Entä jos mä haluankin, että tää on kivaa?

Ratsastus on aika kallis harrastus. Erityisen kallis harrastus on tämä hevosenomistaminen. Laskeskelin tässä kauhukseni suurinpiirtein, mitä tämä minulta tällä hetkellä, näissä puitteissa kustantaa. Laskelmien tulokset tässä:

Tallivuokra 500€/kk (ulkokarsina maneesitallilla Kanta-Hämeessä)
Kengitys n. 80€/kk (yhden kengityksen kulunki n. 120€, kengitysväli 6-7viikkoa)
Täysrehu n. 30€/kk (Black Horsen Basic, vaihtumassa Black Horsen Classiciin Basicin saatavuusongelmien takia. Rikulla ei kaura valitettavasti imeydy, se kuuluisi vuokraan.)
Lisärehut vaihdellen n. 10€/kk-80€/kk (Halvimmalla päästään silloin, kun syötin ihan vaan suolan purkista, siihen kylkeen Racingin biotiinia ja tarvittaessa kuurit ADE-vitskua ja BE-vitskua. Joskus jotain mielihalushoppailua, kun joku purkki lupasi vaikuttaa kavion laatuun. Nyt ollaan tuossa lähes 80€/kk, koska Rikulla on nyt ollut vajaan kaksi kuukautta kokeilussa äärimmäisen suolaisenhintainen Farriers Formula. Tämän rehun pitäisi olla jotenkin extrahyvä kavioiden vahvistamiseen - Rikun kaviothan ovat kuin pesusientä. Hinta on tosiaan sellainen, että tuolla reilun 90 euron pönikällä tosiaan pääsee eteenpäin vain noin 1,5 kuukautta.)
Vakuutus 55€/kk (vuoden vakuutussumma siis jaettuna kuukausille, tällä hetkellä Tapiolan laaja ell -vakuutus. Vakuutuskausi katkeaa syksyllä, jolloin punnitaan mihin vakuutukseen päädytään kun ehdot huononevat meilläkin.)
Rokotus ja madotus 10€/kk
Hampaiden hoito 35€/kk (sisältää kaksi reissua vuodessa Vermoon hampaiden tarkistukseen, jos ei ole mitään ihmeellistä hoidettavaa)
Hieronta ja fyssari 20€/kk (vuoden tarpeet jaettuna kuukausille, jos ei ole erityisiä jumeja. Ja nämä hevoselle tietenkin ;))
Ratsastus- ja valmennustunnit 200€/kk

Eläinlääkäri- ja varustekulut ???????? (Niinpä niin. Mun hevosenomistusaikana tämä on mennyt niin, että ensimmäisenä vuotena ei tullut yhtään ell-kuluja, toisena paloi tonneja ja kolmantena sitten muutama satku. Varusteita ostettiin ensimmäisenä vuotena toki eniten, mutta toisenakin sitten topattiin satula, ja sen työn hinta yllätti täysin ekan hevosen omistajan ja ostettiin ulkoloimia revittyjen tilalle.)

Bensat tallille, mahdollisesti oma kuljetuskalusto, kuljettamisen kustannukset: Nämä pitäisi toki myös laskea. Mulla palaa tallimatkojen bensoihin ehkä n. 40€/kk. Traileri on oma, mutta käsittämättömän ruma ja sen takia aika halpa. Senkin huoltoon tosiaan kyllä livahti tänä vuonna 1000€... Mitä mä nyt sitten sanoisin. Keskiarvoisesti varmaan mun bensat tallille ja kuljetuskaluston (vetoautoa mulla ei ole) ylläpito maksaa 100€/kk. 

Pääsemme siis sellaiseen lopputulokseen, että jos hevoseni on täysin terve, en kisaa, enkä osta kaviokoukkuakaan, mulla menee harrastamiseen 1110€ kuussa. Tällaisen normaalin keskipalkkaa nostavan työntekijän, jolla hiipii niskassa niin opintolaina, kuin asuntolainakin, kukkarossa se on aivan tajuton kasa rahaa. Siis sellainen, ettei sitä voi oikein ymmärtää.


