Ja taas onnutaan...

Viime sunnuntaina lähdettiin tosiaan estekisoissa käväisemään. Luokiksi valikoituivat tosiaan Riihimäen 1-tason kisojen luokat 65cm ja 75cm.

Riku oli kisapaikalla rauhallinen ja nautiskeli kaikki väliajat vihreää maasta. Itse olin myös innostunut ja keskittynyt. 65cm rata oli kiva, oikeastaan vain neljä erilaista linjaa, kahdeksan estettä, arvostelu A.1.0. Verryttelyssä Riku tuntui keskittyneeltä ja oikein hyvältä. Rata myös sujui ihan hyvin - nyt liikuttiin jo vähän paremmin eteen kuin kaksi viikkoa sitten Tampereella.

Linkki videoon: https://www.youtube.com/watch?v=FhuZr1Nk_sk

Rata on tässä videona kokonaisuudessaan, ei siitä siis sen enempää. Olisin alusta asti voinut ratsastaa vähän paremmalla tahdilla, mutta onneksi löysin jalkani jossain vaiheessa rataa, ja loppu oli alkua sujuvampi.

Radan jälkeen Riku söi hetken vihreää, ja radankävelyn jälkeen menin itse taas selkään. Ihan normaali verryttely, ja vielä juuri ennen radalle menoa yksi hyppy. Hyppy oli hyvä ja pyöreä, mutta raviin siirtäessäni tunsin Rikun ontuvan. Kävelin muutaman metrin ja kokeilin ravia uudestaan - ontuu voimakkaasti. Suoraan ilmoitus portille etten strattaakaan ja raviradan varikolle kylmäämään jalkaa sydän kurkussa. Reagoiva jalka oli siis oikea etunen (aiemmin kesällä meillä oli venähtänyt vasen etunen laitumella, oikea etunen on aiemmin ollut täysin vaivaton).

Siitä alkoi kylmäys- ja huolehtimiskierre. Jalkaa on nyt kylmätty useita kertoja päivässä ja turvotusta etsitty suurennuslasin kanssa. Joku aina välillä kokee hetkellisesti jostain löytävänsä jotain minimaalista turvotusta, mutta ei oikeasti mitään merkittävää. Ainoa merkittävä asia oli se, että sunnuntaina oikeassa jalassa tuntui kaviopulssi. Toivoimme siis, että kyseessä olisi alkava kaviopaise, jonka isku jalkaan olisi jotenkin aktivoinut kipeäksi (... joo tiedän, kuulostaa aika kaukaa haetulta). Seuraavana päivänä kaviopulssi oli hävinnyt, mutta Riku ontui edelleen. Torstaina kengittäjä tarkisti kaviot ja kengitti Rikun, ei huomautettavaa.

Riku ontuu vähän vaihtelevasti: joinain päivinä on täysin puhdas jopa suoralla ravissa, joinain hetkinä taas ontuu erittäin selkeästi käynnissä. Jonain aamuna tallilta on tullut viesti, että se ontuukin toista etusta. Tämän ontuman, joka vaihtaa puolta, kautta olenkin alkanut pohtia mahdollisuutta sädeluuontumaan tai kaviorustonluutumaan.

Riku on nyt viikon asunut taas karsinassa ja tarhaillut vain pienessä tarhassa. Riku on oma reipas itsensä ja selvästi täysin kyllästynyt tällaiseen tallipelleilyyn. Ensi viikolla on aika klinikalle tiistaiksi, pitäkää peukkuja, että (hoidettava) syy löytyy!

Tarina hevosharrastuksestani tänä kesänä

Laidunloman tyly loppu - taas eläinlääkärillä

Ehdin ratsastaa viime viikolla useamman kerran - jopa laukatakin pienen pätkän maastossa. Tuon pienen laukkapätkän innostamana suunnittelin jo, että kyllä me vielä tämän vuoden puolella päästään harrastamaan ihan kunnolla - kyllä tämä polvi tästä paranee!

Perjantaina kävin aamupäivällä kylmäämässä Rikun jalkaa. Olin lähdössä iltapäivällä reissuun, ja luvannut Rikun maastoseuraksi tallikaverille. Viikonlopuksi oli hankittu liikuttaja. Aamupäivällä kaikki näytti oikein hyvältä, ja ihailin polvea samalla miettien, että hiljalleen voisi 2-3 kertaa päivässä kylmäämisestä siirtyä siihen, että kylmää vain liikutuksen jälkeen.

Iltapäivällä tuli viestiä, että takakenkä on irti. Hetken päästä tuli kuvakin perään - näkymä oli valitettavan tuttu aiemmilta vuosilta - puoli kaviota lohjennut mukaan ja jäljellä vain pieni sorkka. Huoh. Onneksi oma kengittäjä oli tulossa kengittämään Rikun ympäri tiistaina, joten ei tarvinnut ruveta ongelmapotilasta sopimaan kenenkään muun listalle. Viikonlopuksi siis itse reissuun, ja muut kävivät kylmäilemässä polvea viikonlopun. Maanantaina kävin aamupäivällä itse kurkkaamassa Rikun vointia, kaikki oli normaalisti, hevonen hyväntuulinen oma itsensä. Mikäs sillä on ollessa, laitumella hengaillessa kaverin kanssa. Maanantaina illalla tein kotona kovasti suunnitelmia siitä, että ehkä tällä kaudella kuitenkin ehdittäisiin vielä kenttäkilpailuihin, jos kovasti tiristetään!

Ne unelmat romuttuivat sitten aika pian tiistaina päivällä, kun menin hakemaan Rikua laitumelta kengitykseen. Raahattuani haluttoman ja ontuvan Rikun (ontuman oletin johtuvan sorkkakaviolla kävelemisestä hiekalla/asfaltilla) tallille, kumarruin tutkimaan sorkkajalkaa. Ja kas, siinä olikin lääniä mitä tutkia. Koko jalka oli valtavan turvonnut ulkosyrjästä, kuuma ja kivikova. Haava, joka näytti potkujäljeltä, säären keskiosassa. Pienen panikoinnin jälkeen kyselin neuvoja Aulangolta Koutsilta, joka totesi, että luultavasti siinä on luukalvo ottanut osumaa ja sen takia noin massiivinen turvotus, mutta "onhan tossa puikkoluukin, että huonolla tuurilla se on se". Samaa sanoi Rikun kengittäjä hetken kuluttua.

