilailtiin tunnelmia edestakaisin. Minua pidettiin turhanhuolehtijana, kun en meinannut millään antaa ajatukseni siitä, että Rikulla ei ole kaikki kunnossa, olla. Välillä yritettiin vähän treenailla ja aina törmättiin samaan päänviskontaongelmaan. Estetunneilla päänviskontaa ei juuri esiintynyt, joten aina välillä hyväksyin teorian siitä, että se on ennenkaikkea minun henkilökohtainen (koulu)ratsastuksellinen ongelma (mitä se toki on, uudenkin tiedon varassa). Helmikuun lopussa käväistiin lähitallilla hyppäämässä hurjat 50cm ja 70cm radat. Rikulla oli hurjan hauskaa, kuski sen sijaan oli ihan paniikissa... Koko talvi oli hypätty kavalettikokoisia esteitä, rutiinia ei ollut ollenkaan, mutta selvittiin radoista kuitenkin.

Maaliskuun alussa (?) tallilla kävi italialainen hevosfyssariguru, joka löysi Rikun pään ja niskan alueelta massiivisia jumeja ja niitä sitten availtiin. Siitä seurasi parin päivän maaninen päänviskonta, jonka jälkeen päänviskonta hiljalleen rupesi vähenemään. Päänviskonnasta ja siihen liittyvästä oirehdinnasta kirjoittelin joulukuun postauksessa hivenen laajemmin: postaus, jossa viskotaan . Maaliskuun loppuun mennessä tilanne oli muuttunut niin paljon paremmaksi, että uskalsimme mennä aloittamaan koulukisakautemme Jokeran kisoihin. Tuloksena kaksi tasaista, ei mitenkään hurjan hienoa, mutta perusvarmaa rataa. Samalla saimme maailman hienoimman voittohuovan - se on liila, sen pinta on lähes muovinen ja se kimmeltää! Pitää laittaa se Rikun estesatulaan kiinni seuraavaksi, niin pääsette tekin näkemään sen komistuksen ;)

Huhtikuussa saatiin hurjan hyviä treenifiiliksiä heti alkukuusta! Kuulemma. Itse en muista huhtikuun alusta mitään. Olen ratsastanut onnettomuuttani edeltävänä päivänä vuoden ensimmäiset kankitreenit, ja saanut tunnin aikana hurjia onnistumisia.
11.4. - päivä, jolloin ratsastin kevään ensimmäiset kankitreenit JA sain jättää Rikun nakuna tarhaan. Näin kertoi Facebook.

Treenikuva samaiselta päivältä
Seuraavana päivänä sitten rytisi. Ihan tavallinen maastoreissu muuttui matkaksi, joka aika pitkälti saneli sen, missä merkeissä tätä vuotta tultiin viettämään.
Aamupala näytti 13.4. tältä Kanta-Hämeen Keskussairaalassa nautittuna
Kädessä väline, joka pelasti vakavammalta aivovammalta tai kuolemalta, päässä upouusi korvaava väline.
Huhtikuussa kukaan ei oikein tainnut tajuta mun tilanteeni vakavuutta. En minä itse, ei lääkärit eikä läheiset. Merkkejä toki oli näkyvissä, mutta ne laitettiin "aivotärähdyksen" piikkiin. Kävin kisaamassa ja mietin, mikä on, kun en pysty liikuttamaan kättä tai jalkaa niin kuin toivoisin, ja koko ajan toimin kuin unessa. Palasin onnettomuuden jälkeen parin viikon päästä töihin, jossa työparini sai toimia hetken aikaa lähes henkilökohtaisena ohjaajanani, kunnes työkaveri työnsi minut työterveyteen. "Anne anteeksi nyt vaan, mutta sä et ole kunnossa". Lisää tutkimuksia ja hiljalleen myös sen tajuamista, ettei tästä päästykään niin vähällä.

