Fake it 'till you make it

Kasvatusalalla törmää usein käsitteeseen negatiivisuuden kehästä. Sillä tarkoiteteaan sitä, että lapsi saa jatkuvasti negatiivista palautetta tekemisistään, ja aiemman huonon käytöksen takia aikuinen kiinnittää huomiota helpommin lapsen huonoon käytökseen, ja näin huomioi sitä enemmän, kuin hyvää käytöstä. Koska lapsi ei saa hyvin käyttäytyessään positiivista palautetta, vähenee motivaatio toimia hyvin, tehdä oikein. Siis sillä tavalla oikein, miten aikuinen sen milloinkin määrittelee.

Samalla tavalla kuin koulussa, myös ratsastaessa joku on luonut säännöt. Koulussa lasten tulee toimia sääntöjen mukaan, tai hän saa toiminnastaan negatiivista palautetta. Negatiivinen palaute voi olla mitä tahansa aikuisen antamaa negatiivista huomiota: torumista, huutamista tai jonkinlainen rangaistus. Ratsastaessa hevosen kuuluu liikkua niin kuin ihminen on määritellyt oikeaksi tavaksi. Mikä tekee tästä hevoselle hankalaa, on se, että "oikea tapa" vaihtelee hieman sen mukaan, kuka ihminen on selässä. Tämä toki on totta myös koulussa, jokainen muutaman päivän koulua käynyt tenava tietää, etteivät säännöt ole samat jokaisen aikuisen kanssa.

Ihan niin kuin aikuisen on helppo lipsahtaa kasvattajana negatiivisuuden kehään, se käy myös salakavalan helposti ratsastajalle. Sen kaltaiset ajatukset kuin "Ei tää ikinä", "Miks tää aina" ja "Taas tää vaan" saavat ratsastajan jo odottamaan seuraavaa hetkeä, jolloin saa vahvistusta sille, että ei tämä taaskaan sujunut. Ratsastaja kyllä mielestään kehuu. Kun on aihetta. Ja nyt sitä aihetta ei sitten ollut, koko tunnin aikana. Sen sijaan oli paljonkin aihetta punnertaa huulet tiukkana, pohje survoen ja ohja vuoroin löysäten ja vuoroin kiskaisten. Jos joku asia sujuu vähän paremmin, on oikeastaan turvallisempaa jättää siitäkin kehumatta, koska "Ei se mennyt niin hyvin kuin kuuluisi". "Näitähän me ollaan tehty jo kuinka kauan, pitäisi mennä paremmin!".

Ei ole ihme, että kun tällaisia hevosen ja ratsastajan välisen laatuajan hetkiä tulee vietettyä usein, katoaa motivaatio. Jommalta kummalta, tai molemmilta. Se, kuinka kauan hevonen jaksaa yrittää ilman kiitosta, riippuu paljon hevosesta. Osa hevosista vaatii kiitosta useammin kuin toiset, ja silloin, kun ne eivät saa työskentelystään muuta kuin negatiivista palautetta, ne ahdistuvat. Riku kuuluu näihin hevosiin, se kovettuu ja siirtyy ratsastajan saavuttamattomiin, kun siltä on liian kauan pyytänyt asiaa niin, että se on kokenut, että sen yritystä ei arvosteta (= se ei saa kehua). Osa hevosista jaksaa yrittää ilman kehua pitkäänkin, mutta kun astia tulee täyteen, sä täyttyy kerta rytinällä. Sen jälkeen ei onnistu enää mikään.

Siihen, kuinka kauan hevosta voi kehumatta ratsastaa, liittyy toki myös se, että ratsastaako hevosella kuinka moni ratsastaja. Jos vain yksi, on hän ratsastuksellaan vastuussa siitä, että hevosen itsetunto pysyy niin hyvänä, että se pystyy työskentelemään.

Tajusin joutuneeni Rikun kanssa negatiivisuuden kehään. Kiinnitin huomiota vain siihen, mikä ei suju, ja kaikki onnistumiset jäivät huomiotta. Jäin hinkkaamaan niitä asioita, jotka eivät onnistuneet ollenkaan, sen sijaan, että olisin keskittynyt niihin asioihin, jotka sujuivat edes jotenkin. Jos joku onnistui vähän paremmin, en osannut iloita siitä ja kehua hevosta, vaan harmittelin sitä, ettei se sujunut yhtä hyvin kuin se on joskus sujunut. Lopulta minulla oli allani apujani pakeneva hevonen, joka juoksi minua karkuun. Se ei enää halunnut tehdä minun kanssani mitään. Minä itkin selässä ja kotona - miten minä voin olla näin lahjaton, etten saa sitä ymmärtämään yhtään, mistä puhun?!?

Tässä vaiheessa sain ratsastusapua Kristalta, joka sekä ratsasti Rikulla, että piti minulle tuntia. Muodostimme tavoitteita, jotka eivät olleet vuorenkorkuisia ("Haluan, että se liikkuu nyt niin kuin vuosi sitten keväällä!") vaan pienempiä ("Haluan, että kun otan pidätteen, se reagoi siihen jollain tavalla"). Ja rupesin kiittämään aina, kun tapahtui jotain sinnepäin. En vaatinut täydellisyyttä, se, että sain reaktion, riitti kiitokseen. Ja yhtäkkiä minulla oli allani hevonen, joka ei enää juossut minua karkuun, vaan jäi kanssani selvittämään tilanteita. Jota pystyi työstämään.

On pelottavaa, kuinka pienessä ajassa onnistuu sössimään jotain näin totaalisesti. On myös upeaa huomata, kuinka pienessä ajassa on mahdollista voittaa ainakin osa luottamuksesta takaisin. 

