Varenti & Kärkkäinen: Perusratsastusdemo 6.12.2015

Tänään meitä hemmoteltiin Aulangolla erityisellä herkulla: Aulangon ratsastuskoulu järjesti perusratsastusdemon. Tässä tilaisuudessa oli kaksi tuntia täyttä asiaa ratsastuksen peruskysymyksistä. Olin itse koko aamun kääntyillyt päänsärkyisenä sängyssä miettien, että lähteäkö ollenkaan. Onneksi lopulta päätin lähteä, koska anti oli huima!

Demo oli jaettu kolmeen osaan, josta ensimmäisessä ratsasti meidän ratsastuksenopettaja Krista Nieminen, toisessa Anna Kärkkäinen ja kolmannessa sitten Salla itse.

Päivä aloitettiin siis Kristan ratsastuksella, jota selosti Salla. Kristan ratsuna oli Rikun tarhakaveri Ripa, joka asustelee Aulangolla samanlaisena monitoimiharrastekaverina kuin Riku. Ensin käytiin lyhyesti lävitse sitä, miten hevosen rakenne luo kehykset sille, miten hevonen voi ylipäätään liikkua. Suomenhevoset ovat usein rakentuneita alamäkeen, eli kaulan liittymäkohta on alhaalla, jolloin niille on luentavaa kulkea etupainoisena. Ripa ei kuitenkaan demonstroinut tämäntyyppistä suomenhevosta, sillä se on hyvin ryhdikkäästi rakentunut. Se on myös rakenteeltaan ratsusuokin mallinen, koska se on kompakti ja suhteellisen lyhyt. Ravisuokit ovat usein malliltaan pidempiä, koska ne on jalostettu eri käyttöön. Suomenhevosten yleinen ominaisuus on myös suhteessa rungon pituudeen kovin lyhyt kaula. Tämä luo tiettyjä reunaehtoja sille, millaisessa muodossa hevosen on mahdollista liikkua. Kaulan lyhyyttä olennaisempi asia on kuitenkin se, kuinka ahdas hevosen kaulan ja pään liittymä on. Jos liittymä on hyvin ahdas, hevoselle saattaa olla jopa epämiellyttävää kulkea peräänannossa, koska liittymän ahtauden takia sylkirauhaset jne pullottavat ulkona. Ripalla kaulan ja pään liittymässä on hyvin tilaa, kun taas Rikulla tuo paikka on hyvin ahdas. Salla kuitenkin muistutti, ettei ahdas liittymä ole varsinaisesti este - joitain hevosia se haittaa ja joitain ei.

Krista ja Ripa demonstroivat ennen kaikkea siirtymisiä ja tahtia. Ripa on tahdikas hevonen, jolla on hyvä ravi ja laukka. Sen ongelma on se, että se jää mielellään pohkeen taakse sitkeäksi. Ensin Krista ratsasti pysähdyksiä käynnistä. Kun pysähdys tehtiin lähes pelkästään kädellä, takajalat eivät olleet aktiiviset ja psyähdys oli valuvan sitkeä. Vähän kuin liisteriä olisi levitetty. Hyvään psyähdykseen sen sijaan ensin lyhennettiin käyntiä, ja pysähdys tehtiin vasta, kun takajalat olivat alla. Tällöin pysähdys oli levollinen, mutta napakka. Krista ja Ripa demosivat myös sitä, kun siirtyminen tehdään ilman jalkaa - silloin käy niin, että hevonen kaatuu siirtymisessä eteen ja lähtee hiihtämään etupainoisena. Siirtymisissä käynnistä raviin ja ravista laukkaan muistutettiin siitä, että jos menetät tahdin tai muodon jo siirryttäessä, et tule saavuttamaan sitä siirtymän jälkeen. Näin ollen siirtyminen pitäisi valmistella riittävästi, jotta tahti ja muoto säästyisi, ja pääsisit heti siirtymisen jälkeen ratsastamaan täysipainoisesti uutta askellajia.

Ensimmäisen osuuden yleisökysymykset koskivat sitä, miten jalan takana olevaa hevosta saisi paremmin jalöan eteen ja miten eteen-alas -ratsastaessa saisi etupainoisen kylmäverisen pysymään niin, ettei se kaatuisi liikaa eteen. Hevosen, joka ei reagoi tarpeeksi hyvin jalkaan, ratsastamiseen nopeammaksi ei ollut tarjolla poppakonsteja. Kun hevonen on jalan takana, pitää muuttaa jotain, nopeassa tahdissa. Pyytää eteen, ottaa vähän taakse, pyytää taas eteen. Tehdä muutoksia, siirtymisiä ns. veitsi kurkulla reaktiota vaatien. Salla myös muistutti, että siirtymisiä voi tehdä askellajin sisällä. Tämä erityisesti silloin, kun talvikaudella ei pääse täysinäisesti treenaamaan ilman maneesia. Laukkaamaan ei tarvitse välttämättä päästä, jotta hevosen voi saada reagoimaan jalasta halutulla tavalla eteen. Eteen-alas -ratsastuksessa on tärkeä muistaa, että hevonen pitää olla ratsastettu takajalkojen päälle ensin, ennen kuin sen kaulaa voi lähteä laskemaan. Jos vain ratsastetaan kaulaa pidemmäksi, hevonen helposti kaatuu eteen lavoilleen. Eli ensin takajalat, sitten kaula. Ja uudestaan koko ajan palataan tähän ajatukseen.

