Entä jos mä haluankin, että tää on kivaa?

Ratsastus on aika kallis harrastus. Erityisen kallis harrastus on tämä hevosenomistaminen. Laskeskelin tässä kauhukseni suurinpiirtein, mitä tämä minulta tällä hetkellä, näissä puitteissa kustantaa. Laskelmien tulokset tässä:

Tallivuokra 500€/kk (ulkokarsina maneesitallilla Kanta-Hämeessä)
Kengitys n. 80€/kk (yhden kengityksen kulunki n. 120€, kengitysväli 6-7viikkoa)
Täysrehu n. 30€/kk (Black Horsen Basic, vaihtumassa Black Horsen Classiciin Basicin saatavuusongelmien takia. Rikulla ei kaura valitettavasti imeydy, se kuuluisi vuokraan.)
Lisärehut vaihdellen n. 10€/kk-80€/kk (Halvimmalla päästään silloin, kun syötin ihan vaan suolan purkista, siihen kylkeen Racingin biotiinia ja tarvittaessa kuurit ADE-vitskua ja BE-vitskua. Joskus jotain mielihalushoppailua, kun joku purkki lupasi vaikuttaa kavion laatuun. Nyt ollaan tuossa lähes 80€/kk, koska Rikulla on nyt ollut vajaan kaksi kuukautta kokeilussa äärimmäisen suolaisenhintainen Farriers Formula. Tämän rehun pitäisi olla jotenkin extrahyvä kavioiden vahvistamiseen - Rikun kaviothan ovat kuin pesusientä. Hinta on tosiaan sellainen, että tuolla reilun 90 euron pönikällä tosiaan pääsee eteenpäin vain noin 1,5 kuukautta.)
Vakuutus 55€/kk (vuoden vakuutussumma siis jaettuna kuukausille, tällä hetkellä Tapiolan laaja ell -vakuutus. Vakuutuskausi katkeaa syksyllä, jolloin punnitaan mihin vakuutukseen päädytään kun ehdot huononevat meilläkin.)
Rokotus ja madotus 10€/kk
Hampaiden hoito 35€/kk (sisältää kaksi reissua vuodessa Vermoon hampaiden tarkistukseen, jos ei ole mitään ihmeellistä hoidettavaa)
Hieronta ja fyssari 20€/kk (vuoden tarpeet jaettuna kuukausille, jos ei ole erityisiä jumeja. Ja nämä hevoselle tietenkin ;))
Ratsastus- ja valmennustunnit 200€/kk

Eläinlääkäri- ja varustekulut ???????? (Niinpä niin. Mun hevosenomistusaikana tämä on mennyt niin, että ensimmäisenä vuotena ei tullut yhtään ell-kuluja, toisena paloi tonneja ja kolmantena sitten muutama satku. Varusteita ostettiin ensimmäisenä vuotena toki eniten, mutta toisenakin sitten topattiin satula, ja sen työn hinta yllätti täysin ekan hevosen omistajan ja ostettiin ulkoloimia revittyjen tilalle.)

Bensat tallille, mahdollisesti oma kuljetuskalusto, kuljettamisen kustannukset: Nämä pitäisi toki myös laskea. Mulla palaa tallimatkojen bensoihin ehkä n. 40€/kk. Traileri on oma, mutta käsittämättömän ruma ja sen takia aika halpa. Senkin huoltoon tosiaan kyllä livahti tänä vuonna 1000€... Mitä mä nyt sitten sanoisin. Keskiarvoisesti varmaan mun bensat tallille ja kuljetuskaluston (vetoautoa mulla ei ole) ylläpito maksaa 100€/kk. 

Pääsemme siis sellaiseen lopputulokseen, että jos hevoseni on täysin terve, en kisaa, enkä osta kaviokoukkuakaan, mulla menee harrastamiseen 1110€ kuussa. Tällaisen normaalin keskipalkkaa nostavan työntekijän, jolla hiipii niskassa niin opintolaina, kuin asuntolainakin, kukkarossa se on aivan tajuton kasa rahaa. Siis sellainen, ettei sitä voi oikein ymmärtää.


