Playsson.netin istuntaklinikka

Eilen olin seuraamassa meidän kotitallilla Playsson.netin järjestämää istuntaklinikkaa, jota oli pitämässä ratsastuspilatesohjaaja Aira Toivola. Päivä alkoi maneesissa klo 9-13 pidettävällä klinikkaopetuksella, jonka jälkeen oli lisämaksusta ollut mahdollisuus varata aika simulaattoriratsastukseen Airan opissa. Olin vähän epäileväinen sen suhteen, tulenko olemaan sitä mieltä, että oli kannattavaa vähistä rahoistani tällainen herkku kustantaa. Onneksi illalla simulaattoriratsastuksen jälkeen mieli oli kyllä täysin kääntynyt sen puolelle, että tapahtuma oli rahallisen panostuksen arvoinen.

Huom: Tämä teksti on kirjoitettu omien muistiinpanojen mukaan, pidätän mahdollisuuden väärinymmärryksiin.


Tapahtuma alkoi yhdeksältä niin, että Aira demosi kahden jalan olevan ratsastajan (Roosa ja Mira) avulla kunnollista seisomasentoa ja ryhtiä. Huomio kiinnittyi siihen, että yleisemmin, kun ihmistä pyydetään ottamaan "hyvä ryhti", hän automaattisesti vetää hartiat taakse, lapaluita yhteen ja näin alaselkä menee voimakkaasti notkolle. Aira korjasi tätä niin, että lantiota vedettiin "edestä alle" ja rintakehää "eteen ja alas". Tätä kuultiin monta kertaa päivän aikana uudestaan, sillä näin löydettiin ratsastajan palikat oikein päällekkäin, eikä niin, että joku palikka on liian edessä tai takana painopisteeseen nähden.

Seisoessa tulisi jalat asettaa noin 10 sentin päähän toisistaan, ja painon tulisi jakautua tasan jalalle niin, että painoa on myös isovarpaan tyvi - jalan ulkosyrjä -linjalla. Paino hakeutuu automaattisesti helposti vain kantapään päälle. Tämä johtuu usein siitä, että polvet ovat ylisuorina, ja tämä ylisuoruus tulisi tunnistaa ja korjata.

Ihminen suorittaa suuren osan liikkeistä dominoivilla etureisillä, jotka isoina ja "helppoina" lihaksina pyrkivät johtamaan liikettä. Tämä näkyy esimerkiksi niin, että kun ratsastaja keventää etureisiä käyttäen, kevennys on sellainen, että se ratsastajan ylösnoustessa ajaa hevosta eteenpäin ja taas laskeutuesssa pidättää. Tämän virheen korjaamisessa olennainen osa on takareisi-kantapää -linjan aktivoiminen. Tällöin työ siirtyy tehtäväksi myös takareidellä. Tätä harjoiteltiin katsomossa hakemalla ensin hyvä seisonta, paino koko jalkapohjalla, ja sen jälkeen tietoisesti kyykätessä käytettiin takareisiä ja jalan takalinjaa. Ja kas kummaa, kun allekirjoittaneenkin kipeä polvi ei yhtään kommentoinut kyykkäämistä näin, vaikka normaalisti vihoittelee!

Ratsukoiden aikana Aira kiinnitti asioita tietenkin erilaisiin asioihin ratsukoiden tarpeiden mukaan. Eniten itseeni kolahti omaan ratsastukseeni tällä hetkellä liittyvä kommentti, jonka Aira sanoi ensimmäisenä ratsastaneen Sennin ja Allin (kuten Aira, mäkin kieltäydyn kyllä sanomasta hevosta Lehmäksi :D) aikana. "Kun tasapaino tulee keskivartalosta, hevosen epätasaisuus ei häiritse sinun tasapainoasi, etkä sinä tukeudu hevoseen. Molemmilla on oma tasapaino." Tämä osui ja upposi! Mä aina rutisen siitä kun Riku "repii" mua pois tasapainosta, mutta jos ja kun se mun tasapaino tulisi sieltä, mistä sen kuuluisikin, ei se Rikun kiskominen vaikuttaisi muhun niin kuin se nyt pääsee vaikuttamaan. Ja toisaalta kun mulla olisi oma tasapaino kunnossa, mä en tukeutuisi Rikuun tasapainon tarpeessa ja näin aiheuttaisi sille sellaista fiilistä, että se haluaa kiskoa mua. Ei kun treeniä siis.