Krista, (innostunut) Ripa ja Salla

Seuraavassa osassa ratsasti siis tosiaan Anna Tillillä. Tilli (Elves Angel) on kyllä ihan käsittämätön satuhevonen! Tillihän on alunperin ollut täysin estehevonen, niin sukunsa, kuin käyttönsä perusteella. Salla on hypännyt sillä hyvällä menestyksellä, mutta lopulta se joutui lajinvaihdon eteen, koska ei kestänyt esteverryttelyssä vastaanlaukkaavia hevosia, eikä muutenkaan liian läheltä meneviä muita hevosia. Lahjakkuudestaan huolimatta Tilli päätettiin siirtää vähemmän stressaavaan harrastustoimintaan, ja siitä tuli Annalle kouluhevonen. Aika harva hevonen siirtyy näin lyhyessä ajassa vaativasta vaikeisiin, ja useimmiten niin, että uutta luokkaa debytoidessa joko voitetaan, tai vähintään sijoitutaan ;) Niin kuin vierustoverilleni Lauralle totesin demon aikana, siinä tosiaan on kaksi työnarkomaania päällekkäin. Tilli rakastaa esiintymistä, treenaamista, ja ratsastaja nauttii asioiden hiomisesta. Upea pari.

Anna omassa osuudessaan korosti alkuverryttelyn merkitystä. Alkuverryttely vaihtelee sen mukaan, millainen hevonen on kyseessä, sillä eri hevosilla on luonnollisesti eri tarpeet lämmittelyn suhteen. Anna kuitenkin sanoi ylipäätään siitä, että liian usein väheksytään sen merkitystä, että alkukäyntejen lisäksi myös työskennellään käynnissä. Käynnissä Anna haluaa hevosen hyväksymään pohkeet kyljissään ja reagoimaan kaikkiin apuihin. Tässä vaiheessa ei kuitenkaan ns. drillata hevosta, vaan aloitetaan yhteinen ratsastuskerta hyvillä mielin yhteistyössä. Kun lähdetään raviin sellaisella hevosella, joka pyrkii juoksemaan, hiihtelemään ilman takajalkoja, hevonen on tärkeää ratsastaa heti tahtiin. Tahti tehdään omalla kevennyksellä, asetetaan sisään päin, puolipidäte ulko-ohjalla. On tärkeää, kun hevosta pyydetään alkuraveissa työskentelymuotoa matalampaan muotoon, että muistetaan myös kiittää oikeasta reaktiota. Ketju menee siis niin, että on apu - reaktio - kiitos. Tässä tapauksessa se tarkoittaa asetusta sisään & puolipidätettä ulko-ohjalla, ja kun hevonen reagoi oikein, käsi siirretään eteen. Avun hellittäminen on kiitos. 

Kokoamista valmistelevina harjoituksena Anna esitteli sen, että saman tahdin sisällä vaihdellaan askeleiden pituutta. Eli tahti ei nopeudu tai hidastu, vaan askeleen pituus vaihtuu lyhyestä pitkään ja takaisin. Tämän lisäksi tehdään samaa tehtävää käänteisenä: eli askeleiden pituus muutu, mutta tahti on nopeampi tai hitaampi. Tämän tyyppisten harjoitusten pitää sujua, ennen kuin hevosta voidaan alkaa kokoamaan. Kokoamisharjoituksia aloittaessa on tärkeä muistaa, ettei avut saa jäädä päällekkäin. Hevosta ei voi samaan aikaan pyytää eteen ja taakse. Et voi siis sulkea ovea edestä ja samalla pyytää menemään oven läpi. Ratsastajan on treenatava ajoitustaan niin, että hän ei epähuomiossa käytä vastakkaisia apuja samaan aikaan.

Tilli oli demon aikana hyvin reippaana ja pörheänä ja olisi koko ajan halunnut mennä enemmän. Tämäntyyliselle hevoselle Anna suositteli sitä, että hevoselle keksitään jotain muuta tekemistä pelkästään askellajin lisäksi. Kun tehdään avoa, sulkua tai muuta tehtävää siinä sivussa, ratsastaja pääsee myös päästämään jarrusta irti. Ratsastajan on helppo sortua siihen virheeseen, mikä on pahin mahdollinen (ja mihin Annakin kertoi helposti sortuvansa), eli kun hevonen vetää eteenpäin, jäädään satulasta irti jalustimille, irroitetaan jalka ja vedetään ohjista (allekirjoittanut katseli vihellellen maneesin kattoa tämän huomion kohdalla...).

