Lisää aivovammalla leveilyä!

Ehdin hätinä kirjoittaa blogikirjoitukseeni tuntemuksistani ennen klinikkaa, että keskustelu on pysynyt asiallisena ja kaikinpuolin mallikkaana, ennen kuin ruudulle pamahti seuraava viesti:

Tämä viesti jäi ainoaksi laatuaan, mutta onnistui herättämään ajatuksen siitä, että haluan avata vähän tarkemmin syytä sen takana, miksi "leveilen" aivovammallani. Aivovamma on sanana vähän pelottava, sellainen kehitysvamman kaltainen tabu, jota alakoulun pihailla ja joskus ihan aikuistenkin kesken käytetään haukkumasanana. Aivovammainen on tyhmä, hidas, yksinkertainen ja sellainen, ettei nyt kukaan halua sellaisen seurassa olla. Tai ei ainakaan sellaista saada itselleen.

Itse huomasin voimautuvani siitä, että sanoin asian juuri niin kuin se on. Aluksi puhuin aivotärähdyksestä tai pääkolauksesta. Kun lääkäri ensimmäisen kerran sanoi ääneen, että kyseessä on vähän tulkinnan mukaan joko lievä aivovamma tai keskivaikea aivovamma, järkytyin. Googlasin tietoa aivovammasta, ja helpotuksekseni löysin samantyyppistä oirekuvaa kuvailtuna monilta ihmisiltä. Lisäksi löysin kokemuksia siitä, kuinka aivovamman kanssa on eletty ja kuinka siitä on toivuttu. Pystyin myöntämään itselleni, että minulla on aivovamma, ja siitä toipuminen tulee viemään aikaa. Minulla on oikeus olla sairas, vähän pihalla, itselleni vieras. Voi myös olla, että osa oireista ja jää pysyviksi tai pitkäaikaisiksi.

Onnettomuuteni sattui niin, että olimme Rikun sekä tallikaverin ja hänen hevosensa kanssa maastossa. Laukkasimme tuttua hevosreittiä ylös reippaassa tahdissa, kun mutkan takaa eteen ilmestyi alamäkipyöräilijä. Riku pelästyi, kääntyi, ja minä paiskauduin maahan. Kaveri tippui selästä siinä vaiheessa, kun hänen hevosensa lähti vastakkaiseen suuntaan laukkaavan Rikun perään. Olin tajuttomana muutaman minuutin ennen ambulanssin tuloa. Ensimmäiset muistot minulla on tapahtumaa seuranneelta aamulta. Myös tapahtumapäivä on kadonnut muististani.

Minulla oli paljon onnea mukanani. Jos kypäräni olisi ollut hieman heikommassa hapessa, tai jos minulla ei olisi ollut sitä päässä, en luultavasti istuisi tässä juuri nyt tätä tekstiä kirjoittamassa, vaan sijaintini olisi muutamaa metriä maan alla. Jos olisin pudotessani osunut kiveen, kalloni olisi ollut hieman erilaisessa asennossa maahan iskeytyessäni, tai jos vauhti olisi ollut vielä hieman kovempi. Jos mukanani ei olisi ollut toista ratsastajaa, jos kukaan ei olisi jäänyt auttamaan. Jos ja jos. Niin paljon pahemminkin olisi voinut käydä.

Minulta on kysytty monta kertaa onnettomuuden jälkeen, pelottaako ratsastus. En usko, että se pelottaa sen enempää kuin ennen. Olen entistä tarkempi siitä, millaisia riskejä haluan ottaa. Ratsastus ei voi olla vaarojen jatkuvaa jossittelua, se ei voi olla sen pelkäämistä, mitä seuraavaksi tapahtuu tai mitä voisi tapahtua. Sen takia täytyy olla tietoinen, miksi riskin ottaa. Minä otan sen, koska ratsastaessani olen täysi. Kun istun Rikun selkään, olen kokonainen. Se on ainoa hetki, kun olen itseeni tyytyväinen, en kaipaa mitään lisää tai vähemmän. Joka kerta hevosen selkään noustessani otan riskin, mutta yritän välttää turhaa riskiä.

Koska ratsastuksessa päähän kohdistuvat vammat ovat yleisiä, olen kokenut tärkeäksi puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Aivovammani on aiheuttanut minulle muistiongelmia, päänsärkyä, migreenikohtauksia, masennusta, mielialanvaihteluita, uniongelmia ja näköoireita. Joudun olemaan töistä pois lähes seitsemän kuukautta. Olen elossa, kiitos kypäräni. Toivon, että puhumalla onnettomuudestani suoraan, saan ainakin muutaman ihmisen miettimään oikean kokoisen, tarpeeksi usein vaihdetun turvakypärän merkitystä.

Minulle sen merkitys oli luultavasti 50 vuotta lisää aikaa hevosen selässä.

Kommentissa viitattiin myös siihen, että en ole työkuntoinen, mutta ratsastuskuntoinen olen. Sehän ei missään nimessä ole sallittua. Suomalaisuuteen sopii kyllä sairastaminen, mutta ei sen kertominen, että sairastamisestaan huolimatta pystyy tekemään jotain. Minun hoitotahoni on kehoittanut minua jatkamaan elämääni mahdollisimman normaalina, oirekuvan huomioon ottaen. Ratsastamaan, harrastamaan ja elämään. En ole suostunut peittelemään sitä, että en sairaslomastani huolimatta makaa 24/7 kotona olemassa sairas, mikä yleensä on se ainoa oikea tapa viettää sairaslomaa. Onneksi sekä Riihimäen aivovammapoliklinikka, että työnantajani ymmärtävät tämän, ja kannustavat minua elämään. Elämä kuntouttaa elämää varten, sanoi neurologini. Sairaslomaa tuskin kadehtii myöskään kukaan hevosenomistaja ihan vain sen takia, että syksyn tallivuokrien ja oman asuntolainanlyhennyksen maksaminen tulee olemaan aikamoista tandemajoa. Tulee onnistumaan jotenkin, mutta olisihan se mukavampaa palkan kuin sairaspäivärahan turvin, aiheuttaisi vähemmän sydämentykytystä.

Luultavasti liittyen tuohon kommenttiin, on blogistani etsitty näitä aivovammaa käsitteleviä tekstejäni. Linkitän ne nyt tähän tekstiin ja tagaan tähän tekstiin nyt sitten tämän paljonpuhutun aivovamman, niin löytyvät helpommin.


Ensimmäinen maininta
Aivovammainen kisoissa
Hyvästit työpaikalle
Terapian tarpeessa