Kenttäratsukoiden ryhmässä, jossa olivat Roosa ja Senni ratsastamassa, keskityttiin aika paljon kevyttä istuntaa. Usein kevyt asento tehdään niin, että polvi isketään satulaan kiinni ja nostetaan etureisillä itsensä ylös satulasta. Aira muodosti kevyen asennon niin, että lonkka avattiin ensin takareiden kautta auki -> ylös penkistä -> vatsalihasten jatkuva tuki -> lonkka on auki ja lantio alla, polvi ei purista.

Olin lukenut hevostalli.netistä ennen klinikkaa jonkin verran kritiikkiä siitä, kuinka Aira asettaa kaikki ratsastajat samanlaiseen "etukönöön". Aira mainitsi jo ensimmäisten demojen kohdalla, että katse korjataan oikeaan paikkaan viimeiseksi, koska se on sellainen palikka, joka romahduttaa keskivartalon tuen, jos se nostetaan liian aikaisin. Klinikkaa katsellessa sain oivalluksen, joka liittyi siihen, että niin joo - ehkä se katse onkin se asia, joka lopulta sinetöi sen ryhdin oikeanlaiseksi. Jos seurasi ratsastajaa, joka oli ratsastanut Airan opissa enemmän, ja vertasi ratsastajaan, joka laittoi vasta lantion palikoita paikoilleen, ero oli selvä. Ensimmäinen istui kouluratsastajankin silmään suorassa, jälkimmäinen juuri siinä etukönössä. Kysyinkin tästä Airalta kysymyksen, jossa hän totesi, että etukönö todella on vain välivaihe, ei se, mihin ratsastaja lopulta halutaan. Siinä kohdassa ei kuitenkaan voi oikaista, ennen kuin ratsastaja aidosti pystyy pitämään keskivartalon tuen oikeanlaisena katsetta korjatessaan.

Klinikkaopetuksen loputtua ja simulaattoriopetuksen loppuessa aivovammaisen aivoja väsytti sen verran, että oli pakko lähteä nukkumaan pienet päiväunet kotiin ennen omaa vuoroani simulaattorissa. Simulaattoriin oli varattu 20 minuuttia per ratsastaja. Aikaa olisi saanut olla enemmänkin, olisin itse mielelläni harjoitellut monta kertaa istunnan muuttamista vanhasta uuteen istuntaan.

Tässä näkyy, millainen näyttö minulla oli edessä ratsastaessani simulaattorilla.

 Olen ratsastanut simulaattorilla kerran aikaisemmin, neljä vuotta sitten. Silloin lopputuloksena oli se, että painoni oli jatkuvasti hevosen oikealla puolella niin, että oikeastaan ollenkaan painoa ei ollut satulan keskellä, vaan paino oli lähinnä satulan ulkopuolella oikealla puolella. Nyt teimme ratsastuksen alkuun kahden minuutin ratsastustestin, jonka teimme silloin viimeksikin. Tässä testissä käydään kaikki askellajit lävitse, itse ei tarvitse ratsastaa vaan hevonen siirtyy askellajien välillä itsenäisesti, mikä on sekin aika hauskaa. Simulaattorihevosella on aivan tavallinen satula päällä ja päässä suitset, ohjista pidetään normaalisti kiinni.

Testitulos ennen istuntaohjausta

 Tässä testissä istuin siis selässä niin, kuin istuisin kun haluan istua superhyvin niin kuin olen oppinut. Tuo pituussuunnassa oleva pylväs, jossa on värejä, näyttää, kuinka paljon liikun sivuttaissuunnassa satulassa eri askellajeissa. Tästä olin superonnellinen, liikkumista tapahtui kyllä jonkun verran, mutta painoni ei ollut systemaattisesti toiselle puolelle kallellaan samalla tavalla kuin viime kerralla. Poikittain olevassa pilarissa näkyy sitten se, kuinka paljon liikun satulassa eteen-taakse. Laukassa valun helposti takakaarelle, ravissa taas paino siirtyy jonkin verran eteen.