Anna muistutti myös siitä, että hevoselle vaikean tehtävän jälkeen pitää hevosta muistaa myös kiittää, vaikkei lopputulos olisi ollutkaan ihan 100%. Ratsastajan tulisi löytää omalle hevosellensa se tapa, jolla sitä voi kiittää. Tillin kohdalla hankalamman piaffe-harjoituksen jälkeen se sai kiitoksen lisätyn ravin muodossa - se kun on vain Tillin mielestä niin kivaa! Reippaampi meno, pitkin ohjin käynti, taputus tai nami ovat sellaisia kiitoksia, joista voi löytää omalle hevoselleen sopivan. Anna kuitenkin muistutti siitä, että kun harjoitellaan liikettä, on se suureellinen taputuskiitos hyvä ajoittaa niin, että ensin tehdään kunnollinen siirtymä pois harjoituksesta. Eli kun Anna harjoitteli piaffea, hän ensin siirsi Tillin koottuun raviin, ja vasta sen jälkeen kertoi sille, kuinka äärimmäisen onnistunut se oli edellisessä harjoituksessa. Eli esim. kun itse teen keskiravia lävistäjällä - onnistuneen keskiravin jälkeen ensin siirtyminen kulmassa, sitten vasta kiitokset.

Viimeiseksi demossa sukellettiin vähän esteratsastuksen maailmaan. Salla nousi nelivuotiaan pv-ruuna Jaskan selkään näyttämään muutaman esteen kanssa etäisyyksien ratsastamista. Anna muistutti heti tämän demon alkuun, että etäisyyden näkeminen on hänen mielestään ehkä jopa vähän ylimainostettu juttu perustason (100cm asti) esteillä. Paniikinomaisesta etäisyyden tuijottamisesta saa enemmän ongelmia aikaiseksi, kuin mitä siitä syntyy. Sen sijaan, jos laukka, tempo ja tie ovat kunnossa, esteelle löytyy paikka ponnistusalueelta. Hevonenhan ei sitkeistä uskomuksista huolimatta näe etäisyyksiä, koska sillä ei ole syvyysnäköä. Sen sijaan kokenut hevonen osaa huolehtia kokemattomasta kuskistaan siten, ettei hypystä ikinä tule liian iso, eikä liian pieni.

Hyvään lähestymiseen esteelle kuuluu se, että katse käännetään reitille ennen kuin tehdään varsinainen kääntäminen. Tämän lisäksi pysytään saavutetussa rytmissä (rytmiä ei rakenneta kohti estettä enää, se pitäisi olla jo lähestyessä olemassa) ja pidetään huolta reitistä. Rytmiä ei voi myöskään nyppiä pois ennen estettä. Tämä on erityisesti niiden (meidän) ratsastajien ongelma, jotka yrittävät katsoa paikkaa taitoihinsa nähden liian kaukaa. Tällöin käsi jännittyy, ja jännittynyt käsi sokaisee silmän, eikä paikkaa näe ollenkaan. Tämä myös helposti johtaa siihen, että ratsastaja jää pitämään vielä viimeisessä askeleessa, jonka pitäisi olla täysin hevosen. Vikassa askeleessa ei voi enää olla vetoa ohjasta, muuten osa hevosen keskittymisestä menee suuhun sen sijaan, että se saisi keskittyä viemään kaikki jalkansa esteen toiselle puolelle. Ratkaisut ja korjaukset tulee tehdä esteiden välissä, ei esteellä.

Koska Sallan ratsastettava hevonen oli nelivuotias, puhuttiin luonnollisesti myös siitä, miten nuorta hevosta ratsastetaan esteillä. Kaksi asiaa nousi erityisen tärkeiksi: a.) hevosta ei häiritä b.) hevosta ei yritetä auttaa liikaa. Eli siis nuorta hevosta ei tarkoituksella viedä liian vaikeisiin tai mahdottomiin paikkoihin, koska ne syövät itsetuntoa. Huolehditaan siitä, että laukka, tempo ja tie ovat vielä aiemmin valmiina, kuin vanhemmalla hevosella, ja käsi pidetään hiljaa hyvissä ajoin. Jos hevosta yritetään auttaa liikaa, eli ratsastaja haluaa aina määrittää tarkasti paikan, josta hevonen lähtee hyppyyn, hevonen ei uskalla tehdä itse ratkaisuja ja siltä häviää oma esteajattelu. Tämän takia tärkein ominaisuus nuorta hevosta esteratsastuksen saloihin opastaessa on kyky olla rauhallinen. "Tolppien väliin vaan", niin kuin Salla totesi. Toki Salla on sen verran rautainen ammattilainen, että hänen hevosensa menevät sinne "tolppien väliin" niin, että ne saavat reilun mahdollisuuden selvitä tehtävästä. Mutta niiden puolesta ei ajatella kaikkea valmiiksi.

Huh! Upea päivä, upeaa antia. Jos joku jaksoi lukea ja jotain ajatuksia heräsi, kuulen mielelläni!