Kengät saatiin Rikulle kaikkiin jalkoihin, myös siihen onnettomaan sorkkaan. Sain ohjeeksi seurata vajaan viikon, jos Riku alkaa arkoa nauloja (jotka jouduttiin nyt lyömään muuhun paikkaan kuin ideaaliin), pitää kenkä ottaa pois, laittaa haude ja kokeilla jonkun ajan kuluttua uutta kenkäystä. Yhteinen toiveemme oli se, että seuraavan kerran näkisimme vasta syyskuun alussa seuraavassa kengityksessä.

Rauhallisemmilta sain ohjeen kylmäillä Rikun jalkaa ja odotella rauhassa, mihin tilanne muuttuu. Minä en ole koskaan ollut mitenkään erityisen hyvä a.) odottelemaan tai b.) olemaan rauhassa mihinkään Rikuun liittyviin huoliin liittyen. Niinpä soitin samantien kuitenkin Teivoon ja sain Rikulle ajan seuraavaksi aamuksi, kun ihana eläinlääkärimme Heidi Elomaa suostui tulemaan töihin aiemmin ja hoitamaan Rikun ylimääräisenä. Uskomatonta asiakaspalvelua, kiitos Teivo, kiitos Heidi!

Tältä näytti takajalka. En ottanut erikseen kuvaa kaviosta, ehkä sen surkea tila tuossa vähän näkyy...

Tänään aamulla siis heräsin kello 4:45 ja kuudelta oli Riku kopissa ja kopin suuntana Teivo. Otettiin vähän ekstra-aikaa varuiksi matkaan, koska eläinlääkäri tosiaan lupasi ottaa meidät ekstrana päivänsä alkuun, ja haluttiin olla varmasti ajoissa paikalla. Vartin verran odoteltiin klinikan pihalla, ja sitten päästiin sisälle.

Tutkimuksissa eläinlääkäri totesi saman kuin muutkin: arkoo voimakkaasti, turvotusta on paljon, alue sellainen, että saattaa olla puikkoluu. Ravuutin Rikua hieman klinikan käytävän suoralla, jonka jälkeen ell totesi, ettei siellä onneksi ainakaan sääriluu ole murtunut. Onneksi en ollut tajunnut sellaista mahdollisuutta panikoida lainkaan, se olisi vienyt tilanteen aivan uusiin sfääreihin!

Seuraavaksi suunnattiin röngteniin ottamaan kuvat puikkoluusta. Normaaliin tapaan Riku sammahti hyvään känniin nopeasti ja sitä sai aika paljon avustaa, että se jaksoi kävellä kuvaushuoneeseen. Muutama kuva ja takaisin selviämään. Vähän ajan päästä eläinlääkäri kutsui katsomaan kuvia ja kuvat olivatkin niin kauniita, mitä tähän tilanteeseen voi toivoa - puikkoluu oli ehjä. Kyseessä on siis vain kova luukalvoon osunut isku, joka aiheuttaa massiivisen turvotuksen ja arkuuden.

Riku sai mukaansa kipulääkkeen ja penisiliinin, käskyn tehdä 1-2 yön ajaksi jalkaan betadinehauteen (jalka kehittää myös impparia), tarhailua loppuviikko pienessä tarhassa ja ensi viikolla, kun liikkuu normaalisti ja jalka ei enää arista, takaisin hommiin.

Kotimatkalla olo oli sellainen, että siitä tunteesta maksoi mielellään dieselit klinikalle ja sen 170 euroa hoidosta. Ihan uskomaton huojennus. Mutta jos tämä olisi vika sydänpysähdys vähään aikaan, jooko? Päätimme lopettaa Rikun laidunkauden tähän. Se ehti olla 1,5 kuukautta yötäpäivää laitumella, mutta nyt, kun se joutuu joka tapauksessa olemaan viikon tallissa, on hyvä väli siirtyä takaisin tallille. Tuo takajalka ei kestä yhtä ainutta irtokenkää enää, muuten siihen ei yksinkertaisesti saa enää lyötyä kenkää kiinni.

Hyväntuulinen suomimies ei todella tiennyt, kuinka sydän sykkyrällä kotijoukot vieressä seisoivat

Onni onnettomuudessa tällä kertaa siis, todellakin. Yritetään muistaa arvostaa jokaista tervettä päivää hevostemme kanssa, eikö niin?

Hyvältä näyttää vai näyttääkö?

Riku on nyt ollut yötäpäivää laitumella viime maanantaista saakka, jolloin saatiin lupa laitumelle, kun jänteet olivat ehjät. Olen ajellut pari kertaa päivässä kylmäämään jalkaa. Kylmäyksessä käytössä on ollut Wahlstenin kylmäyssuoja (näitä muuten saa Puuilosta hintaan 39,90€/pari - useimmissa hevostarvikeliikkeissä hinta on 59,90€), joka lyödään pakkasesta jalkaan 20-30 minuutiksi. Kylmäämisen jälkeen olen vielä laittanut päälle savet ilman mitään pintelihässäköitä. En usko, että polven päälle pyöritetty pinteli kestäisi laitumella puolta tuntiakaan, vaikka kylmäyssuojan olenkin saanut siihen yllättävän hyvin viritettyä.

Laitumella meno on ollut hyvinkin liikkuvaista, molemmat sairaslomalaiset (Riku ja suokkiruuna Ressu) ovat saaneet ilmeisesti hieman ilmaa pyllyreikään, koska iloisia juoksenteluita on ollut nyt näkyvissä huomattavasti enemmän kuin ennen. Pääosin pojat kuitenkin ottavat hyvin rauhallisesti - välillä syödään, sitten Rikun personal trainer Ressu käy nippasemassa Rikua takapuolesta ja pojat lähtevät kävelylle.