Testin jälkeen aloimme työskennellä Arjan kanssa istuntani parissa. Hän tuli fyysisesti lähelle ja kosketti minua, jotta sai minut käyttämään oikeita lihaksia. Ongelmana minulla on se, että hevosen liike-energia pääsee minulta keskivartalosta "läpi", enkä saa otettua sitä käyttöön. Tämä on ongelmani erityisesti käynnissä ja laukassa, ja tunnistan sen itsekin. Kun yritän saada liike-ernegiaa talteen ja hevosta liikkumaan kanssani samassa rytmissä, jännitän helposti jalkojani yrittäen väkisin roikkua liikkeessä mukana. Airan kanssa yritimme saada minun keskivartaloni ottamaan liikkeen vastaan ja pitämään energian mukana, niin ettei liike karkaa. Tässä siis siirsimme taas lantiota edestä alle, hartioita eteen ja alas, niin että ylä- ja alavatsalihakset muodostivat korin. Ja kyllä muuten tuntui vatsalihaksissa jo hetken päästä!

Yritys tehdä pidäte ilman, että menetän vatsalihasten tukea.

Aira tuli reippaasti lähelle ja kosketuksella auttoi tuntuman oikeaan paikkaan.

Aika meni todella nopeasti! Vaihtelimme asentoa uuden ja vanhan välillä, jotta minun olisi jatkossa helpompi saada vaihdettua ajatusta istunnassa siihen oikeaan suuntaan. Olin tosi innoissani ja oli huippua päästä ratsastamaan näin, että toinen ihminen on siinä koko ajan valmiina auttamaan ja neuvomaan. Lopuksi teimme saman kahden minuutin ratsastustestin, kuin aluksi.

Lopputesti

Tässä näkyy ero tuohon ensimmäiseen siinä, missä toivoimmekin sen näkyvän - laukassa liike eteen- ja taakse satulassa on vähentynyt. Olin toki tuossa vaiheessa jo vähän väsähtänyt, niin henkisesti kuin fyysisestikin, mutta yritin jaksaa silti tsempata. Katselin tuota tulostetta vielä hetken simulaattorin omistajan kanssa (Sappeen Ratsutilan Arto Vähätalo), joka sanoi, että tuon verran kun istuntaan saadaan vartin aikana muutosta, se on hieno juttu.

Tuli itselle ihan hirveän iso motivaatiopiikki, ei siis mikään ihme, että tänään olin ilolla taas pilates/flexi-bar tunnilla etsimässä keskivartalon lihaksia ;)

Loppuun vielä vähän videota simulaattorista. Ekassa videossa on käyntiä, jossa voi nähdä, miten Aira opettaa minua löytämään keskivartalon lihasten tuen. Toisessa videossa on sitten ravia ja minun keskittynyt laukannostoyritykseni - lopulta saan simulaattorihevosenkin ymmärtämään, mitä yritän tehdä :D

Linkki videoon: https://www.youtube.com/watch?v=vKCvLSbBbYk

Linkki videoon: https://www.youtube.com/watch?v=u3S2ColaEt0

Mielipide: Hevosen vai ihmisen ehdoilla?

Jos Riku saisi päättää, se varmaan vaeltaisi onnellisen suomenhevoslaumansa kanssa jossain aroilla. Tai jos se olisi kahlittuna talliin, se olisi ainakin pihatossa, jossa saisi kasvattaa mammuttikarvan, ja sen jälkeen syödä 24/7 heinää. Liikkuisi sen verran, mitä siirtyminen heinäkasalta auringonottopaikalle vaatisi. Joskus joku palvelija kävisi raaputtamassa kutiavaa kylkeä ja tarjoilemassa porkkanoita ja melassipuuroa. Kavereita olisi paljon, muttei liikaa. Sopiva lauma, jota pystyisi hallitsemaan ja vahtimaan. Kukaan omasta laumasta ei lähtisi pihattotarhasta minnekään, vaan koko porukka saisi olla aina yhdessä. Kengittäjää ja eläinlääkäriä ei käytettäisi, koska niiden käsittelyssä joutuu seisomaan yksin käytävällä. Ja sekös vasta on tylsää.