Minkä takia mä pohdin tätä asiaa juuri nyt? Se liittyy siihen, että tajusin tänään ratsastustunnilla aika ison muutoksen omassa asenteessani. Teimme Kristan tunnilla ensin avotaivutuksia käynnissä, ravissa ja laukassa, ja lopuksi treenasimme pysähdyksiä. Tiesin, että Riku on minulla vähän liian huonosti avuilla, jotta pysähtymistreeniä on oikeastaan mitään järkeä tehdä. Pysähdykset ovat meille aivan älyttömän vaikeita, enkä saa Rikua ikinä ratsastettua pysähdyksen ja liikkeellelähdön aikana niin hyvin, että se säilyisi tuon koko välin avuilla ja kuulolla. Yritimme tehdä pysähdyksiä monilla eri tavoilla Kristan ohjatessa kärsivällisesti. Ei vaan onnistunut. Lopuksi lopetimme yhteen melkeinonnistuneeseen yritykseen, kun hevosella (ja varmaan vähän kuskillakin) meinasi keittää ylitse homma.

Jäi huono maku. Siltikin, vaikka pääsin lopuksi kiittämään hevosta, ravaamaan hyvää ja rentoa ravia ja välissämme vallinnut epäymmärryksen hetki oli ainakin Rikun osalta unohdettu jo täysin. Maku oli aika kitkerä ja sellainen, että tiesin, että tätä en juuri nyt halua suuhuni. Pohdin hetken, mistä se oikeastaan johtui. Se, ettei joku asia onnistu, on arkea. Niin se vain menee, useammin epäonnistutaan kuin onnistutaan. Tajusin kuitenkin aika pian, että se huono maku johtui siitä, että tilanne oli miltei äitynyt sellaiseksi, että minulla ja Rikulla oli ratsastaessa taas sellainen ristiriitatilanne, jota koko viime kausi keväästä alkutalveen oli täynnä. Minä vaadin, hevonen ei ymmärrä, minä vaadin kovempaa ja hevonen ei edelleenkään ymmärrä ja päättää mennä kuoreensa ja kovettua. Minä huudan apujeni kanssa lujempaa samalla kuin hevonen huutaa kaviot korvilla, että MÄ EN TAJUA MITÄ SÄ SANOT!!!

En halua olla hevoseni kanssa sellaisissa tilanteissa. Ja koska hevoseni on tottunut valitettavasti siihen, että me olemme tällaisissa tilanteissa seilanneet aika paljon lähiaikoina, se menee lukkoon helpommin kuin ennen. Minä oikeasti ja aidosti haluaisin, että meillä olisi nyt jonkin aikaa ihan vain kivaa. Uskon, että sekä minä, että Riku tarvitsemme sitä. Mukavia kokemuksia yhdessä. Onko se niin väärin, että haluan harrastuksen, joka on mukava?

No eihän se ole. Joskus ratsastaessani tallilla, joka on täynnä ammattilaisia ja erittäin omistautuneita ja taitavia amatöörejä, en muista, että niin, minä en ole erityisen lahjakas, joten minulla ei ole tarvetta treenata kuin ammattilainen. Minä voin ihan rauhassa sanoa, että "Hei, musta tuntuu, ettei me pystytä tekemään tätä tehtävää tänään", ihan vain sen takia, että haluan joskus ratsastaa myös niin, että tunnen olevani tilanteen tasalla. Tuntitilanne kaikkine ärsykkeineen on minulle muutenkin haastava vammani takia, joten sen muistaminen, että saan omassa harrastuksessani hellittää silloin kun haluan, on aika tärkeää.

Toki minä haluan edelleen treenata. Mutta sen sijaan, että tavoitteena on saada pysähdys suoritetuksi pää alhaalla, jotta siitä saa paremmat pisteet radalla, onkin tavoitteena jotain muuta. Se, että minä ja mun hevonen toimitaan sellaisessa yhteistyössä, että se on meille molemmille mukavaa. Että Riku haluaa tehdä töitä mun kanssa, ja mä olen sen luottamuksen arvoinen.

Ja hei, niin kuin Kristalle sanoin tunnin lopuksi, kun ajatukseni eivät olleet vielä näin jäsentyneet: "Ei Rikun tarvi osata pysähtyä. Me ei enää kisata koulua, esteradalla ei tartte pysähtyä tervehdykseen ja mä voin opetella nousemaan vauhdissa selkään. Ongelma selvitetty." ;)

Uusien kuvien puuttuessa heittäydytään kesään 2014. Tällöin oli ainakin kivaa!