Ensimmäisen kuntoutusviikon Riku käveli. Koska herralla oli ratsastaessa vauhti kovin päällä, päätin kuitenkin, että en kaikista pahimmilla sadesäillä kävelytä selästä käsin. Laitumelta matkaa tallille on noin 1,5 kilometriä savipohjaista pellonreunaa, joten laskin, että riski sille, että Riku teutaroidessaan liukastuu ja reväyttää jalkaansa enemmän, kasvaa.

Eilen ravasinkin sitten jo selästä käsin. Kävelin ensin kentälle, jossa ravasin molempiin suuntiin muutaman kierroksen, enkä kyllä saanut millään ilveellä haistettua mitään ontumaa. Niinpä lähdin sitten vielä maastoretkelle tallilta, ja kävinkin ihanalla käynti-ravi -maastolla. Matkan aikana hymy oli huulilla vakiona, mä olen niin onnellinen, että  mulla on tämä hevonen!

Rikun polvi näyttää tosin edelleen todella turvonneelta, ja se on lämmin. Tästä hieman hysteerisenä varasin sille jo valmiiksi ensi viikolle klinikka-ajan Tampereelta. Perun sen sitten, jos turvotus laskee loppuviikon aikana.

Tässä vaiheessa eniten harmittaa se, etten saanut otettua silmää käteeni jo kunnolla viikonloppuna, ja huomattua, mistä jalka oikeasti turvottaa. Tuijotin niin hysteerisenä hankkarin yläkiinnityskohdan (polveen nähden minimaalista) turvotusta, että ensimmäiset kolme päivää kylmättiin sitten käytännössä väärää paikkaa 5-6 kertaa vuorokaudessa. Hyvä minä, taputitap päälaelle!

Nyt on kylmätty sitten huolella jännettä. Oikea vammakohta kylmäyssuojan yläpuolella.

Helpottava diagnoosi

Viikonloppu meni aika itkuisissa ja unettomissa tunnelmissa. Vuorottelimme äitini ja tallityöntekijöiden kanssa Rikun jalan kylmäämisvuoroja niin, että jalkaa kylmättiin 5-6 kertaa vuorokaudessa. Yöksi kävin lisäksi käärimässä jalkaan savet. Muillekin muuten vinkiksi tämä perussaviohje, jolla jalan saa pysymään hyvin lähes koko yön viileänä: ensin jalan kastelu, sitten kunnon kerros savea päälle. Siihen päälle kauttaaltaan kasteltua sanomalehteä reilusti, jonka jälkeen päälle vielä pinteli. Iida kehui, että aamullakin tuntui vielä viileältä! Savihan ei siis kylmää jalkaa, eli sitä ei voi käyttää kylmäämisen sijasta, mutta se viilentää, eli itse otin sen kylmäämisen lisäksi käyttöön.

Rikun ontuminen alkoi monella tapaa erityisen "hienona" hetkenä. Sen lisäksi, että vamma huomattiin perjantaina alkuillasta, oli myös ensimmäinen päivä Rikun uuden vakuutuksen vakuutuskautta. Meillekin tuli keväällä tieto siitä, että Lähitapiola muuttaa vakuutusehtojaan, joten vaihdoin aiemman laajan eläinlääkärikuluvakuutuksen suppeaan eläinlääkärikuluvakuutukseen. Tätä uuden vakuutuksen ensimmäistä päivää Riku juhli siis ontumalla kovasti ;)

Maanantaiaamuna soittelin eläinlääkärille, josta olin viikonlopun aikana saanut tiedon, että hän a.) omistaa kannettavan ultran ja b.) on vielä töissä, vaikka on heinäkuu. Hän lupasi tulla iltapäivällä katsomaan Rikua. Tässä vaiheessa Rikun ontuma, joka oli vielä perjantaina sellaista, että ontuma oli hyvin selkeää käynnissä, ja käännöksissä Riku oli lähes kolmijalkainen, oli vähentynyt paljon. Enää ontumaa ei huomannut käynnissä. Ravuuttaa en viitsinyt Rikua, koska epäilin jännevammaa.

Mahdollisen jännevamman olin itse sijoittanut hankkarin yläkiinnityskohtaan, koska se oli oikeastaan ainoa, jossa tuntui varsinaista turvotusta. Mikään osa jänteestä ei kuitenkaan ollut "pullahtanut minnekään", mitä kaikki pitivät hyvänä asiana. Riku oli muuttanut laitumelta talliin niin, että se yöpyi yöt tallissa ja tarhasi päivät pienessä hiekkatarhassa. Karsinalepoon en uskaltanut sitä jättää, koska yksin talliin jäädessään Rikulla on tapana aloittaa ryskääminen ja riehuminen, enkä uskonut sen tekevän mahdolliselle vammalle yhtään hyvää. Sen sijaan Riku meni päiväksi möllöttämään täysin tylsistyneenä tarhaan.

Eläinlääkäri, joka on Rikulle tuttu melkein kymmenen vuoden ajalta, saapui maanantaina iltapäivällä. Minä nieleskelin palaa kurkussa, ja siinä vaiheessa, kun hän totesi, että "ei se jänteissä ole", meinasi tulla itku. Olin niin helpottunut, että lähes hypin ja tärisin onnesta. Riku on ilmeisesti liukastunut laitumella (jota alunperin epäilin) ja samalla venäyttänyt polven nivelsiteitä. Koska Riku on (eläinlääkärin sanojen mukaan) niin käsittämätön herkkä jörrikkä niin ei ole ihme, että se on ollut perjantaina lähes jalaton, kun edelleenkin turvotusta oli polven ympärillä aika reilusti. Tunsin itseni aika tyhmäksi, kun olen ahdistuneena tuijottanut vain pelkästään jännettä, enkä ole tajunnut, kuinka pahasti polvi on ollut täyttynyt.

Hoidoksi Riku sai kipulääkekuurin (Metacam) ja muutaman viikon kevennetyn liikutuksen. Liikkua kuitenkin pitää, seisomaan ei saa jäädä, koska muuten nivelsiteisiin voi muodostua kiinnikkeitä. Rauhallista liikutusta siis. Jos kahden viikon päästä tilanne ei ole parempi, tulee suunnata klinikalle jatkotutkimuksiin, siellä voidaan sitten paremmin tutkia kuin talliolosuhteissa.