Olen päässyt aina välillä seuraamaan lähietäisyydeltä, kun meidän tallin yrittäjä/omistaja ja opettaja Salla Varenti ratsuttaa nuoria hevosia. Kaikkein tärkeimpänä tulee aina se, että hevoselle pitää jotenkin saada perille tieto siitä, milloin se tekee oikein. Välillä ratsutukseen tulee hevosia, jotka pelästyvät ratsastajan kehuessa niitä tai eivät selvästi ymmärrä, mitä se, että ratsastaja taputtaa, tarkoittaa. Alkuun nuorille hevosille, tai ylipäätänsä hevosille, joita ei ole opetettu kehuun, tehdään todella selväksi, milloin ne ovat toimineet oikein. Tämä tapahtuu useimmiten namin avulla niin, että haluttuun toimintaan yhdistetään kehu äänellä, taputus ja namipalkka. Kun hevonen oppii yhdistämään äänikehun, taputuksen ja namin toisiinsa, voidaan nami jättää joillain kerroilla pois, ja usein aikuisilla hevosilla se jääkin kokonaan pois, koska hevoselle riittää kehuksi ääni ja taputus. Tarvittaessa nameja voidaan toki käyttää myöhemminkin, ja esimerkiksi Rikun kanssa niitä käytetään kausittain useinkin.

Tärkein kehu ja palaute hevoselle on kuitenkin paineen hellitys. Jos tätä palautetta hevonen ei saa toiminnastaan, siitä tulee ajan kanssa yhtä hyvin reagoiva kuin betoniporsas. Periaatteessa ketju on yksinkertainen: on apu -> reaktio -> hellitys. Liian usein ratsastaja jää kuitenkin jankuttamaan apua samalla intensiteetillä, sai siihen vastauksen tai ei. Tällöin hevonen turtuu avulle, koska oikein toimimisesta ei tule riittävää positiivista palautetta, eli hellitystä. Hellityksellä tarkoitetaan niin paineen poistoa ohjasta kuin myös jalasta, eli käytetyn avun myötäämistä pois. Tätä palautetta hevosen tulisi saada jatkuvasti, jotta se jaksaisi ja jotta sen olisi edes fyysisesti mahdollista työskennellä ihmisen kanssa samassa rytmissä itsensä kantaen. Ihan niin kuin Ville Vaurio sanoi kouluratsastusklinikallaan, puolipidäte ilman hellitystä on vain vetämistä. Sitähän se on.

Sen ymmärtäminen, että hevonen toimii oikein, jos se ymmärtää, mikä on oikein ja saa oikeasta toiminnasta palkkion, vie tässä lajissa pitkälle. Sen jälkeen kyse on lopulta vain muutamasta asiasta. Siitä, että ratsastajan fysiikan on oltava riittävä, jotta hellittäminen onnistuu. Jos fysiikka ei riitä, on ohjassa roikuttava oman tasapainon säilyttämisen takia. Siitä, että ratsastaja hallitsee omat raajansa ja oman istuntansa, ja ymmärtää, miten oma kroppa vaikuttaa hevoseen milloinkin. Siitä, että opettelee paineen ja hellityksen ajoitusta. Siitä, että oppii tyytymään vähempään, silloin kun sen aika on, ja vaatimaan enemmän, silloin kun aika on valmis.

Eräässä kasvatusalan koulutuksessa viime keväänä yksi osallistuja kysyi kysymyksen, jota pidetään alallani jonkinlaisena tabuna. Hän kysyi, että "Mitä sitten, jos siitä lapsesta ei vain pidä? Miten sen pystyy silloin kohtaamaan?". Kouluttaja sanoi, että meidän tehtävämme ammattilaisina on tehdä rakkauden tekoja silloinkin, kun emme tunne rakkautta. Yleensä ne lapset, jotka ovat vähiten rakastettavia, tarvitsevat eniten niitä aikuisen tekoja ja palautetta, jotka kertovat, että sinä kelpaat, sinä olet hyvä. Rakastaa ei tarvitse, mutta lapsi on silti kohdattava niin, että teoista välittyy se, että aikuinen välittää. Ja jotenkin kummasti se tunnekin sieltä jossain välissä hiipii mukaan, ja penskasta huomaa tykkäävänsä...

Vähän sama ajatus minulla oli tänään koulutunnilla Rikun kanssa. Teimme pohkeenväistöä, joka oli kaukana siitä, millaista se on ollut parhaina päivinä. Se oli kuitenkin minun ja Rikun yhteistä pohkeenväistöä, jossa Riku jäi ravaamaan minun kanssani minun määrittelemääni tahtiin ja suoritti väistön. Kiitin sitä kuin maailmanmestaria, ja seuraavalla kerralla väistö oli taas parempaa. Negatiivisuuden kehän sijaan minä päätin valita positiivisuuden kehän. En voi väittää, että olisin ollut tyytyväinen väistöihimme. Mutta olin tyytyväinen siihen, että me saimme jotain tehtyä yhdessä. Niinpä minä kehun ja kehun ja toivon, että minun hivenen liioiteltu kehuni ja tyytyväisyyteni hevoseen saa sen taas minun kanssa samalle puolelle tässä lajissa. Mikään ei ole karmeampaa kuin oma hevonen, joka on menettänyt itsetuntonsa.

Niinpä minä päätin, että Rikun selässä ajattelen hetkellisesti nyt vain, että "Fake it 'till you make it". Kiitän enemmän, ja jonain päivänä se kiitos tulee suoraan tunteesta, erityisesti ajattelematta. Sillä silloin, kun sinusta tuntuu siltä, että sinä et todella halua kehua hevostasi, on luultavasti se hetki, jolloin sitä todella pitää kehua. Kiukuttelevan ratsastajan selässä kantaminen on rasteista raskain.