Valmistautuminen siihen, että tämänkaltainen ratsastusviikko oli ylipäätänsä mahdollinen, aloi marraskuun alussa. Silloin kirjoitin postauksen siitä, millaisia tunteita herää, kun joutuu myöntämään, ettei enää tiedä, miten korjata ratsastustilanne oman hevosensa kanssa. Lopulta meidän rautainen Koutsi-Krise ratsasti Rikulla kaksi kertaa, joista toista olin itse seuraamassa. Sain katsella Kristan ratsastusta Sallan selostaessa sitä vierestä, ja opin ihan hirveästi. Tämä yhdistettynä siihen, että kävin muutamalla Kristan tunnilla, joilla hän neuvoi minua palaamaan perusasioihin, johti siihen, että pystyin ymmärtämään, mista minun ja Rikun kommunikaatiokatkokset johtuvat. Näitä oivalluksia purin postauksessa, joka liittyi negatiivisuuden kehään, johon olin ajautunut herkän hevoseni kanssa.
Noiden oivallusten kautta kasvoin ratsastajana henkisesti ehkä puoli metriä. Sen ymmärtäminen, että olen ratsastanut huonosti ja epäreilusti, ei riittänyt. Lisäksi piti ymmärtää, ihan oikeasti ymmärtää, että halutessani minä voin ratsastaa myös hevoselle reilulla tavalla. Sen ymmärtäminen avasi ihan uuden lähestymistavan ratsastukseen. Lapsille hoen aika usein koulussa, että he eivät opiskele "koulua, vaan elämää varten". Ehkä se on niin, että minun piti itse oppia, etten ratsasta kisoja, vaan kommunikaatiota varten.
Näiden oivallusten tuoman rentouden, itsevarmuuden ja stressittömyyden kautta on yhtäkkiä kouluratsastus auennut ihan toisella tavalla. Sen sijaan, että ahdistaisi, että pitäisi olla kohta valmis tekemään joku asia, olenkin yhtäkkiä saanut ratsastettua Rikua niin hyvässä yhteisymmärryksessä, että sen kanssa on hauskaa kokeilla myös niitä hankalia asioita. Vastalaukka-käynti -siirtymisiä 15 metrin voltilla. Sulkutaivutusta. Laukannostoja diagonaalilla.
Aina ne eivät onnistu. Mutta sitten me yritetään Rikun kanssa uudestaan. Ilman, että kumpikaan meistä tuntee epäonnistuneensa, vaikka yksittäinen tehtävä epäonnistui.
Oli äärimmäisen tärkeää, että opettajani Salla huomasi tämän eron ja sanoitti sen ääneen. Että nyt ne pienet palaset, jotka tavallaan ovat aina olleet siellä (Salla on mulle jaksanut vuosia hokea, että ei ole mitään syytä, miksen mä oppisi ratsastamaan siinä missä muutkin - mun ongelma on oma päänupin kestämättömyys ja itsekritiikki), on saatu järjestykseen, ja tekemisessä on iloa ja rentoutta. Se ei ole taistelua, eikä siinä ole tuskaisuutta.
 |
| Estetunnilla keskiviikkona loppunameja nauttimassa (c. Taru Järvenpää) |
Vähän nauratti, mutta laitoin nämä videot kuitenkin nyt sensuroimattomina. Alkuverkkahyppyjen jälkeen tänään hypättiin ensin rata koossa maahankaivettu. Sen jälkeen vähän isompana, ja siinä vaiheessa Rikulta loppuivat menohalut ja mulla meni pasmat sekaisin. Pääsette siis kuulemaan mun onnetonta vikinää kun kieltäydyn jatkamassa rataa loppuun... Kaikkea se Krista joutuu kestämään. Lopulta vedin yhden ratsukon verran henkeä ja tulin sitten radan kiltisti loppuun. Hyvin huomasi tuosta sarjavälistäkin, että alussa se tultiin ihan sujuvasti kahdella, ja sen jälkeen sitten kolmella pienellä, kun into väheni.
Tässä ensimmäisessä siis se pikkurata, jonka pääsin loppuun ihan kokonaisena.
Ja tässä taas se hivenen isompi rata, joka meni rutinaksi kun kuskia rupesi ahdistamaan - huomatkaa Kristan pinnan pituus, on meinaan pitkä!
Ja tässä sitten taas se loppurata, kun olin saanut itseni kerättyä ja tajuttua, kuinka naurettava olen kun en suostu tulemaan rataa loppuun...
Että ei ole todellakaan helppoa meikäläisen opettajilla!
Ps. Kilpailuun ehtii osallistua vielä sunnuntaihin klo 20 asti!
.jpg)