Kun perjantaina peruin sunnuntain estestartteja itku kurkussa miettien, että voiko Rikulla hypätä enää ikinä, en uskaltanut unelmoidakaan näin hyvästä vaihtoehdosta. Sen takia siinä vaiheessa, kun eilen sitten peruin koko kauden päätavoitteeksi asetetut Suontaan kenttäkilpailut, ei oikeastaan edes harmittanut. Ei me ehditä tällä kaudella, mutta meillä on vielä hyppyjä jäljellä vaikka kuinka paljon. Kunhan nyt ensin kuntoudutaan, oikein ajan kanssa.

Riku meni suoraan diagnoosin jälkeen takaisin laitumelle. Siellä se liikkuu rauhallisesti ja lähes koko ajan kaverin kanssa, joten jalan kuntoutuminen saa hyvän alun. Ensimmäisen viikon aion vain kävellä Rikun kanssa, sitten otan viikon käyntiä ja ravia. Sen jälkeen hiljalleen laukkaa, jos kaikki näyttää hyvältä. Hyppäämisestä pidän kuukauden tauon, vaikka eläinlääkäri määräsi kahden viikon tauon. Ei meillä ole mihinkään kiire.

Osa helpotuksesta, jota tunnen, johtuu siitä, että viikonlopun aikana olen joutunut miettimään aika isoja kysymyksiä. Kysymyksiä siitä, millaisia vammoja lähdetään hoitamaan hevosen kanssa, joka kaipaa hevosseuraa niin kovasti kuin Riku, ja selvästi kärsii yksinolosta. Jos kuntoutuminen olisi vaatinut ehdotonta koppilepoa, olisinko lähtenyt siihen? Onko oikein pitää hevosta puoli vuotta sairastarhassa? Mistä tiedän, kuinka paljon hevoseeni sattuu? Mistä tietää, että nyt on aika antaa periksi?

Onneksi en joutunut näiden kysymysten pariin hevosenomistajana vielä. Sain vielä hetken aikaa kasvaa hevosihmisenä.

Kävelyviikko

Rikulle piikitettiin tosiaan kortisonia molempiin kintereisiin viikko sitten keskiviikkona. Eläinlääkärin ohjeen mukaisesti se oli piikityspäivän koppilevossa, ja seuraavasta päivästä alkaen tarhasi normaalisti kavereiden kanssa. Tämä oli minulle helpotus - niin kuin kaikki Rikua käsittelevät tallityöntekijät tietävät, tuo minun rakas pieni suomenhevoseni on aivan täysin mahdoton silloin, kun ei saa mennä oman tutun aikataulunsa mukaisesti. Olen välillä todennut, että Riku on oma pieni autistini - se pysyy onnellisena, kun saa toistaa omia rutiinejaan hyvin muuttumattomina. Tämä piirre on toki hevosissa yleensäkin, mutta Rikussa erityisen voimakkaana. Sen mielestä on jo aivan liikaa muutosta, jos se ei jonain päivänä pääse heti kavereiden kanssa ulos, vaan joutuu odottamaan hetken sitä, että lähtee liikutukseen. Joinain päivinä, kun koko ulkotallin porukka jää poikkeuksellisesti syömään heinät sisään, ei Riku pysty ollenkaan keskittymään syömiseen, koska järjestys on väärä - ensin pitää päästä ulos, sitten aamuheinät.

Riku on siis päässyt onneksi normaalin rutiininsa mukaisesti tarhailemaan. Sen lisäksi olemme, edelleen lääkärin ohjeen mukaisesti, käyneet kävelylenkeillä. Lenkkien oli määrä olla rauhallisia, mutta mitä pidemmälle viikko on kulunut, sitä reippaammin suomimiehen jalka on reissunpäällä noussut. Jos siitä, kuinka hyvin pylly heiluu ja ravi nousee passageen, voi päätellä jotain, niin herra alkaa olla elämänsä kunnossa ;)

Itse olen käynyt ahkerasti ratsastuskoulun tunneilla tämän välin. Kerran sain lainata Lauran ja Nooran Ronia opettamaan minulle kouluratsastuksen saloja, ja sen lisäksi olen ratsastanut useamman kerran ratsastuskoulun Koru -tammalla. Koru on kyllä todellinen nainen isolla N:ällä... Mä en ole ikinä oikein löytänyt tammojen kanssa yhteistä säveltä, ja sama homma tuntuu jatkuvan Korun kanssa. Välillä tuntuu löytyvän jotain hajua, kuinka neitiä kuuluisi ratsastaa, ja seuraavana hetkenä hävitän ihan kaiken.

No, elämässä pitää olla haasteita. Minun seuraava voi olla vaikka se, että onnistuisin ratsastamaan kokonaisen kierroksen Korulla ilman, että välillemme syntyy suurta kriisiä. Kuvaillaan tilanne nätisti niin, että siihen on vielä hetki matkaa.

Ps. Huomenna (tai tänään, kello on jo perjantain puolella) Rikulla saa ravata ja laukata. Yritän kuitenkin olla intoilematta siitä, koska tässä vaiheessa viimeksi uutiset muuttuivat masentavimmiksi. Toivotaan, että huomenna saan lopettaa ratsastuksen paremmilla mielin.

Loppu

HUOMIOI: Koko tämä postaus on kirjoitettu sen mukaan, mitä itse muistan keskusteluistamme klinikalla. Asiavirheitä saattaa olla ja on hyvin mahdollista, että olen ymmärtänyt eläinlääkärin väärin jossain kohtaa. Kirjoitan nämä ennen kaikkea itselleni muistiin.


Keskiviikkona klinikalla oli vastassa vakavia naamoja. Eläinlääkäri, ja sen jälkeen toinenkin, ilmestyi ihmettelemään paperilla tuomiani veriarvoja ja hevosta. Hevosta, joka täysin luottavaisena käveli perässämme jälleen kerran vieraan, oudolta haisevan tallin käytäviä hoitohuoneeseen. Ja siellä pakkopilttuuseen. Hevosta, joka herätti ihmetystä niin lääkäreissä kuin hoitajissakin: "Niin oliko tämä rauhoitettu?". Ei, se ei ollut rauhoitettu. Se vaan luottaa ihmisiinsä niin, että antaa tutkia, ottaa veret ja sen saa työntää mihin vain. Kolina ja vastustelu alkaa vasta silloin, kun tutut ihmiset häipyvät ympäriltä.