Pidän sen verran vaaleanpunaisia laseja silmilläni, että kuvittelen, että Riku jollain tasolla nauttii yhteisestä harrastuksestamme, ratsastuksesta. Se tulee tarhasta vastaan (tylsyyttään, sanoisi joku glitterittömien lasien kanssa asiaa tarkkaileva), suorittaa tehtävät ilolla (miten mitataan hevosen ilo?), vaikuttaa levolliselta (mistäs sinä sen tiedät?) ja usein innostuukin, erityisesti maastossa ja esteillä (tai haluaa vain nopeammin kotiin). Riku pitää  tuntuu pitävän erityisesti reippaista maastolenkeistä kaverin kanssa, estetreeneistä ja niistä koulutreeneistä, kun ratsastaja muistaa kehua tarpeeksi. Silloin sen säkä nousee 15 senttiä ylemmäs ja se tepastelee tyytyväisenä.

Harrastaisinko siis tällaista hyvää, monipuolista liikuntaa Rikun kanssa, jos saisin itse päättää, hevosen tarpeista välittämättä? En todella. Minun ratsastusviikkoni koostuisi viisistä koulutreeneistä pipo mahdollisimman kireällä ja kaksista estetreeneistä, joissa treenaisimme rataa. Hevonen olisi loimitettuna karsinassa odottamassa sitä, että tulen paikalle. Sitä ei tarvitsisi hakea mutaisesta tarhasta, mieluiten se olisi tarhannut tarpeeksi pienessä hiekkatarhassa, ettei mitään mutaa edes tarttuisi. Loimet ja riimut olisivat aina ehjiä, koska ei olisi tarhakaveria niitä rikkomassa. Aloittaisin koulutreenin heti kentälle tai maneesiin päästyämme, ja lopettaisin sen heti kun hommat olisi tehty. Hevonen karsinaan, josta se pääsisi taas aamulla pariksi tunniksi ulkoilemaan.

Tiedän, että noinkin voisi pitää hevosta. Kuitenkin valitsen olla pitämättä hevostani tällä tavalla. Miksi?

Koska hevonen on antanut vapautensa palvellakseen ihmistä, minä koen, että minun velvollisuuteni on tarjota sille hyvät olot. Jokainen hevosenomistaja varmasti ajattelee näin ja toteuttaa sitä omista ajatuksistaan ja periaatteistaan lähtien. Minun tärkeimmät periaatteeni hevosenpidossa ovat seuraavat:

1. Tarhakaverit
On syitä, miksi joku yksittäinen hevonen ei voi tarhata kaverin kanssa. Ymmärrän sen. Minulle riittävä syy ei kuitenkaan ole se, että loimet repeävät, tulee hokinpolkemia tai hevonen on vaikea hakea tarhasta kun toinen tunkee portille. Rikun loimet muistuttavat aina loimikauden loppupuolella lähinnä vappuhuiskaa, kun se leikkii parhaan kaverinsa kanssa tarhassa. Kyllähän se harmittaa. Nähdessäni Rikun onnellisen hevosenleikin sen parhaan kaverin kanssa, tiedän, että olen valmis ostamaan vielä muutaman (kymmentä) uutta loimea, jos se tekee hevosestani noin onnellisen.
Joukkotarhauksessa voi huonoimmassa tapauksessa hevoselle käydä pahasti, se voi saada esimerkiksi potkun ja murtaa jalkansa. Mutta nyt käsi sydämelle - kuinka moni meistä jättää ajamatta autoa, pyöräilemättä tai ratsastamatta sen takia, että niissä riski loukkaantua kasvaa verrattuna siihen, että jäämme kotiin. Niin. Hevonen tarvitsee virikkeitä!

Viime syksynä Riku tarhasi parin viikon verran yksin eläinlääkärin käskystä. Tuona aikana se alkoi höristä minulle, kun pysäytin auton pihaan. Sillä kerralla, kun se hirnui minulle siinä vaiheessa, kun nousin autosta tallin pihassa, päätin, että nyt se muuten menee takaisin tarhaan kavereiden kanssa. Minun hevoseni parhaiden ystävien kuuluu olla sen hevoskaverit, en minä. Minun perääni huutaminen ei ollut mielestäni söpöä ja suloista, vaan säälittävää.