Minkä takia mä pohdin tätä asiaa juuri nyt? Se liittyy siihen, että tajusin tänään ratsastustunnilla aika ison muutoksen omassa asenteessani. Teimme Kristan tunnilla ensin avotaivutuksia käynnissä, ravissa ja laukassa, ja lopuksi treenasimme pysähdyksiä. Tiesin, että Riku on minulla vähän liian huonosti avuilla, jotta pysähtymistreeniä on oikeastaan mitään järkeä tehdä. Pysähdykset ovat meille aivan älyttömän vaikeita, enkä saa Rikua ikinä ratsastettua pysähdyksen ja liikkeellelähdön aikana niin hyvin, että se säilyisi tuon koko välin avuilla ja kuulolla. Yritimme tehdä pysähdyksiä monilla eri tavoilla Kristan ohjatessa kärsivällisesti. Ei vaan onnistunut. Lopuksi lopetimme yhteen melkeinonnistuneeseen yritykseen, kun hevosella (ja varmaan vähän kuskillakin) meinasi keittää ylitse homma.

Jäi huono maku. Siltikin, vaikka pääsin lopuksi kiittämään hevosta, ravaamaan hyvää ja rentoa ravia ja välissämme vallinnut epäymmärryksen hetki oli ainakin Rikun osalta unohdettu jo täysin. Maku oli aika kitkerä ja sellainen, että tiesin, että tätä en juuri nyt halua suuhuni. Pohdin hetken, mistä se oikeastaan johtui. Se, ettei joku asia onnistu, on arkea. Niin se vain menee, useammin epäonnistutaan kuin onnistutaan. Tajusin kuitenkin aika pian, että se huono maku johtui siitä, että tilanne oli miltei äitynyt sellaiseksi, että minulla ja Rikulla oli ratsastaessa taas sellainen ristiriitatilanne, jota koko viime kausi keväästä alkutalveen oli täynnä. Minä vaadin, hevonen ei ymmärrä, minä vaadin kovempaa ja hevonen ei edelleenkään ymmärrä ja päättää mennä kuoreensa ja kovettua. Minä huudan apujeni kanssa lujempaa samalla kuin hevonen huutaa kaviot korvilla, että MÄ EN TAJUA MITÄ SÄ SANOT!!!

En halua olla hevoseni kanssa sellaisissa tilanteissa. Ja koska hevoseni on tottunut valitettavasti siihen, että me olemme tällaisissa tilanteissa seilanneet aika paljon lähiaikoina, se menee lukkoon helpommin kuin ennen. Minä oikeasti ja aidosti haluaisin, että meillä olisi nyt jonkin aikaa ihan vain kivaa. Uskon, että sekä minä, että Riku tarvitsemme sitä. Mukavia kokemuksia yhdessä. Onko se niin väärin, että haluan harrastuksen, joka on mukava?

No eihän se ole. Joskus ratsastaessani tallilla, joka on täynnä ammattilaisia ja erittäin omistautuneita ja taitavia amatöörejä, en muista, että niin, minä en ole erityisen lahjakas, joten minulla ei ole tarvetta treenata kuin ammattilainen. Minä voin ihan rauhassa sanoa, että "Hei, musta tuntuu, ettei me pystytä tekemään tätä tehtävää tänään", ihan vain sen takia, että haluan joskus ratsastaa myös niin, että tunnen olevani tilanteen tasalla. Tuntitilanne kaikkine ärsykkeineen on minulle muutenkin haastava vammani takia, joten sen muistaminen, että saan omassa harrastuksessani hellittää silloin kun haluan, on aika tärkeää.

Toki minä haluan edelleen treenata. Mutta sen sijaan, että tavoitteena on saada pysähdys suoritetuksi pää alhaalla, jotta siitä saa paremmat pisteet radalla, onkin tavoitteena jotain muuta. Se, että minä ja mun hevonen toimitaan sellaisessa yhteistyössä, että se on meille molemmille mukavaa. Että Riku haluaa tehdä töitä mun kanssa, ja mä olen sen luottamuksen arvoinen.

Ja hei, niin kuin Kristalle sanoin tunnin lopuksi, kun ajatukseni eivät olleet vielä näin jäsentyneet: "Ei Rikun tarvi osata pysähtyä. Me ei enää kisata koulua, esteradalla ei tartte pysähtyä tervehdykseen ja mä voin opetella nousemaan vauhdissa selkään. Ongelma selvitetty." ;)

Uusien kuvien puuttuessa heittäydytään kesään 2014. Tällöin oli ainakin kivaa!

Eikä perinteisesti ollut lainkaan peristä pysähdyksessä. Ps. Olen taputtamassa päähän jos joku ihmettelee, mitä teen.