Eikä perinteisesti ollut lainkaan peristä pysähdyksessä. Ps. Olen taputtamassa päähän jos joku ihmettelee, mitä teen.

 

Rahat loppuivat = kisakausi loppui

Opiskellessani yliopistossa nykyiseen ammattiini, erityisluokanopettajaksi, mietin usein sitä järkyttävää rahamäärää, mitä tulen tulevaisuudessa tienaamaan. Mihin sen kaiken rahan oikeastaan voi edes laittaa? Löytyykö tuollaiselle määrälle satasia mitään sijoituspaikkaa? Elin vähän sellaista sitten kun -elämää. Sitten kun olen töissä, ostan ehjät housut. Sitten kun olen töissä, ostan luomuruokaa. Sitten kun olen töissä, käyn joskus parturissakin. Ja ennen kaikkea: sitten kun olen töissä, ostan hevosen ja kisaan sillä niin paljon kuin haluan!

Se, miksi tuleva palkkapussi tuntui ajatuksissa niin kamalan painavalta, liittyy varmasti siihen, että lapsuudenperheessäni rahat olivat tiukassa. Äitini oli yksinhuoltaja, joka meidän kolmen lapsen elättämisen ohella opiskeli itsensä lähihoitajaksi ja teki parhaalleen kolmea työtä, ettemme me jäisi paljoa mistään paitsi. Minä sain harrastaa ratsastusta. Kaksi kertaa viikossa. Myöhemmin, kun aloin tehdä tallitöitä, vielä useammin. Opin pyytämään vain tarpeeseen. Eli käytännössä uusia vaatteita en pyytänyt, mutta rahaa kisastartteihin pyysin. Ja äitini hyväksyi prioriteettini ja antoi minun kisata. Olin onnellinen.

Samalla olin kateellinen. Kateellinen niille ystävilleni, jotka saivat ratsastaa enemmän, niille, jotka saivat hevosia ylläpitoon ja erityisesti tietysti niille, jotka saivat hevosen, mutta eivät minun mielestäni osanneet arvostaa sitä oikein. Olin lapsen ja teini-ikäisen koko tahdonvoimalla käärmeissäni: miten se on reilua, että tuo saa hevosen, vaikka se ei omistaudu hevosille yhtään samalla hartaudella kuin minä?

Tuolloin sain ensimmäisen tärkeän opin hevosmaailman - ja oikeastaan maailman noin ylipäätänsä, todellisuudesta. Eihän se reilua olekaan. Mutta se on sitä todellisuutta silti, me lähdemme tähän peliin erilaiset kortit kädessä. Ja jokainen tekee sitten ne siirrot, jotka näkee omilla korteillansa järkevimmiksi.

Minä pelasin omat korttini niin, että kirjasin ylös asiat, joita halusin tulevaisuudelta. Halusin oman hevosen, jolla kisata. En missään vaiheessa tosissani juuri miettinyt hevosalaa, koska tiesin, että en ole ratsastuksessa niin lahjakas, että voisin sillä työllistää itseni. Päätin siis lukea jonkun järkevän, työllistävän, keskipalkatun ammatin ja ostaa sitten hevosen. Kävin keskustelun lukion opinto-ohjaajan kanssa:

Opinto-ohjaaja: Mitä jatkosuunnitelmia sinulla on nyt lukion jälkeen?
Minä: Mä aion lukea ammatin, josta työllistyy hyvin ja jonka palkalla voi pitää hevosta. Viikonloput pitää olla vapaat, että pääsee kisoihin.
Opo: ...Jaaha. Onko sulla jotain tarkempia suunnitelmia alasta?
Minä: No mä olen miettinyt erityisopettajakoulutusta ja psykologiaa. Mitä mieltä sä olet? 

Kuusi vuotta myöhemmin valmistuin Itä-Suomen yliopistosta erityisluokanopettajaksi. Valmistuin toukokuussa, heinäkuussa muutin takaisin Hämeenlinnaan ja aloitin ratsastustunnit neljä kertaa viikossa Aulangolla. Lähes samaan aikaan aloin etsiä omaa hevosta. Raha tuntui pinoutuvan tilille, vaikka sitä kulutin hyvää tahtia ratsastukseen tunneilla. Ja taisin ostaa ne ehjät housutkin.

