"Näyttäis paljon paremmalta jos ratsastaja ei olis noin lihava"

"Olen vihdoinkin käsittänyt sen Mä oon fiksu ja kivannäköinen Kaiken hyvän todellakin ansaitsen Mitä tielleni sattuu Helppo muista on kyllä välittää Mut itteänikin mun täytyy silittää Lupaan täst edes aina yrittää Itserakkausjuttuu"

Ostin kaksi viikkoa sitten uimapuvun. Ei kuulosta suurelta asialta, mutta minulle se todella oli sitä. Autossa kaupan pihassa hengittelin. Nyt menen ja ostan sen. Ja menin. Katselin malleja, valitsin mielestäni hyvän, vein sen sovituskoppiin ja puin päälleni. Keräsin hetken rohkeutta ja katsoin peilistä. Ja hämmästyin kovasti. Peilistä minua katsoi pulska tyttö. Mutta sen lisäksi, että se oli pulska, se oli myös aika suloinen. Se olin minä. Ihan kaikkine liikakiloineni ja paksuine reisineni. Kaikkine ominaisuuksieni kanssa, niiden, joiden vihaamiseen olin käyttänyt monta vuotta. Se viha oli pitänyt minut pois uima-altaasta, vaikka rakastan uimista. Se on aina ollut minun mielestäni yksi harvoista liikuntamuodoista, joista tykkään aidosti. Niin, että sitä voisi harrastaa ihan vain fiiliksen takia. 

"Voi heittaajat sanoo mitä tahansa Ei se mua liikuta, pitäkööt vihansa Mut se mist aiheutuu vahinkoo on Jos mä en itelleni frendi oo Jo kiistatta oon paras minä Ja muihin mä en vertaa mua enää ikinä Tää on luultavasti sullekin tuttuu Sitä itserakkausjuttuu" En tiedä, mistä uimapukupelkoni on lähtenyt. En muista, että oikeastaan kukaan olisi koskaan (onneksi) painostani huomauttanut. Olen toki tiedostanut junnusta saakka olevani muita tukevampi. Pelkästään sen tiedostaminen riitti siihen, että itseinho nousi. Ainoastaan siinä vaiheessa, kun ostin Rikun, sain hevostalli.netistä lukea kuinka hieno hevonen menee pilalle läskin tädin kanssa. Se tuntui pahalta ja jäi pyörimään mieleen. Kisoissa olen joskus ohimennen kuullut samansuuntaista kommentointia. Aina se osuu ja uppoaa. 

Ratkaisuhan olisi toki sinänsä näennäisesti helppo. Kun et kerran tykkää olla lihava, laihduta. Minulla ei ole mitään hyvää tekosyytä siihen, että en ole niin tehnyt. Voisin puhua geeneistä ja siitä, että siskoni on aina ollut hoikka ja minä tällainen. Mutta se olisi kyllä ihan kakkapuhetta ja tekosyytä. Siskoni syö vähemmän, joten hän pysyy hoikempana. Minulle ruoka maistuu liikaa, joten pysyn pullukkana. Nyt jotenkin tämän itseni hyväksymisen kautta minulla on sellainen olo, että oikeasti voisin jossain vaiheessa hoikistuakin. Itseinho ei ole toimiva motivaattori, ainakaan minulle. Olen tunnesyöjä, joten tunteita pitää opetella käsittelemään, eikä vain ohjata maaniseen syömisen säännöstelyyn. Sillä ei tule pysyviä tuloksia. 

"Tykkään itestäni Viihdyn mun nahois Mä väsyn jumittamaan Fiiliksiss pahois En dissaa vaan kehun ja kiitän Kyl kelpaan ja tälleen mä riitän Oon kritisoinut mua jo aivan tarpeeks Teen sovinnon ja annan itelleni anteeks Onni alkaa siit mihin ankaruus loppuu Kaikki tarvii itserakkausjuttuu"

(Sanat Mariska - Itserakkausjuttuu)

Voiko lihava sitten olla hyvä ratsastaja? Toki voi. Ensin täytyy toki olla riittävän iso ratsu, ettei mennä eläinrääkkäyksen puolelle. Sen jälkeen pitää olla riittävästi kehonhallintaa, jota hankitaan liikkumalla muuallakin kuin hevosen selässä. Minä olen aika kovassa kunnossa, ja se on osasyy siihen, miksi olen päässyt itseni kanssa sopuun.

Olisinko parempi ratsastaja hoikempana? Ihan varmasti olisin. Puhumattakaan siitä, kuinka paljon esteettisempää se olisi kouluradalla. Näiden syiden takia siihen suuntaan pyritään. Mutta koska elämä ei ole silloin joskus, kun on laihtunut, vaan juuri nyt, on tämä vastalöydetty itserakkausjuttu hirveän tärkeä.

Lihava ratsastaa

Lihava treenaa salillakin