Lääkärit yhdessä ja erikseen totesivat, että tilanne on omituinen. Lääkäri jaksoi selittää veriarvoja minulle uudestaan ja uudestaan. Minulle selvisi tässä vaiheessa, että tulehdusarvot olivat erityisen kummalliset ja sitä kautta huolestuttavat. S-SAA ja fibrinogeeni olivat hurjasti koholla, mutta valkosolut viitearvoissa. Valkosolujenkin olisi pitänyt pompata pois viitearvoista. Ellei sitten.

Niin, ellei sitten. Lääkäri huokaisi, katsoi ja sanoi, että jos uudet verikokeet näyttävät samanlaista tilannetta, on jossain todella paha tulehdus. Sellainen tulehdus, jota hoitamaan valkosolut ovat menneet paikallisesti, eivätkä siksi näy verikokeissa.  Tai jo aiemmin minun mielessäni kauhukuvana välkkynyt borrelioosi. Tällaisia tulehdustiloja voisivat aiheuttaa sisäiset paiseet, kasvaimet ja esimerkiksi sydämessä oleva tulehdus. Vakavia, henkeä uhkaavia tiloja.

Sellaisia asioita, joita ei pysty ultraamaan eikä tutkimaan millä tahansa klinikalla. Aika pitäisi varata Viikkiin tai Hyvinkäälle, jossa on "parhaat laitteet ja osaavat kollegat". Varoitettiin myös - kun diagnoosia joudutaan tekemään poissulkumenetelmällä, siitä tulee helposti kallista. Pelkästään tutkimuksiin voi mennä useita tuhansia euroja. Hoito siihen päälle.

Klinikalla tähystettiin ylähengitystiet ja löydettiin pienesti tulehtunut kohta. Ei selitä veriarvoja. Lannasta otettiin lantanäytteet ja verta pumpattiin monta putkiloa. Ensin tulehdusarvoja varten, hetken kuluttua vielä mahdollisia jatkokokeita varten. Hevosen yleiskuntoa ihmeteltiin. "Miten se voi olla niin pirteä, kun se on kerran niin kipeä?"

Niinpä. Sitä minä olen viimeiset viikot ihmetellyt. Itkenyt ja harjannut hevostani, joka on levottomana halunnut osallistua joka toimenpiteeseen, selvästi ihmetellen, miksei me mennäkään? Harjannut ja pukenut loimea talvikarvan päälle. Tallikaverit ovat nauraen pysähtyneet ihmettelemään Rikun nallekarhukarvaa. Olen hymähtänyt, että nauttikoon nyt, kun kerrankin saa kasvattaa. Että se lähtee heti, kun päästään taas treenaamaan. Ja samalla olen vain toivonut, toivonut niin paljon, että vielä tänä talvena saan klipata hevoseni merkiksi siitä, että me saadaan treenata. Että me olemme terveitä. Että meillä on vielä aikaa. Että Riku saa opettaa mulle vielä vaikka mitä. Että mä saan vielä hetken lämmitellä tällaisen onnen lämmössä.

Viimeisten viikkojen aikana olen joutunut pidättelemään itseäni, etten ole ärähtänyt ympärilläni oleville ihmisille. Hyväntahtoiset kysymykset "Voisiko se olla....?" ovat tuntuneet rienaukselta. Kun voihan se olla. Ihan mitä vaan. Aivan mitä vaan. Näillä oireilla (tai oireettomuudella) se voi olla mitä vaan. Samalla olen huomannut kateudun ajautuneen ajatteluuni. Olen tuijottanut käsittämättömän kateellisena tallikavereitani, kun he ovat varustaneet hevosiaan ja lähteneet treenaamaan. Olen ollut jopa kateellinen niille ystävilleni, joiden hevosella on pitkä kuntoutusprojekti edessä. He sentään tietävät, mistä on kyse. Olen ollut huono ystävä, enkä ole lainkaan pystynyt samaistumaan huoleen, kun hevonen on ollut "vähän huono takaa". On tehnyt mieli huutaa ja kirota, itkeä ja äristä. Ettekö te tajua, että mun hevonen voi kuolla? Mulle ei jää mitään!

Tämä tuntuu nyt aika lapselliselta ajattelulta. Ja sitähän se juuri on. On ollut kuitenkin tärkeää, että olen saanut puhua avoimesti siitä, että tässä suuressa surussa kohtaa oikeastaan kaksi eri surua. Ensimmäisenä suru eläimestä. Toisena se valtava suru ja pelko tuntemattoman edessä, kun et tiedä, onko sinulla rahaa tutkia ja hoitaa hevostasi. Luulin olevani ihan hyvin varautunut katastrofiin, mutta tajusin sen luulon vääräksi viimeistään keskiviikkona kuunnellessani eläinlääkärin ohjeistusta siitä, että mitään ei sitten saa antaa klinikalla tutkia, ennen kuin on saanut siitä hinta-arvion, että kuinka kallis lasku se lopulta olisikaan voinut olla. Lopputulema olisi voinut olla se, että vakuutuksesta huolimatta minulla olisi voinut olla kädessäni narun päässä hevonen, jota ei ehkä olisi voitu enää pelastaa, ja toisessa kädessäni 10 000 euron lasku. Siihen en ollut varautunut.  Onko meistä kukaan?

Keskiviikkona veret lähetettiin siis labraan, ja me ajoimme kotiin. Minä autossa hysteerisenä itkien, Riku kopissa tyytyväisenä heinää syöden. Kotona illalla laskettiin ahdistuneena rahoja, pistettiin ylimääräistä tavaraa nettiin myyntiin ja laitettiin luottokortille lisäluottohakemusta. Olimme sopineet eläinlääkärin kanssa, että hän soittaa torstaina, ja samalla jutellaan vaihtoehdoista. Hän lupasi selvittää borrelioosin ja muiden mahdollisien lisäverikokeiden hinnat. Ajatuksena olisi verikokeiden tulosten perusteella päättää, mitkä lisäverikokeet tehdään, ja sen jälkeen odottaa taas muutama viikko. Ottaa uudet verikokeet, ja jos tulehdusarvot edelleen olisivat koholla, varata aika Viikkiin tai Hyvinkäälle poissulku-diagnoosia varten.

