Mielipide: Hevosen vai ihmisen ehdoilla?

Jos Riku saisi päättää, se varmaan vaeltaisi onnellisen suomenhevoslaumansa kanssa jossain aroilla. Tai jos se olisi kahlittuna talliin, se olisi ainakin pihatossa, jossa saisi kasvattaa mammuttikarvan, ja sen jälkeen syödä 24/7 heinää. Liikkuisi sen verran, mitä siirtyminen heinäkasalta auringonottopaikalle vaatisi. Joskus joku palvelija kävisi raaputtamassa kutiavaa kylkeä ja tarjoilemassa porkkanoita ja melassipuuroa. Kavereita olisi paljon, muttei liikaa. Sopiva lauma, jota pystyisi hallitsemaan ja vahtimaan. Kukaan omasta laumasta ei lähtisi pihattotarhasta minnekään, vaan koko porukka saisi olla aina yhdessä. Kengittäjää ja eläinlääkäriä ei käytettäisi, koska niiden käsittelyssä joutuu seisomaan yksin käytävällä. Ja sekös vasta on tylsää.

Pidän sen verran vaaleanpunaisia laseja silmilläni, että kuvittelen, että Riku jollain tasolla nauttii yhteisestä harrastuksestamme, ratsastuksesta. Se tulee tarhasta vastaan (tylsyyttään, sanoisi joku glitterittömien lasien kanssa asiaa tarkkaileva), suorittaa tehtävät ilolla (miten mitataan hevosen ilo?), vaikuttaa levolliselta (mistäs sinä sen tiedät?) ja usein innostuukin, erityisesti maastossa ja esteillä (tai haluaa vain nopeammin kotiin). Riku pitää  tuntuu pitävän erityisesti reippaista maastolenkeistä kaverin kanssa, estetreeneistä ja niistä koulutreeneistä, kun ratsastaja muistaa kehua tarpeeksi. Silloin sen säkä nousee 15 senttiä ylemmäs ja se tepastelee tyytyväisenä.

Harrastaisinko siis tällaista hyvää, monipuolista liikuntaa Rikun kanssa, jos saisin itse päättää, hevosen tarpeista välittämättä? En todella. Minun ratsastusviikkoni koostuisi viisistä koulutreeneistä pipo mahdollisimman kireällä ja kaksista estetreeneistä, joissa treenaisimme rataa. Hevonen olisi loimitettuna karsinassa odottamassa sitä, että tulen paikalle. Sitä ei tarvitsisi hakea mutaisesta tarhasta, mieluiten se olisi tarhannut tarpeeksi pienessä hiekkatarhassa, ettei mitään mutaa edes tarttuisi. Loimet ja riimut olisivat aina ehjiä, koska ei olisi tarhakaveria niitä rikkomassa. Aloittaisin koulutreenin heti kentälle tai maneesiin päästyämme, ja lopettaisin sen heti kun hommat olisi tehty. Hevonen karsinaan, josta se pääsisi taas aamulla pariksi tunniksi ulkoilemaan.

Tiedän, että noinkin voisi pitää hevosta. Kuitenkin valitsen olla pitämättä hevostani tällä tavalla. Miksi?

Koska hevonen on antanut vapautensa palvellakseen ihmistä, minä koen, että minun velvollisuuteni on tarjota sille hyvät olot. Jokainen hevosenomistaja varmasti ajattelee näin ja toteuttaa sitä omista ajatuksistaan ja periaatteistaan lähtien. Minun tärkeimmät periaatteeni hevosenpidossa ovat seuraavat:

1. Tarhakaverit
On syitä, miksi joku yksittäinen hevonen ei voi tarhata kaverin kanssa. Ymmärrän sen. Minulle riittävä syy ei kuitenkaan ole se, että loimet repeävät, tulee hokinpolkemia tai hevonen on vaikea hakea tarhasta kun toinen tunkee portille. Rikun loimet muistuttavat aina loimikauden loppupuolella lähinnä vappuhuiskaa, kun se leikkii parhaan kaverinsa kanssa tarhassa. Kyllähän se harmittaa. Nähdessäni Rikun onnellisen hevosenleikin sen parhaan kaverin kanssa, tiedän, että olen valmis ostamaan vielä muutaman (kymmentä) uutta loimea, jos se tekee hevosestani noin onnellisen.
Joukkotarhauksessa voi huonoimmassa tapauksessa hevoselle käydä pahasti, se voi saada esimerkiksi potkun ja murtaa jalkansa. Mutta nyt käsi sydämelle - kuinka moni meistä jättää ajamatta autoa, pyöräilemättä tai ratsastamatta sen takia, että niissä riski loukkaantua kasvaa verrattuna siihen, että jäämme kotiin. Niin. Hevonen tarvitsee virikkeitä!