Töissä sai onneksi myös nauraa, niin kuin aina. Tällä kertaa mun luokkaan oli tullut yllättäen toiselta koulupiiriltä oppilas!
Toukokuussa jatkoin taas bloggausta. Toukokuussa myös kisailin ahkerasti, lähinnä koska "nyt on aikaa". Nyt kun katson ja mietin noita kisareissuja, niin olisihan ne pitänyt jättää tekemättä. Kyllä siitä mulle yritettiin sanoakin. Mä vastustin niin lujasti omaa diagnoosiani, sitä, etten olisikaan kunnossa, etten kuunnellut ketään. Niin päädyttiin muun muassa tämäntyyppisiin reissuihin: postaus. Toukokuussa myös esteratsastus vei lopullisesti mukanaan ja pohdin, mitä normaalit ihmiset tekevät iltaisin.

Esteratsastuksen viemää Riksun raviradalla

Takaisin Kantiksessa, tällä kertaa taidettiin olla päivystyksessä ihmeellisten neurologisten oireiden takia...

Ja taas mentiin!
Kesäkuussa treenailtiin säännöllisesti molemmissa lajeissa. Kävimme myös Nipsun valmennuksessa hakemassa kadotettua kouluratsastusfiilistä takaisin. Kävin seuraamassa Ville Vaurion kouluratsastusklinikkaa. Selvisin myös maaliin elämäni ensimmäisessä 90cm radassa hyväksytyllä tuloksella, seuraavalla kerralla ei sitten mennytkään niin hienosti: eka 90cm, toinen 90cm.
Nipsun valmennuksessa 12.6.

Boonukselta lainattu tyyli - en ollut osannut odottaa moista aurinkoa! Groomaamassa Lauralle Laaksolla kesäkuun lopussa
Heinäkuussa murehdittiin onnettomuuden jälkeen oirehtivaa kättä. Heinäkuun alussa kävimme myös äitini kanssa minun ensimmäisellä aikuisiän leirillä, ja äitini ensimmäisellä ratsastusleirillä ikinä! Leiripaikaksi valikoitui Sappeen ratsutila, ja kurjasta kelistä huolimatta meillä oli kivaa. Heinäkuussa kisattiin pari este- ja koulustarttia ja ihana Milja kävi valmentamassa meitä! Sain huikean oivalluksen siitä, kuinka paljon jäin Rikua kantamaan, ja siitä hetkestä alkoi oikeastaan kasvamaan ajatus siitä, että sille hevoselle pitää ihan oikeasti antaa mahdollisuus kantaa itse itsensä. Ihan heinäkuun lopussa sain tiedon, että en mene ainakaan ennen vuodenvaihdetta töihin. Se järkytti, suretti ja yllättäen myös helpotti.

Riku ensimmäisenä leiripäivänä (jolloin paistoi aurinko!) tunnin jälkeen vihreällä

Riksun estekisat ja onni tehdä yhdessä

Miljan valmennus

Kouluratsastajan nuttura kisa-aamuna :D

Kävin Pudasjärvellä turistina lomailemassa

Tuntiratsastajien mestaruudet ja meidän Team Stella!
 Elokuussa ensin jännitettiin Playssonin järkkäämää Mikael Wahlmanin klinikkaa ja sitten osallistuttiin siihen. Fiilis klinikan jälkeen oli mitä mainioin, oli hurjan hauskaa hypätä, vaikka jännittikin kamalasti. Itse klinikasta postaus täällä ja alunperin klinikan nettikommenttiin kirjoitettu kirjoitus aivovammalla leveilystä täällä.

Killerillä kisoissa

Ihan kuun viimeisenä päivänä ehdin aisautua vielä yhden kerran - ja sen ainoan kerran tänä vuonna, jonka olisi voinut paremmalla ratsastuksella estää. Tuuppasin Rikun esteeseen ja se kielsi. Akka alas.

Kisahoitajia juhlittiin myös elokuussa suklaapavlovalla ja villivadelmilla. Kiitos Katsku, Ella ja Stella!
Syyskuussa kirjoitin mielipidepostausta Playssonin kisaan rahasta. Tai oikeastaan enemmänkin epäonnistuin mielipidekirjoituksen kirjoittamisessa (ainakin jos muistelee niitä oppeja, mitä aiheesta on lukiossa annettu), mutta kirjoitin noin ylipäätänsä rahasta. Aloitin myös tuskailun liittyen siihen, että Riku ei tuntunut ihan normaalilta ratsastaa, mikä näkyi myös kouluradoilla syyskuun aikana. Osallistuimme Hämeen aluemestaruuksiin niin koulussa (suomenhevosmestaruus), kuin esteissä (aikuismestaruus). Estemestaruuksista kotiutettiin ratsastajan suuren suureksi iloksi kultaa!