 

Hyviä kilometrejä

Kengittäjä selvitti Rikun epämääräiseen liikkumiseen liittyvää tilannetta. Syy löytyi liian lyhyeen kenkään lyödyistä etukengistä (ts. kavio oli vedetty liian lyhyeksi) ja eteen laitettiin pohjalliset. Riku reagoi pohjallisiin välittömästi ja tosi positiivisesti, eli oli puhdas heti pohjallisten laiton jälkeen eikä ole nyt kovallakaan ollut epäpuhdas. Ehkä meidän tuuri viimein kääntyy :)

 Reilu viikko sitten menin ensimmäistä kertaa tunnille Rikun kanssa tämän meidän sairastelun jälkeen. Tunnin aikana tuli (jälleen) melkein itkettyä onnea ja autuutta - sitä käsittämätöntä riemua, että Riku on kunnossa ja me päästään treenaamaan. Tuli myös naurettua - Riku oli äärettömän tärkeänä, kun pääsi taas töihin ja kulki häntäänsä kantaen ja kaula kaarella etujaloilla kauhoen eteenpäin. Riku on myös tämän sairasloman aikana menettänyt kuntoaan sen verran, että vanha tuttu "kiskaisen kuskin irti penkistä" -konsti on taas repertuaarissa. Eli silloin, kun ei hankalassa tehtävässä jaksakaan kantaa, kiskaistaan napakalla eteenpäinsyöksyllä kuski irti satulasta jalustimille killumaan ja lähdetään syöksymään siihen suuntaan, mitä nokka näyttää. Temppu on tuttu parin vuoden takaa, kun kyky kantaa itseään edellisen kerran oli näin pahasti vajavainen.

En ole tietenkään vielä toipunut siitä innostuksesta, joka alkoi, kun pääsin taas ratsastamaan omalla hevosellani. Sen takia Rikun "töihinpaluuviikko" ei ollut ihan ihanteellinen: ratsastin itse tunnilla pe, su, ti ja to. Torstaina totesin, että vaikka ratsastettavuudessa edettiin viikossa hurjasti, oli Riku sen verran väsynyt, että nyt viikonloppu otetaan rennommin. Sunnuntaina olisi tarkoitus klipata ja maanantaina hypätä ensimmäistä kertaa elokuun jälkeen! Alkaa olla aikakin aloitella taas pomppuja, joulukuun puoleen väliin on nimittäin buukattu Piia Pantsun estevalmennus. Huhhuh!

Riku on tuntunut nyt liikkeessä hurjan hyvältä nyt koko ajan, kun sitä on ratsastettu. Onhan se voimaton, eikä jaksa kantaa niin kuin ennen, mutta ne pätkät, jotka se jää kevyelle tuntumalla ja pyöreäksi, se on kyllä todella hyvä. Se kaivattu fiilis on palannut vahvempana kuin pitkään aikaan. Laukka pyörii pyörittämättä, takapää polkee hyvin alle ja hevonen jää pyöreänä kantamaan. On se kyllä upea.

Rikutauon aikana päätin, että vaikka tuntuu kuinka pahalta, mun on ratsastettava. Tein siis päätöksen vähintään kolmesta ratsastuskerrasta viikossa, ja siinä päätöksessä pysyin: kiitos kaikille ihanille ihmisille, joiden hevosilla sain ratsastaa. Roni, Lissu, Wilma, Summa, Maukka, Jaike ja Joke. Jokainen kilometri tuli tarpeeseen ja jokaisella kerralla koin oivalluksia. Koen, että jopa kehityin ratsastajana tuolla pätkällä, joka olisi voinut myös vain valua hukkaan. Toki suurin syy on varmaan se, että yksin hinkkaamisen sijaan hakeuduin tunneille ja ratsastin ohjatusti uusilla hevosilla. Seuraavanlaisia oivalluksia koin ihan käytännön kautta (nämä on kirjoitettu lyhyeen toteavaan käskymuotoon muistiin itselleni, ei todellakaan minkäänsortin auktoriteettiohjeeksi kenellekään!):

1. Suoruus ei ole itsestäänselvyys ja vaatii hevoselta kykyä koota, jotta se pystyy suoriutumaan siirtymisestä suorana. Kun ihmettelin, miksen saanut tuntihevosta nostamaan laukkaa, oli oikeasti avartava oivallus tajuta, että se ei yksinkertaisesti jaksa jos en anna sen heittää takapuolta sivuun. Eli siis suorana siirtymisten tekeminen on kokoamista ja rankkaa lihastyötä. Kiinnitä siis huomio suoruuteen myös yksinkertaisissa siirtymisissä!