Viime syksynä Riku tarhasi parin viikon verran yksin eläinlääkärin käskystä. Tuona aikana se alkoi höristä minulle, kun pysäytin auton pihaan. Sillä kerralla, kun se hirnui minulle siinä vaiheessa, kun nousin autosta tallin pihassa, päätin, että nyt se muuten menee takaisin tarhaan kavereiden kanssa. Minun hevoseni parhaiden ystävien kuuluu olla sen hevoskaverit, en minä. Minun perääni huutaminen ei ollut mielestäni söpöä ja suloista, vaan säälittävää.

2. Riittävä tarhausaika
Tästä en olisi valmis luopumaan. Riku tarhaa tällä hetkellä noin 12 tuntia päivässä, sydäntalvella aika lyhenee noin kymmeneen tuntiin. Jälleen ymmärrän, että on syitä, joiden takia jonkun yksittäisen hevosen kohdalla tarhausajan on pakko olla alle 6 tuntia päivässä. Minulle hyväksyttäviä syitä eivät ole se, että hevosta on ikävä hakea pimeästä, mutaisesta tarhasta tai märkiä loimia on ikävä käsitellä. Itse en myöskään olisi valmis viemään hevostani tallille, jossa tarhausaika on säännöllisesti vain muutaman tunnin päivässä. Onneksi asun alueella, jossa voin valita tallin, jossa tarhausaika on riittävä.

3. Hevonen liikkuu monipuolisesti
Minä olen vastuussa hevoseni monipuolisesta ja riittävästä liikunnasta. Riku käy siis myös maastossa, vaikka minä itse harvoin siitä innostunkaan. On hevosia, joiden kanssa maastoilu on hengenvaarallista, mutta useimpien hevosten kanssa maastoilu on mahdollista saada suhteellisen rauhalliseksi puuhaksi - se vaatii vain - no, maastoilua. Se, että minä en jaksaisi käydä maastossa ja se minua vähän jännittääkin, ei saa tarkoittaa sitä, että Riku ei pääse maastoon. Minä olen hevoselleni velkaa monipuolisen liikunnan - kouluratsastuksen lisäksi estehommia, puomeja ja maastoilua.

4. Hevonen liikkuu riittävästi
Hevonen on luotu liikkumaan. Omistajan vastuu hevosen liikuttamisesta lisääntyy erityisesti silloin, kun hevonen ei liiku tarhassa. Riku onneksi pelmuaa kavereiden kanssa jonkin verran tarhassa, mutta ei saa siellä kyllä energiaansa riittävästi purettua. Niinpä Riku liikkuukin joka päivä myös ihmisten suunnitteleman ohjelman mukaisesti. Vapaita ei aikatauluun suunnitella, mutta kevyempiä maastokävelypäiviä kyllä. Itse en liikuta Rikua taluttaen, koska en pysty kävelemään niin lujaa, että siitä olisi Rikulle liikunnallista hyötyä. Se on vain omistajan liikutusta, mikä toki sekin tulee tarpeen...

Alku- ja loppuverryttelystä huolehtiminen on parasta jalkojen ja lihasten huoltoa, jonka tiedän. Sen takia niistä pidetään kiinni.

5. Loimitus
Koska minä maksan ja minä omistan, saan onneksi päättää joistain asioita. Yksi niistä on se, että minä saan päättää hevoseni klippaamisesta. Maneesissa treenaavalle, ulkotallissa asuvalle hevoselle, jolle ei tallin puolesta vaihdella loimia, on klippaus tallilla lähes ainoa vaihtoehto. Toki voisin kokeilla halutessani loimittaa Rikun jo loppukesästä niin tukevasti, ettei karva kasvaisi, mutta en näe siinä järkeä. Siksi klippaan hevoseni - ja klippauksen jälkeen loimitan! Osalla ihmisistä unohtuu se, että kun hevosen klippaa, on se oikeasti hetken aikaa täysin naku, ja omistajan tulee huolehtia riittävästä pukeutumisesta.

Hevosen mukavuuden kannalta pidän tärkeänä, että ostan istuvia loimia ja loimitan mahdollisimman vähillä kerroksilla. Mitä useampi kerros hevosilla on loimia päällä, sitä luultavampaa on, että ne alkavat kinnata jostain. Rikulle onneksi löytyy hyviä ja istuvia loimia, joten kerrosloimitukseen ei tarvitse ruveta,

Tämänkin kauan mielenpäällä pyörineen pohdinnan kirjoitin Playsson.netin Mitä mieltä sinä olet? -haasteeseen.