Rahat loppuivat = kisakausi loppui

Opiskellessani yliopistossa nykyiseen ammattiini, erityisluokanopettajaksi, mietin usein sitä järkyttävää rahamäärää, mitä tulen tulevaisuudessa tienaamaan. Mihin sen kaiken rahan oikeastaan voi edes laittaa? Löytyykö tuollaiselle määrälle satasia mitään sijoituspaikkaa? Elin vähän sellaista sitten kun -elämää. Sitten kun olen töissä, ostan ehjät housut. Sitten kun olen töissä, ostan luomuruokaa. Sitten kun olen töissä, käyn joskus parturissakin. Ja ennen kaikkea: sitten kun olen töissä, ostan hevosen ja kisaan sillä niin paljon kuin haluan!

Se, miksi tuleva palkkapussi tuntui ajatuksissa niin kamalan painavalta, liittyy varmasti siihen, että lapsuudenperheessäni rahat olivat tiukassa. Äitini oli yksinhuoltaja, joka meidän kolmen lapsen elättämisen ohella opiskeli itsensä lähihoitajaksi ja teki parhaalleen kolmea työtä, ettemme me jäisi paljoa mistään paitsi. Minä sain harrastaa ratsastusta. Kaksi kertaa viikossa. Myöhemmin, kun aloin tehdä tallitöitä, vielä useammin. Opin pyytämään vain tarpeeseen. Eli käytännössä uusia vaatteita en pyytänyt, mutta rahaa kisastartteihin pyysin. Ja äitini hyväksyi prioriteettini ja antoi minun kisata. Olin onnellinen.

Samalla olin kateellinen. Kateellinen niille ystävilleni, jotka saivat ratsastaa enemmän, niille, jotka saivat hevosia ylläpitoon ja erityisesti tietysti niille, jotka saivat hevosen, mutta eivät minun mielestäni osanneet arvostaa sitä oikein. Olin lapsen ja teini-ikäisen koko tahdonvoimalla käärmeissäni: miten se on reilua, että tuo saa hevosen, vaikka se ei omistaudu hevosille yhtään samalla hartaudella kuin minä?

Tuolloin sain ensimmäisen tärkeän opin hevosmaailman - ja oikeastaan maailman noin ylipäätänsä, todellisuudesta. Eihän se reilua olekaan. Mutta se on sitä todellisuutta silti, me lähdemme tähän peliin erilaiset kortit kädessä. Ja jokainen tekee sitten ne siirrot, jotka näkee omilla korteillansa järkevimmiksi.

Minä pelasin omat korttini niin, että kirjasin ylös asiat, joita halusin tulevaisuudelta. Halusin oman hevosen, jolla kisata. En missään vaiheessa tosissani juuri miettinyt hevosalaa, koska tiesin, että en ole ratsastuksessa niin lahjakas, että voisin sillä työllistää itseni. Päätin siis lukea jonkun järkevän, työllistävän, keskipalkatun ammatin ja ostaa sitten hevosen. Kävin keskustelun lukion opinto-ohjaajan kanssa:

Opinto-ohjaaja: Mitä jatkosuunnitelmia sinulla on nyt lukion jälkeen?
Minä: Mä aion lukea ammatin, josta työllistyy hyvin ja jonka palkalla voi pitää hevosta. Viikonloput pitää olla vapaat, että pääsee kisoihin.
Opo: ...Jaaha. Onko sulla jotain tarkempia suunnitelmia alasta?
Minä: No mä olen miettinyt erityisopettajakoulutusta ja psykologiaa. Mitä mieltä sä olet? 

Kuusi vuotta myöhemmin valmistuin Itä-Suomen yliopistosta erityisluokanopettajaksi. Valmistuin toukokuussa, heinäkuussa muutin takaisin Hämeenlinnaan ja aloitin ratsastustunnit neljä kertaa viikossa Aulangolla. Lähes samaan aikaan aloin etsiä omaa hevosta. Raha tuntui pinoutuvan tilille, vaikka sitä kulutin hyvää tahtia ratsastukseen tunneilla. Ja taisin ostaa ne ehjät housutkin.