2. Riittävä tarhausaika
Tästä en olisi valmis luopumaan. Riku tarhaa tällä hetkellä noin 12 tuntia päivässä, sydäntalvella aika lyhenee noin kymmeneen tuntiin. Jälleen ymmärrän, että on syitä, joiden takia jonkun yksittäisen hevosen kohdalla tarhausajan on pakko olla alle 6 tuntia päivässä. Minulle hyväksyttäviä syitä eivät ole se, että hevosta on ikävä hakea pimeästä, mutaisesta tarhasta tai märkiä loimia on ikävä käsitellä. Itse en myöskään olisi valmis viemään hevostani tallille, jossa tarhausaika on säännöllisesti vain muutaman tunnin päivässä. Onneksi asun alueella, jossa voin valita tallin, jossa tarhausaika on riittävä.

3. Hevonen liikkuu monipuolisesti
Minä olen vastuussa hevoseni monipuolisesta ja riittävästä liikunnasta. Riku käy siis myös maastossa, vaikka minä itse harvoin siitä innostunkaan. On hevosia, joiden kanssa maastoilu on hengenvaarallista, mutta useimpien hevosten kanssa maastoilu on mahdollista saada suhteellisen rauhalliseksi puuhaksi - se vaatii vain - no, maastoilua. Se, että minä en jaksaisi käydä maastossa ja se minua vähän jännittääkin, ei saa tarkoittaa sitä, että Riku ei pääse maastoon. Minä olen hevoselleni velkaa monipuolisen liikunnan - kouluratsastuksen lisäksi estehommia, puomeja ja maastoilua.

4. Hevonen liikkuu riittävästi
Hevonen on luotu liikkumaan. Omistajan vastuu hevosen liikuttamisesta lisääntyy erityisesti silloin, kun hevonen ei liiku tarhassa. Riku onneksi pelmuaa kavereiden kanssa jonkin verran tarhassa, mutta ei saa siellä kyllä energiaansa riittävästi purettua. Niinpä Riku liikkuukin joka päivä myös ihmisten suunnitteleman ohjelman mukaisesti. Vapaita ei aikatauluun suunnitella, mutta kevyempiä maastokävelypäiviä kyllä. Itse en liikuta Rikua taluttaen, koska en pysty kävelemään niin lujaa, että siitä olisi Rikulle liikunnallista hyötyä. Se on vain omistajan liikutusta, mikä toki sekin tulee tarpeen...

Alku- ja loppuverryttelystä huolehtiminen on parasta jalkojen ja lihasten huoltoa, jonka tiedän. Sen takia niistä pidetään kiinni.

5. Loimitus
Koska minä maksan ja minä omistan, saan onneksi päättää joistain asioita. Yksi niistä on se, että minä saan päättää hevoseni klippaamisesta. Maneesissa treenaavalle, ulkotallissa asuvalle hevoselle, jolle ei tallin puolesta vaihdella loimia, on klippaus tallilla lähes ainoa vaihtoehto. Toki voisin kokeilla halutessani loimittaa Rikun jo loppukesästä niin tukevasti, ettei karva kasvaisi, mutta en näe siinä järkeä. Siksi klippaan hevoseni - ja klippauksen jälkeen loimitan! Osalla ihmisistä unohtuu se, että kun hevosen klippaa, on se oikeasti hetken aikaa täysin naku, ja omistajan tulee huolehtia riittävästä pukeutumisesta.

Hevosen mukavuuden kannalta pidän tärkeänä, että ostan istuvia loimia ja loimitan mahdollisimman vähillä kerroksilla. Mitä useampi kerros hevosilla on loimia päällä, sitä luultavampaa on, että ne alkavat kinnata jostain. Rikulle onneksi löytyy hyviä ja istuvia loimia, joten kerrosloimitukseen ei tarvitse ruveta,

Tämänkin kauan mielenpäällä pyörineen pohdinnan kirjoitin Playsson.netin Mitä mieltä sinä olet? -haasteeseen.