 Keskiviikon ja torstain välinen yö oli unilääkkeestä huolimatta pitkä. Torstaipäivä oli pitkä. Kello 16:32 puhelin soi. Odotin paljon. Tätä en odottanut.

"Nyt on kuule sellainen tilanne, että nämä sun hevosen veriarvot ovat niin priimat kuin voi olla. Palauta kevyen liikunnan kautta normaaliin liikkeeseen. Sä voit kuule vaikka nyt pukea ratsastuskamat ja lähteä kävelemään sillä."

 Itkin, jälleen. Soitin Rikun läheisille, vuokraajalle ja mutsille. Sen jälkeen tottelin eläinlääkäriä ja puin ratsastusvaatteet. Ajoin tallin pihaan, vihelsin autosta noustuani. Oma punaiseni juoksi tarhanvierustaa portille ja hörisi. "Nyt lähdetään lenkille" ehdin sanoa, ennen kuin itkin taas. Ja me lähdettiin, lenkille. Puoli tuntia käyntiä kentällä, avoa, sulkua ja väistöä. Ja muutama askel ravia, kun Riku päätti, että nyt olisi aika siirtyä seuraavaan askellajiin. Takaisin tallille kävellessä meinasin tippua hevoseni selästä, kun se pelästyi sorsaa. Joita siis on koko kevään, kesän ja syksyn ollut järven rannassa. Enkä tiedä, olenko koskaan ollut onnellisempi siitä, että olen meinanut tippua selästä. Mun pörinäprinssi on taas täällä.

Selitystä veriarvoille ei ole. Mahdollista on, että näytteenotossa on ollut jotain ongelmaa. On mahdollista, että on ollut joku tulehdus, johon antibiootti on auttanut kuitenkin, mutta viiveellä. On mahdollista, että... On mahdollista vaikka kuinka paljon. Otan varmuuden vuoksi uudet veret muutaman viikon päästä. Mutta siihen asti, eläinlääkärin määräyksen mukaan, hengitän. Ja uskon siihen, että tämä case on nyt closed. Niin mulle luvattiin!

Olo on ollut epätodellinen. Sellainen, kun olisi ollut kauan pimeässä huoneessa ja joku olisi tullut sisään ja laittanut valot päälle. Viime yönä olen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan nukkunut kunnon yöunet. Sellaiset minulle tyypilliset, katkeamattomat ja pitkät. Niitä ei ole juuri näkynyt.

Muille ehkä vain hevonen. Mulle the Hevonen.

Tänään käytiin maastokävelyllä. Voitteko uskoa? Maastokävelyllä!

Parasta just nyt: sikaileva hevonen

Viime kirjoituksen jälkeen tilanne on Rikun kanssa edennyt koko ajan vain mystisempään suuntaan. En oikein tiedä, mistä tätä lähdetään purkamaan, joten ehkä järkevintä on listata koko meidän "klinikkahistoria" tältä syksyltä, niin nämä viimeiset käänteet tekevät eniten järkeä.

1. klinikkakäynti: Keskiviikkona 27.8. menemme ensimmäistä kertaa klinikalle. Tällöin syynä on Muurahaisenkin näkemä aavistuksen verran epätasainen askellus. Koko kesän on ollut vaikeuksia kokoamisen kanssa, ja olen pohtinut, että "miten tää tuntuu näin omituiselta". Hevonen ei ole missään vaiheessa ollut haluton, eikä kipeän oloinen. Liike ei ole ollut epäpuhdasta, mutta se ei kuitenkaan ole tuntunut takapuoleen samalta.

Kliinisessä tutkimuksessa ei todeta mitään erikoista. Juoksuttaessa ympyrällä ja suoralla ok. Taivutuksissa oikea takajalka ja vasemman etusen alanivelet reagoivat pienesti. Nämä kuvataan. Kintereestä löytyy hiuksenhienoa muutosta, etusesta ei mitään. Piikitetään oikean takasen kinner ja vasemman etusen alanivelet. Lähdetään kotiin, ohjeena kävellä viikko ja sitten ottaa ravia.

2. klinikkakäynti: Perjantaina 5.9. menemme klinikalle ottamaan verikokeet sekä kliinisiin tutkimuksiin. Riku on torstaina ollut ravatessa huomattavasti huonompi, kuin mikä alkutilanne on. Ei kuitenkaan ns. jalaton tai varsinaisesti edes ontuva (käynti ok). Hoitava eläinlääkäri ei ole paikalla, sijainen ottaa veret ja tarkastaa hevosen. Verikokeissa fibrinogeeni on ok (3,4, viitearvo 2,0-4,0), mutta S-SAA tulehdusarvomarkkeri hivenen viitearvon ulkopuolella (21,7, viitearvo <20). Koska hevonen kuitenkin yleiskunnoltaan hyvä, eikä onnu, jalat eivät turvota ja haavat ovat siistit, tullaan siihen tulokseen, että tuskin on mitään huolestuttavaa.

3. klinikkakäynti: Tiistaina 16.9., lisäkävelyviikon jälkeen suuntaamme klinikalle, koska Riku ei edelleenkään ole liikkeessä hyvä. Juoksutetaan, taivutetaan, todetaan niiltä osin paremmaksi kuin aikaisemmin. Ei reagoi taivutukseen enää. Otetaan kontrolliverikoe. Fibrinogeeni koholla (5,6) ja S-SAA noussut edelleen (29,5). Aloitetaan antibiootti. Tullaan kotiin liikkumaan kevyesti.

4. Klinikkakäynti: maanantaina 22.9. kontrolliverikokeessa. Fibrinogeeni tullut hieman alas (4,8), edelleenkään ei viitearvoissa. S-SAA noussut edelleen (48,3). Sovitaan, että syötetään antibioottia vielä viikko. Liikutellaan kevyesti.