Luulin vielä tuolloin, että palkkani tulee helposti riittämään hevosenpitoon, valmentautumiseen, kisaamiseen ja normaaliin elämään. Olin täysin väärässä. Jostain täytyy luopua. Ja minä luovun siitä normaalista elämästä. Siinä missä kollegani ja muut ystäväni matkustelevat ulkomaille, matkustelevat kotimaassa, käyvät parturissa, laitattavat kynsiään, käyvät baareissa, huvipuistoissa, ravintoloissa ja ostavat vaatteita, minä ylläpidän hevostani ja ratsastan.

Jostain pitää tinkiä, ja minä tingin omista kuluistani ja huvituksistani. Jos ihan rehellisiä ollaan, eivät ne kuitenkaan ole yhtä tyydyttäviä kokemuksia kuin ratsastus. Hevoshommissa tingin varusteista, sekä omistani, että Rikun. Äiti opetti junnuna, että ehjää ja puhdasta on oltava, uutta ja hienoa ei tarvitse. Niinpä sen sijaan, että ostan uudet ratsastushousut tai (hevos)merkkipaidan, menen valmennukseen tai kisoihin. Ratsastin lähes vuoden niin, että minulla oli käytössä vain yhdet ratsastushousut, joita pesin silloin, kun Rikulla oli vapaapäivä. Keväällä panostin ja ostin ensimmäiset polvipaikkaiset ratsastushousuni kokopaikkaisten rinnalle - on muuten helpompi nostaa takamus penkistä esteradalla jos satula on märkä! En ymmärrä ihmisiä, joilla ei ole rahaa tulla hevosellaan ratsastustunneille, valmennukseen tai kisoihin, mutta on rahaa ostaa aina vain uusia mätsääviä vaatekertoja itselle ja hevoselle.

Koska rahojen suhteen täytyy olla tarkkana, täytyy myös tiedostaa ne asiat, joista ei tingitä. Ensinnäkin, tallivuokra maksetaan aina ajallaan. Kengittäjälle ja eläinlääkärille maksetaan aina ajallaan. Hevosta hoidetaan, jos se tarvitsee hoitoa. Se ei ole hevoseni vika, että minä olen persaukinen. Satulan on oltava sopiva. Varusteiden on oltava turvallisia, joten jalustinhihnat, satulavyöt ja muut kuluvat tuotteet tarkastetaan säännöllisesti valjassepällä tai uusitaan. Kypärä ostetaan sen hintaisena, että sen raaskii kolauksen jälkeen vaihtaa.

Ja kaikki loput rahat laitetaan siihen, että pääsee ratsastamaan mahdollisimman monta kertaa viikossa silmän alle. Kehittyminen ja ahaa -elämykset ovat se syy, miksi tätä jaksaa, myös niinä päivinä kun tili näyttää nollaa ja pitäisi tankata. Sitten kun rahat loppuvat, tingitään ensin kisoista ja sitten vasta valmennuksista.

Kisakauden viimeiset kisat ovat siis Pastarion porukalla edessä. Koko kauden tavoitteena olleet aluemestaruudet vielä kisataan, samoin yritetään lähteä Kellokoskelle seuraavana viikonloppuna kisaamaan Suokki-cuppiin. Ja sitten tämä kisakausi on taputeltu, ja lompakolle on aika antaa epätoivoista tekohengitystä talven yli. Kunnes tämä hulluus alkaa uudestaan.

Ai niin, muistinhan mainita? Rakastan jokaista hetkeä, enkä vaihtaisi hetkeäkään pois. Edes sitä hetkeä, kun sen hienon 53 prosentin kanssa ajelet takaisin kotiin yhdeltä parisataa maksaneelta reissulta. Mä olen päässyt siihen tilanteeseen, josta lukioikäisenä haaveilin: mulla on hevonen ja saan kisata sillä. Tämä on ehdottomasti sitä "Parasta just nyt". Ollut jo kolme ihanaa vuotta. Tämä tekee ne tunnit, jotka vietin ensin lukien pääsykokeisiin, sitten tentteihin, sen jälkeen gradua naputellen ja nykyään ihanaa, mutta rankkaa, työtäni tehden, sen arvoisiksi.

Yksi niistä erityisen hyvistä hetkistä - mutsin kanssa maastossa kahden ihanan suomimiehen kanssa perjantaina

Osallistun tällä tekstillä Playsson.netin mielipidekirjoitushaasteeseen.