Rahat loppuivat = kisakausi loppui

Opiskellessani yliopistossa nykyiseen ammattiini, erityisluokanopettajaksi, mietin usein sitä järkyttävää rahamäärää, mitä tulen tulevaisuudessa tienaamaan. Mihin sen kaiken rahan oikeastaan voi edes laittaa? Löytyykö tuollaiselle määrälle satasia mitään sijoituspaikkaa? Elin vähän sellaista sitten kun -elämää. Sitten kun olen töissä, ostan ehjät housut. Sitten kun olen töissä, ostan luomuruokaa. Sitten kun olen töissä, käyn joskus parturissakin. Ja ennen kaikkea: sitten kun olen töissä, ostan hevosen ja kisaan sillä niin paljon kuin haluan!

Se, miksi tuleva palkkapussi tuntui ajatuksissa niin kamalan painavalta, liittyy varmasti siihen, että lapsuudenperheessäni rahat olivat tiukassa. Äitini oli yksinhuoltaja, joka meidän kolmen lapsen elättämisen ohella opiskeli itsensä lähihoitajaksi ja teki parhaalleen kolmea työtä, ettemme me jäisi paljoa mistään paitsi. Minä sain harrastaa ratsastusta. Kaksi kertaa viikossa. Myöhemmin, kun aloin tehdä tallitöitä, vielä useammin. Opin pyytämään vain tarpeeseen. Eli käytännössä uusia vaatteita en pyytänyt, mutta rahaa kisastartteihin pyysin. Ja äitini hyväksyi prioriteettini ja antoi minun kisata. Olin onnellinen.

Samalla olin kateellinen. Kateellinen niille ystävilleni, jotka saivat ratsastaa enemmän, niille, jotka saivat hevosia ylläpitoon ja erityisesti tietysti niille, jotka saivat hevosen, mutta eivät minun mielestäni osanneet arvostaa sitä oikein. Olin lapsen ja teini-ikäisen koko tahdonvoimalla käärmeissäni: miten se on reilua, että tuo saa hevosen, vaikka se ei omistaudu hevosille yhtään samalla hartaudella kuin minä?

Tuolloin sain ensimmäisen tärkeän opin hevosmaailman - ja oikeastaan maailman noin ylipäätänsä, todellisuudesta. Eihän se reilua olekaan. Mutta se on sitä todellisuutta silti, me lähdemme tähän peliin erilaiset kortit kädessä. Ja jokainen tekee sitten ne siirrot, jotka näkee omilla korteillansa järkevimmiksi.

Minä pelasin omat korttini niin, että kirjasin ylös asiat, joita halusin tulevaisuudelta. Halusin oman hevosen, jolla kisata. En missään vaiheessa tosissani juuri miettinyt hevosalaa, koska tiesin, että en ole ratsastuksessa niin lahjakas, että voisin sillä työllistää itseni. Päätin siis lukea jonkun järkevän, työllistävän, keskipalkatun ammatin ja ostaa sitten hevosen. Kävin keskustelun lukion opinto-ohjaajan kanssa:

Opinto-ohjaaja: Mitä jatkosuunnitelmia sinulla on nyt lukion jälkeen?
Minä: Mä aion lukea ammatin, josta työllistyy hyvin ja jonka palkalla voi pitää hevosta. Viikonloput pitää olla vapaat, että pääsee kisoihin.
Opo: ...Jaaha. Onko sulla jotain tarkempia suunnitelmia alasta?
Minä: No mä olen miettinyt erityisopettajakoulutusta ja psykologiaa. Mitä mieltä sä olet? 

Kuusi vuotta myöhemmin valmistuin Itä-Suomen yliopistosta erityisluokanopettajaksi. Valmistuin toukokuussa, heinäkuussa muutin takaisin Hämeenlinnaan ja aloitin ratsastustunnit neljä kertaa viikossa Aulangolla. Lähes samaan aikaan aloin etsiä omaa hevosta. Raha tuntui pinoutuvan tilille, vaikka sitä kulutin hyvää tahtia ratsastukseen tunneilla. Ja taisin ostaa ne ehjät housutkin.

