Vaikeinta on myöntää: Minä en riitä

Olen koko hevosenomistajan urani ollut siitä onnellisessa asemassa, että hevoseni asuu täysihoitotallilla, jossa huipun hoidon lisäksi on kolme huiman hyvää ratsastuksenopettajaa. "Kotivalmentajinani" ovat siis Salla Varenti, Iida Hast ja Krista Nieminen. Lisäksi olen vuosien aikana käynyt säännöllisesti kotitallillani käyvien valmentajien opissa - pisin yhteistyö meillä on Anna Kärkkäisen kanssa, mutta olen ollut myös Rosali Kivitien, Piia Pantsun ja Milja Rannan silmän alla. Olen aina hokenut kaikille, että on upeaa, kun saa apua kaikkiin ongelmiin näin rautaisilta ammattilaisilta ja näin läheltä. Ratsastan noin kolme kertaa viikossa silmän alla ratsastuskoulun tunneilla, ja pidän sitä parhaana sijoituksena, jonka voin omaan harrastukseeni tehdä. Paljosta muusta luovun, ennen kuin luovun viikottaisista ratsastustunneistani.

Kulunut kesä ja syksy on ollut minulle ratsastuksellisesti hankala. Siinä missä esteratsastus on alkanut sujua hyvällä sykkeellä, on tuntunut, että kaikki "tatsi" kouluratsastukseen katoaa. Blogin kautta se on näkynyt ennen kaikkea laskeneena tulostasona ja niinä kuuluisina selittelyinä. Milloin Riku on pelännyt jotain, milloin pohja on ollut huono, milloin tuomari väärä tai milloin tähdet väärässä asennossa kuuhun nähden. On totta, että jostain syystä Rikun liikkeestä katosi elastisuus kohti syksyä, mutta ongelmat alkoivat jo ennen kuin huomasin sitä. En saanut Rikua ratsastettua kunnolla molempien pohkeiden ja ohjien väliin, kaikki tuntui kamalan hankalalta ja työläältä. Jos ja kun kintereet olivat kipeytyneet jostain syystä, piikitys auttoi kyllä siihen - sen huomasi ensimmäiselle estetunnilla piikityksen jälkeen. Laukka oli taas pyörivää, laukat vaihtuivat, hyppy oli kevyt.

Koulutunneille ei sen sijaan ollut siirtovaikutusta. Riku liikkui lennokkaammin, mutta minä en saanut sitä aidosti lävitse, kuten en ole saanut lähes koko kesänä. Itku pääsi - miten mä olen taas tässä tilanteessa, miten mä voin treenata näin paljon, mutta silti olla näin lahjaton, etten saa näin upeaa hevosta kulkemaan ollenkaan. Olenko mä pilannut hevoseni? Lisämausteensa toi vasen käteni, jossa on jatkuvasti jäätävää hermosärkyä, ja jokainen pienikin nykäisy pahentaa tilannetta. Kun Riku kiskaisee minua irti penkistä, sattuu niin paljon, että olen opetellut välttelemään tilanteita, joissa se pääsisi kiskaisemaan minua. Lopulta en uskaltanut enää ratsastaa.

Sitten mulle sanottiin se, mitä mun piti kuulla. Nyt ollaan niin umpikujassa, että mun tarvitsee tehdä jotain aivan toisin. Ehdotettiin, että joku muu ratsastaisi Rikua hetken aikaa säännöllisesti. Se oli kova paikka. Olin luottanut siihen, että ongelmat saadaan selvitettyä niin, että minä saan yhdessä ratkaista ne hevoseni kanssa. Nyt oltiin kuitenkin umpikujassa: Multa loppui taito, ja ennen kaikkea se tärkein: usko siihen, että tämä enää ratkeaa tästä.

Kynnys pyytää apua, myöntää, että mä en saa ratkaistua tätä ongelmaa hevoseni kanssa, oli korkea. Vielä korkeampi se olisi varmasti ollut, ellei apua olisi saanut niin helposti ja läheltä. Epätoivoinen viesti Kristalle, sisältö suunnilleen: "Mä en enää tiedä mitä tehdä, mä oon pilannut mun hevosen, voitko sä yrittää vielä auttaa meitä, mä en jaksa enää!". Vastaus tuli parissa minuutissa, sisältäen seuraavaa käskyn rauhoittua, lupauksen, että kyllä tämä tästä. Ja mikä tärkeintä, lupauksen avusta.

Krista on ratsastanut Rikulla aikaisemminkin, silloin kun halusin, että Riku pääsee hyppäämään, mutta en itse uskaltanut. Muutenkin Krista on tuntenut Rikun lähes koko Rikun elämän ajan, ja lisäksi hän tuntee minut ratsastajana hyvin, onhan hän opettanut minua neljä vuotta.

Tällä viikolla tiistaina aloitimme "Projekti Kyllä Tästä Vielä Hyvä Tulee":n (myöhemmin tekstissä PKTVHT). Minä olin Kristan koulutunnilla, jossa Krista esitti alkuverryttelyn ja hetken työskentelyn jälkeen hyvän kysymyksen: "Mitä sä nyt haluaisit siltä?", kun yritin säätää kaikkea mahdollista samaan aikaan. Kysymys sai mut tuskastuneena huokaisemaan, että kai mä haluaisin sen jollekin tuntumalle. Ja sitten Krista teki koko lopputunnin töitä sen kanssa, että lopputulos oli se, että minulla todella oli joku tuntuma lopputunnista.

Torstaina PKTVHT jatkui niin, että Krista kiipesi Rikun selkään. Oli upea nähdä oma hevonen liikkuvan niin hyvännäköisesti, mielellään, ja ennen kaikkea sillä TUNTUMALLA toisen ratsastajan alla. Oli tärkeää huomata, että a.) se on mahdollista ja b.) ei se ole ihan yksinkertaista mua sata kertaa paremmalle ratsastajallekaan. Kun Krista ratsasti, ja Salla vieressä selosti, mitä nyt tehdään, miksi tehdään, ja mitä seuraavaksi tehdään, oli helppo vetää linjoja siihen, mitä ratsastaja tekee, miten hevonen reagoi, ja mitä ratsastaja tekee sen jälkeen.

Siitä oli hirveästi apua. Ihan kuin jotain solmuja olisi auennut - eilen ratsastaessani itse, olin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan aidosti hevoseni kanssa samalla puolella myös koulutunnilla - meillä ei ollut minkäänlaista taistelua toisiamme vastaan, vaan teimme tehtäviä yhdessä. Se tuntui todella hyvältä.

Nyt se on myönnetty:

Minä en riitä.
Minä tarvitsen apua.

Ja vaikein on ohitse. Kyllä tästä vielä hyvä tulee.

Riku voipuneena sen ja Kristan reenin jälkeen <3 

PS: Huomaatteko, että mä sain vihdoin tätä tekstipalkkia venytettyä niin, että sain kuvat mukaan. Että kiitos vaan Sannalle neuvoista, ei se tosiaan ollutkaan vaikeeta :D