Luulin vielä tuolloin, että palkkani tulee helposti riittämään hevosenpitoon, valmentautumiseen, kisaamiseen ja normaaliin elämään. Olin täysin väärässä. Jostain täytyy luopua. Ja minä luovun siitä normaalista elämästä. Siinä missä kollegani ja muut ystäväni matkustelevat ulkomaille, matkustelevat kotimaassa, käyvät parturissa, laitattavat kynsiään, käyvät baareissa, huvipuistoissa, ravintoloissa ja ostavat vaatteita, minä ylläpidän hevostani ja ratsastan.

Jostain pitää tinkiä, ja minä tingin omista kuluistani ja huvituksistani. Jos ihan rehellisiä ollaan, eivät ne kuitenkaan ole yhtä tyydyttäviä kokemuksia kuin ratsastus. Hevoshommissa tingin varusteista, sekä omistani, että Rikun. Äiti opetti junnuna, että ehjää ja puhdasta on oltava, uutta ja hienoa ei tarvitse. Niinpä sen sijaan, että ostan uudet ratsastushousut tai (hevos)merkkipaidan, menen valmennukseen tai kisoihin. Ratsastin lähes vuoden niin, että minulla oli käytössä vain yhdet ratsastushousut, joita pesin silloin, kun Rikulla oli vapaapäivä. Keväällä panostin ja ostin ensimmäiset polvipaikkaiset ratsastushousuni kokopaikkaisten rinnalle - on muuten helpompi nostaa takamus penkistä esteradalla jos satula on märkä! En ymmärrä ihmisiä, joilla ei ole rahaa tulla hevosellaan ratsastustunneille, valmennukseen tai kisoihin, mutta on rahaa ostaa aina vain uusia mätsääviä vaatekertoja itselle ja hevoselle.

Koska rahojen suhteen täytyy olla tarkkana, täytyy myös tiedostaa ne asiat, joista ei tingitä. Ensinnäkin, tallivuokra maksetaan aina ajallaan. Kengittäjälle ja eläinlääkärille maksetaan aina ajallaan. Hevosta hoidetaan, jos se tarvitsee hoitoa. Se ei ole hevoseni vika, että minä olen persaukinen. Satulan on oltava sopiva. Varusteiden on oltava turvallisia, joten jalustinhihnat, satulavyöt ja muut kuluvat tuotteet tarkastetaan säännöllisesti valjassepällä tai uusitaan. Kypärä ostetaan sen hintaisena, että sen raaskii kolauksen jälkeen vaihtaa.

Ja kaikki loput rahat laitetaan siihen, että pääsee ratsastamaan mahdollisimman monta kertaa viikossa silmän alle. Kehittyminen ja ahaa -elämykset ovat se syy, miksi tätä jaksaa, myös niinä päivinä kun tili näyttää nollaa ja pitäisi tankata. Sitten kun rahat loppuvat, tingitään ensin kisoista ja sitten vasta valmennuksista.

Kisakauden viimeiset kisat ovat siis Pastarion porukalla edessä. Koko kauden tavoitteena olleet aluemestaruudet vielä kisataan, samoin yritetään lähteä Kellokoskelle seuraavana viikonloppuna kisaamaan Suokki-cuppiin. Ja sitten tämä kisakausi on taputeltu, ja lompakolle on aika antaa epätoivoista tekohengitystä talven yli. Kunnes tämä hulluus alkaa uudestaan.

Ai niin, muistinhan mainita? Rakastan jokaista hetkeä, enkä vaihtaisi hetkeäkään pois. Edes sitä hetkeä, kun sen hienon 53 prosentin kanssa ajelet takaisin kotiin yhdeltä parisataa maksaneelta reissulta. Mä olen päässyt siihen tilanteeseen, josta lukioikäisenä haaveilin: mulla on hevonen ja saan kisata sillä. Tämä on ehdottomasti sitä "Parasta just nyt". Ollut jo kolme ihanaa vuotta. Tämä tekee ne tunnit, jotka vietin ensin lukien pääsykokeisiin, sitten tentteihin, sen jälkeen gradua naputellen ja nykyään ihanaa, mutta rankkaa, työtäni tehden, sen arvoisiksi.

Yksi niistä erityisen hyvistä hetkistä - mutsin kanssa maastossa kahden ihanan suomimiehen kanssa perjantaina

Osallistun tällä tekstillä Playsson.netin mielipidekirjoitushaasteeseen.