5. klinikkakäynti: Tiistaina 30.9. jälleen klinikalla. Yleisvointi ok, jalat ok. Taivutuksessa ok. Kerron, että Riku on hieman väsynyt. Otetaan tulehdusarvot. Fibrinogeeni hurjan korkea (8,4) ja S-SAA edelleen huomattavasti koholla (39,4). Ns. laajassa verenkuvassa ei mitään ihmeellistä. Todetaan, että ei ole mitään havaintoa, miksi tulehdusarvot nousevat, vaikka antibiootti päällä. Päätetään lopettaa antibiootti ja katsoa mitä tapahtuu. Kotiin ja tarhalepoon. Kaksi viikkoa seuraavaan kontrolliin.

Tässä tilanteessa ollaan siis nyt. Lähes kaksi viikkoa unettomia öitä, huolta ja itkua. Miettimistä, että mitä väliä sillä on, meenkö mä töihin/pilatekseen/mihinkään, jos Riku ei nyt selviäkään. Ihan turhaa panikoimistakin, varmasti. Mutta tokihan sitä on jo googlannut ja etsinyt kaikki ne vaihtoehdot, mitä tämä voisi olla - ja kaikista niistä ei selvitä. Nyt on siis lähes kaksi viikkoa seurailtu. Lämpö ei ole noussut, hevonen ei ole räkäinen, ei yski, ei ripuloi, ei ole muuttunut apaattiseksi eikä ole kipeän oloinen. Sen sijaan se kuskaa sitä taluttavia ihmisiä onnellisena edes takaisin, ja jokaisella kerralla, kun otan sen käytävälle, selvästi odottaa, että tänään päästäisiin hommiin.

Eikä päästä. Ei piruvie päästä. En saanut edes kunnollista aikaa varattua hoitavalle lääkärille (olisi ollut tarjolla vain verikontrolli, ja sen jälkeen olisi pitänyt jättää yöksi tutkimuksia varten sairaalaan sisälle), joten kontrolli on nyt varattu eri klinikalle. Ihan kiva saadakin vähän "toinen mielipide" tähän tilanteeseen.

Keskiviikkona siis mennään. Ja sitä ennen ei juuri nukuta, mutta toivotaan parasta. Tulisi nyt kuntoon. Tai saisi edes selvyyden, mikä vaivaa. Tällä hetkellä tämä hevosen täyttänyt ilovirta on se ainoa valopilkku tässä tämän syksyn pimeyden keskellä. Tuntuu, kuin joku olisi vetänyt mun elämään hupun päälle ja näkisin kaiken himmeänä, harmaana ja kaukaa. Ankeaa ja ahdistavaa. Sitä mun elämäni nyt on.

Väsymys, itku ja suru

Kyllä on tunteita käyty läpi parin viimeisen viikon aikana! Yritän nyt vähän summata niitä...

Tasan kaksi viikkoa sitten Riku siis piikitettiin toisen takasen kintereeseen ja ristikkäisen etusen alaniveliin. Viikon kävelyn jälkeen alkoi sekä hevosen, että ratsastajan pääkoppa vaatia vauhtia - Riku harrasti erilaista säntäilyä eri tilanteissa ja minua ahdisti, kun en saanut ratsastaa. Viikko sitten torstaina koitti suuri päivä, kun lääkärin antaman ohjeen mukaisesti kokeilin ravata hieman. Ilo vaihtui hetkessä epäuskoksi ja sitä kautta ahdistukseksi - miten voi olla, että hevonen, joka ennen piikitystä oli niin hienoisen ep, ettei sitä tuntenut kuin juuri ja juuri selkään, onkin yhtäkkiä ihan köpö?

Vein Rikun talliin, ja aloitin välittömästi soittelukierroksen hevosihmisille ympärilleni. Useimmat olivat ihmeissään, mutta erityistä huolta ei tuntunut olevan, kun pistokohdat eivät kerran turvota, eivätkä kuumota. Itselläni ahdistus ei lieventynyt.

Perjantaina soitin klinikalle ja jätin soittopyynnön Rikua hoitaneen eläinlääkärin sijaiselle. Hän soitteli iltapäivällä takaisin, ja suositteli klinikkakäyntiä, jotta saadaan otettua verinäytteet ja niistä tulehdusarvot. Tässä vaiheessa siis epäilynä oli pistoskohdan kautta niveleen menneen bakteerin aiheuttama niveltulehdus. Sitä olin jo heti pistoksien jälkeen ehtinyt googlata sen verran, että tiesin pelästyä apaut kuoliaaksi tässä vaiheessa...

Ajeltiin siis klinikalle, mun itkiessä välillä lähes hysterisenä pelkääjän paikalla. Äiti piteli laina-auton rattia tiukasti, eikä onneksi sortunut lohduttelemaan. Klinikalla purettiin Riku, mentiin sisälle odottelemaan hevosen kanssa. Hoitaja nappasi veret, ja sen jälkeen odoteltiin. Tulehdusarvoja (tai tulehduksiin viittaavia arvojako nämä nyt on?) otettiin kolme, joista kaksi oli viitearvon rajojen sisällä ja yksi kohonnut. Jouduin sitten tekemään päätöksen siitä, jätänkö Rikun klinikalle yöksi niin, että hoitava eläinlääkäri voi tutkia sitä lauantaiaamuna, vai tuonko kotiin. Päätin tuoda Rikun kotiin. Itkien.

Yö meni hereillä pyörien. Ahdisti ja itketti. Aamulla jo ennen kahdeksaa olin tallilla tutkimassa hevoseni vointia. Kävimme aamukävelyllä, ja minä päätin, että lähden kamalasta olostani huolimatta sovitulle reissulle Suomenhevosten Kuninkaallisiin Rikun vuokraajan kanssa. Siellä sain ajatukset ajoittain irti Rikusta, tosin jossain vaiheessa uutta kisapaitaa hiplatessa mietin, että entä jos mä en sellaista saa enää pukea päälle? Entä jos Riku ei parane? Huonona vitsinä ilmoille heitetyt kommentit siitä, kuinka Riku ehkä voi käyttää loimea, jos ei kuole, eivät olleet ollenkaan hauskoja oman pääni sisällä. Kisapaitakin jäi ostamatta, ja mukana kannetut kannusremmit palautettiin hyllyyn. Sanokaa vaikka taikauskoksi. 