Syyskuun alussa maastoiltiin mutsin kanssa näin upeassa säässä suomipoikien kanssa

Hetki, jolloin tehty työ maksaa itseään takaisin
Syyskuun lopussa alettiin jo ensimmäistä kertaa klippauspuuhiin

 Lokakuussa käytiin tsekkaamassa tilanne Teivossa. Mitään dramaattista ei löytynyt, oireiden ja ratsastuskuvauksen perusteella piikitettiin molemmat kintereet. Eläinlääkärinä loistava Heidi Elomaa. Tästä syystä oltiin pari viikkoa huoltobreikillä, jonka aikana käytiin Vermossa Jukka Holopaisen hammashuollossa. Sieltä löytyi pientä sanottavaa, ei mitään suurta. Rikun treenitauon aikana kirjoittelin myös oman vastaukseni kuvahaasteeseen, jonka aiheena oli hevosen omistaminen.

Riku hammashoidossa

Tein testausta, että lämmittääkö se kinnersuoja oikeasti. En huomannut lämpöä, joten uhkailuni mukaisesti palautin tuotteen, enkä kokeillut kuinka moneen osaan Riku saa sen :D

Lokakuussa tuli myös jälleen kerran sairaalassa pohdittua, että kuinka suuri ongelma on potilaiden keskenään aloittamat suhteet, kun kuosit on pitänyt tehdä näin hirveiksi...

Marraskuussa palattiin taas hyppyhommien pariin, ja estetuntejen lisäksi kävimme kahden eri valmentajan opissa: Anna Kärkkäinen ja loppukuusta vielä Piia Pantsu. Hyppääminen oli hurjan kivaa, ja Riku aivan innoissaan! Loppukuusta myös keskustelimme Kristan kanssa siitä, millaisia muutoksia Rikun treeniin olisi hyvä tehdä ensi kautta ja estekenttiä ajatellen. Sain ohjeeksi lisätä yhden estepäivän lisäksi yhden voimapäivän, jolloin tehdään kavaletteja, jumppasarjaa tms. Marraskuussa myös pyysin Kristalta apua Rikun ratsastamiseen, kun tajusin, etten saa solmuja auki yksin. Kristan apu oli kullan arvoista! Postaus siihen liittyvistä tunteista täällä. Se, kuinka paljon saamani apu minua ratsastuksessani auttoi, laittoi ajatukset pyörimään ja lopulta tajusin joutuneeni ratsastuksessani negatiivisuuden kehään. Marraskuun lopussa kävin kuuntelemassa Aira Toivolan istuntaklinikkaa ja ratsastamassa robohevosella!

Riku varsin voipuneena Kristan ja sen ensimmäisen session jälkeen

Marraskuussa julkaisin myös lokakuussa Mirellan ottamat kuvat meistä

Lumimyrsky yllätti kesken maastoretken!

Riku auttaa pummitätiä olemaan loistava pummitäti ;)

Robohevosella pidätettä harjoittelemassa
Joulukuussa kirjoittelin perusratsastusdemosta, jota pääsimme seuraamaan kotitallillamme. Kirjoitin postauksen muualla kuin Kaukoidässä valmistetuista tuotteista hevoselle. Kävin myös pyörähtämässä Blogiexpossa ostoksilla. Joulukuu kaikenkaikkiaan oli varsin onnellinen ja mukava hevostelukuukausi. Juuri sellainen, millaisia kaipaa, että jaksaa sitten myös ne hetket, kun mikään ei suju. Vuoden viimeiseksi postaukseksi jäi aivovammatilanteen päivitys.

Alkukuusta käytiin siskon kanssa keikalla. Pohdin pitkään, hyppäisinkö pönttöön. Riku ei kuitenkaan ollut mukana, niin jäi hyppäämättä.

Seuran pikkujoulut

Sisko pääsi nimeämään Rikulle pyykkipoikia :D

JouluRiku joulukisoissa Niihamassa!

Sellainen oli vuosi 2015. Ei ihan sitä, mitä kuvittelin ja toivoin sen olevan - mutta mitäs siitä, ihan hyvä se on näinkin. Mukavaa alkavaa vuotta kaikille!