2. Mitä nopeampi, hösöttävämpi ja vauhdikkaampi hevonen on, sitä enemmän se tarvitsee pohkeen tukea. Tällaiselle hevosella on rakennettava rauhallinen ja vakaa "kuja" jaloista ja ohjista, jota pitkin se voi kulkea. Vakaa pohje yhdessä rennon käden kanssa rauhoittaa häseltäjän.

3. Jos hevonen on armottoman hidas pohkeelle ja liikkeessä jää helposti pomppimaan reagoimattomana ylös-alas niin, että raviaskeleen aikana ehtii sanoa monta missisippiä, ei vastaus välttämättä olekaan painattaa eteen täysiä. Hitaasti eteenpäin reagoiva hevonen nopeutetaan muutoksella. Ensin tulee ottaa takaisin, jotta voi pyytää eteen, jos hevonen lämpenee hitaasti. 

4. Pohjetta on aina oltava kaksi kertaa sen verran kuin kättä. Liike ei ikinä suuntaudu kädestä takajalkoihin, vaan takajaloista käteen. Myös silloin, kun pohje ei tunnu tuottavan mitään tulosta, pitää käden odottaa. Käsi ei voi ottaa, ennen kuin pohje tuo jotain "pöydälle". Jos käsi ottaa ennen kuin pohje on saanut kannettua "pöytään mitään", lopputulos on se, että ei ole olemassa mitään, paitsi tyhjänä ohjalle veivattu hevonen.

5. Kun hevosen laukka on raaka, teet karhunpalveluksen ratsastamalla sitä pitkään niin, että itse pyörität ja tasapainotat hevosta. Laukan laadun parantamisessa less is more, eli kehittyäkseen hevosen tulee työskennellä niin, että työskentely on haastavaa, mutta palkinto onnistuneesta yrityksestä tulee nopeasti. Laukkavoltti kootummassa laukassa, ja voltin jälkeen hallittu siirtyminen raviin tai käyntiin kiitosten kera kehittää enemmän kuin kolme kierrosta laukkaa niin, että ratsastaja survoo vauhtia paniikissa lisää kuin polkuautoon, ettei käy niin nolosti, että vauhti loppuu kesken ja hevonen tippuu raville. Sillä sehän on jokaisen ratsastustuntilaisen painajainen.

6. Jos aina teet, niin kuin olet aina tehnyt, saat, mitä olet aina saanut. Näin ovat viisaammat sanoneet, ja voi elämä, kun he ovat oikeassa! Jos olen yrittänyt nyt saada puolipidätettä lävitse kierroksen (tai kymmenen kierroksen tai ratsastustunnin...) ajan, eikä se ole vieläkään mennyt, pitää tehdä jotain toisin. Tänään se "jotain toisin" oli vatsalihasrutistuksen sijaan lonkkakulman sulkeminen. Johan meni lävitse. Se puolipidäte siis.

7. Puolipidätteestä on saatava työkalu ratsastukseen. Tällä hetkellä omassa ratsastuksessani sellainen oikea, kunnolla läpimenevä, takajaloissa asti tuntuva puolipidäte on ollut niin harvinainen herkku, että sen jälkeen melkein tippuu hevosen selästä alas onnesta. Ja jos jotenkin onnistuu pysymään selässä, ei siltä hevosen taputtamiselta, kiittämiseltä ja leijumiselta jää kyllä aikaa tajuta, että niin, se puolipidäte oli vain työkalu, ja nyt pitäisi siis ratsastaa. Niiden puolipidätteiden on tultava niin arkipäiväiseksi, että se onnistuneen puolipidätteen aiheuttama energia saadaan oikeasti hyötykäyttöön. Sillä energialla nimittäin ajelisi reteesti kisa-areenallakin!

8. Avain kehittymiseen on tarpeeksi paljon tarpeeksi laadukkaasti ratsastettuja kilometrejä. Ei se sen kummempaa ole. Eli reeniä vaan. 

Sellaisia mä olen miettinyt.

Mun ihana terapeuttini Summa, jolla ratsastaessa ei ehdi surra eikä murehtia!

Tuntiheppa-Maukan kanssa ehdittiin myös syksyllä muistella, kuinka ne koulukiemurat taipuukaan ;)