Sunnuntaina suuntasin taas ennen kahdeksaa Rikun kanssa kävelemään. Sen jälkeen lähdimme ajamaan Emile Faurien klinikalle Ruskeasuolle. Klinikka oli mahtava, selkeä ja siitä oli helppo löytää punainen lanka. Keskittymiseni olisi voinut olla parempaa, jos en olisi miettinyt, pääsenkö omalla hevosellani enää ikinä kokeielmaan klinikan asioita...

Tällä viikolla Riku on liikkunut aika paljon, mutta kevyesti. Pistin sen myös tarhaamaan kavereidensa kanssa, koska yksintarhaus sai aikaan sen, että se seisoi 12 tuntia päivässä samassa paikassa. Nyt se liikkuu lähes koko päivän kevyesti.

Eilen otin ensimmäistä kertaa ravia kaarevalla uralla. Ravi tuntui selkään puhtaalta. Erityisenä voitonmerkkinä en tätä pidä, kun ottaa huomioon, että perjantaisen klinikkareissun jälkeen hevoseni on saanut norsuannosta Metacamia. Lohduttaudun silti sillä, että olisi se voinut tietysti olla edelleen ontuvakin. Se olisi huolehdittanut vielä enemmän.

Nyt rupean hiljalleen kokeilemaan ravia hieman enemmän. Jos ensi viikolla tuntuu hyvältä, sitten ehkä laukkaa. Jos ei tunnu, palataan askel taaksepäin. Kontrolliaika klinikalle on 22.9., eli puolentoista viikon päästä.

Olen jopa hieman yllättynyt, kuinka raskaasti olen ottanut viimeiset pari viikkoa. Töissä alkaa pinna olemaan kireällä, kun nukuttuja tunteja tulee yössä n. 2-3. Itku nousee kurkkuun helposti, ja pienetkin vaikeudet tuntuvat kerrostalon kokoisilta. Tuntuu, ettei kukaan ymmärrä. Vaikka kyllä ymmärtää. Sen takia mulla on mahtava pieni porukka, johon kuuluu minä, Rikun vuokraaja ja meidän mutsi. "Riku kuntoutuu!" -whatsappryhmässä on jaettu kävelytysvuoroja, lääkitsemisvuoroja, rapsutusvuoroja ja kuulumisia. On se vaan käsittämättömän hienoa, kun on saanut jakaa tätä. Koviten tässä tilanteessa kolahti se vastuu - vastuu minun omasta hevosestani. Minun pitää pystyä itse tekemään päätökset, myös silloin, kun eri ammattilaiset puhuvat täysin ristiin. Ja sen jälkeen pystyttävä kantamaan vastuu päätöksistäni.

Enpähän pidä enää hevosenkaan terveyttä itsestäänselvänä. 

Pojat eivät halunneet poseerata, mutta tänään nautittiin kävelyllä näin makeasta ilmasta.

Syy kadonneen fiiliksen takana

Tänä kesänä olen useammin kuin kerran pohtinut ja ääneen kysellyt, että "Onko tää nyt ihan puhdas?", "Liikkuuko tää vähän omituisesti takaa?", "Onko tää laukka edes kolmitahtista?" tai "Miten tää on nyt yhtäkkiä niin vaikeaa?". Olen passittanut kaikki mahdolliset ympärilläni touhuavat ihmiset tuijottamaan hevostani edestä ja takaa, kaikista mahdollisista kulmista ja kaikissa mahdollisissa askellajeissa. Mitään huomionarvoista ei ole ollut.

Itse olen pohtinut, että Riku on välillä vähän haluton. Mutta taas toisaalta, se hyppää mielellään, kuumenee ratsastaessa ihan tutulla tavalla ja kykenee suorittamaan. Kokoaminen on ollut todella vaikeaa, mutta sen olen taas pähkäillyt niin, että en vaan itse saa ratsastettua sitä nyt kunnolla läpi. Kaikki tämä yhdessä on luonut sen, että fiilis selässä on ollut ajoittain kateissa. Ja yllättäen askellajeista meille vaikein, eli käynti, onkin ollut paras. Aiemmin helppo ja letkeä ravi on ollut takaa tehotonta ja vähän väsähtänyttä.

Tänään menin valmennustunnille. Kärkkäisen Annan kanssa juttelimme tavoitteista, fiiliksistä ja muista. Kävelin. Ravasimme oikeaan kierrokseen. Riku tuntui ihan halukkaalta, sellaiselta, mikä on ollut tänä kesänä ihan "normaalia". Ravasimme vasempaan kierrokseen. Tunsin tutun epätasaisuuden muutamalla askeleella. Anna pyysi minua pidentämään ohjat. Ravasin useamman kierroksen pitkin ohjin ympyrällä. Siinä vaiheessa jo alkoivat kyyneleet valua - vähän ahdistuksesta, vähän helpotuksesta. Joku muukin huomaa siinä jotain!

Lopputulema oli se, että kaikki ei ole ok. Varasin klinikka-ajan keskiviikolle.

Mitä tästä opimme? No, ainakin jatkossa aion luottaa enemmän omaan fiilikseen ja perstuntumaan. Se on jo kaksi kertaa puolen vuoden sisään osunut täysin oikeaan.

Sanomattakin on selvää, että olo on kuin nieleskelisi kaktusta. Sattuu ajatella, että olen koko kesän liikuttanut hevosta, joka ei ole ollut ihan kunnossa. On mulla nöyrä ja kiltti hevonen, kun se on silti suorittanut. Nyt en pääse ylitse tästä itsesyytöksestä - toivottavasti en ole kesän aikana tehnyt hirveää tuhoa kipeälle hevoselle. Ihan tyytyväisenä se jäi lahjuksiaan syömään karsinaan kuitenkin, ei onneksi traumatisoitunut kai tänäänkään karvaa vasten pillittävästä omistajastakaan. Jaksoi odottaa, että kerään itseni ja annan herkut taskusta.