Luulin vielä tuolloin, että palkkani tulee helposti riittämään hevosenpitoon, valmentautumiseen, kisaamiseen ja normaaliin elämään. Olin täysin väärässä. Jostain täytyy luopua. Ja minä luovun siitä normaalista elämästä. Siinä missä kollegani ja muut ystäväni matkustelevat ulkomaille, matkustelevat kotimaassa, käyvät parturissa, laitattavat kynsiään, käyvät baareissa, huvipuistoissa, ravintoloissa ja ostavat vaatteita, minä ylläpidän hevostani ja ratsastan.

Jostain pitää tinkiä, ja minä tingin omista kuluistani ja huvituksistani. Jos ihan rehellisiä ollaan, eivät ne kuitenkaan ole yhtä tyydyttäviä kokemuksia kuin ratsastus. Hevoshommissa tingin varusteista, sekä omistani, että Rikun. Äiti opetti junnuna, että ehjää ja puhdasta on oltava, uutta ja hienoa ei tarvitse. Niinpä sen sijaan, että ostan uudet ratsastushousut tai (hevos)merkkipaidan, menen valmennukseen tai kisoihin. Ratsastin lähes vuoden niin, että minulla oli käytössä vain yhdet ratsastushousut, joita pesin silloin, kun Rikulla oli vapaapäivä. Keväällä panostin ja ostin ensimmäiset polvipaikkaiset ratsastushousuni kokopaikkaisten rinnalle - on muuten helpompi nostaa takamus penkistä esteradalla jos satula on märkä! En ymmärrä ihmisiä, joilla ei ole rahaa tulla hevosellaan ratsastustunneille, valmennukseen tai kisoihin, mutta on rahaa ostaa aina vain uusia mätsääviä vaatekertoja itselle ja hevoselle.

Koska rahojen suhteen täytyy olla tarkkana, täytyy myös tiedostaa ne asiat, joista ei tingitä. Ensinnäkin, tallivuokra maksetaan aina ajallaan. Kengittäjälle ja eläinlääkärille maksetaan aina ajallaan. Hevosta hoidetaan, jos se tarvitsee hoitoa. Se ei ole hevoseni vika, että minä olen persaukinen. Satulan on oltava sopiva. Varusteiden on oltava turvallisia, joten jalustinhihnat, satulavyöt ja muut kuluvat tuotteet tarkastetaan säännöllisesti valjassepällä tai uusitaan. Kypärä ostetaan sen hintaisena, että sen raaskii kolauksen jälkeen vaihtaa.

Ja kaikki loput rahat laitetaan siihen, että pääsee ratsastamaan mahdollisimman monta kertaa viikossa silmän alle. Kehittyminen ja ahaa -elämykset ovat se syy, miksi tätä jaksaa, myös niinä päivinä kun tili näyttää nollaa ja pitäisi tankata. Sitten kun rahat loppuvat, tingitään ensin kisoista ja sitten vasta valmennuksista.

Kisakauden viimeiset kisat ovat siis Pastarion porukalla edessä. Koko kauden tavoitteena olleet aluemestaruudet vielä kisataan, samoin yritetään lähteä Kellokoskelle seuraavana viikonloppuna kisaamaan Suokki-cuppiin. Ja sitten tämä kisakausi on taputeltu, ja lompakolle on aika antaa epätoivoista tekohengitystä talven yli. Kunnes tämä hulluus alkaa uudestaan.

Ai niin, muistinhan mainita? Rakastan jokaista hetkeä, enkä vaihtaisi hetkeäkään pois. Edes sitä hetkeä, kun sen hienon 53 prosentin kanssa ajelet takaisin kotiin yhdeltä parisataa maksaneelta reissulta. Mä olen päässyt siihen tilanteeseen, josta lukioikäisenä haaveilin: mulla on hevonen ja saan kisata sillä. Tämä on ehdottomasti sitä "Parasta just nyt". Ollut jo kolme ihanaa vuotta. Tämä tekee ne tunnit, jotka vietin ensin lukien pääsykokeisiin, sitten tentteihin, sen jälkeen gradua naputellen ja nykyään ihanaa, mutta rankkaa, työtäni tehden, sen arvoisiksi.

Yksi niistä erityisen hyvistä hetkistä - mutsin kanssa maastossa kahden ihanan suomimiehen kanssa perjantaina

Osallistun tällä tekstillä Playsson.netin mielipidekirjoitushaasteeseen.