Blogi-idolini Ruuhkavuosiratsastaja, eli Anniina, halusi kirjoittaa minusta! Ei todellakaan sen takia, että olisin jotenkin erikoinen. Oikeastaan juuri sen takia, etten ole. Kun ihan tavalliselle ihmiselle käy epätavallinen onnettomuus ja arki muuttuu tavallisesta epätyypillisemmäksi. Mitä sitä silloin ihminen ajattelee? Pelottaako? Pohtiiko, pitäisikö harrastus lopettaa?
Anniinan kanssa oli helppo puhua. Anniina vaikutti ihan tavalliselta, mikä on tietysti yllättävää, koska Anniina on, no, ihan tavallinen ihminen. Hän kirjoittaa sujuvasanaista ja hauskaa blogia, josta joskus aikanaan sain itse oivalluksen, että olisi mukava vaihtelun vuoksi kirjoittaa muutakin kuin treenipostauksia.
Anniina oli saanut aivan käsittämättömän hyvin minun sekavasta puheestani kerättyä ajatuksen siitä, millaista minun elämäni ja erityisesti ratsastusharrastukseni on juuri nyt. Se ei ole nyt ihan yksinkertaista, se on lataavan lisäksi väsyttävää ja rankkaa. Mutta silti sen arvoista.
Ruuhkiksen kirjoittama juttu minusta ja Rikusta löytyy täältä.
Ihanasti kirjoitettu juttu teistä, ja Ruuhkavuosiratsastajan kanssa niin samaa mieltä blogistasi!
VastaaPoistaMä olin vähän liikuttunut kun luin tuota :) Ruuhkis oli saanut niin hyvin kiteytettyä mun ajatuksia, että en lakkaa ihmettelemästä!
PoistaIhana olet, Anne! Kiitos jutusta! <3
PoistaHieno teksti teistä! :)
VastaaPoistaNiin munkin mielestä, ihanan jotenkin elämänmakuisesti kirjoitettu :)
PoistaMukavia blogeja molemmat - tämä sinun, sekä Ruuhkavuosiratsastajan.
VastaaPoistaTämä nyt voi olla liian henkilökohtainen kysymys, eikä sinun tietenkään ole pakko siihen vastata, mutta yksi asia on jäänyt onnettomuudessasi mietityttämään? Pysähtyikö se pyöräilijä onnettomuuden jälkeen edes katsomaan, mitä tapahtui?
Asia ei todellakaan kuulu minulle, mutta olen saanut aikalailla tarpeekseni kamalalla vauhdilla eteenpäin porhaltavista maastopyöräilijöistä, jotka eivät väistä ketään tai mitään.
Itse olin muutama vuosi sitten jäädä erään kuulapään alle. Juoksin ylämäkeen pururadalla, kun vastakkaisesta suunnasta tuli aikuinen äijä järkyttävää vauhtia. Koko sankaria ei edes nähnyt kulman takaa, jyrkässä rinteessä ja kapealla tiellä ei ollut liikaa tilaa. Pääsin niukin naukin loikkaamaan nokkospusikon puolelle ja huusin kyllä kaikki mahdolliset perkeleet miehen perään. Pitkän aikaa jälkikäteen kauhistutti.
Kiitos kun jaksoit kommentoida!
PoistaTavattua on tosiaan tullut monenlaisia urheilijoita tuolla maastolenkeillä ja monenlaista suhtautumista. Tämä kyseinen pyöräilijä jäi auttamaan paikalle, niin että ystäväni pystyi jäämään minun kanssani ja pyöräilijä lähti opastamaan ambulanssia paikalle. Muutenkin meillä onneksi kohtaamiset metsässä ovat menneet ihan hyvin, jos vain osapuolet ehtivät nähdä toisensa ajoissa. Niin ei valitettavasti tällä kertaa käynyt. Paljon huonoa tuuria, jos oli paljon hyvääkin - olisi voinut käydä paljon pahemminkin.
Sinä olet Anne kyllä niin uskomattoman terästä! Aina näissä onnettomuuksia on tosiaan mukana huonoa tuuria, niin kuin puhuttiin.
PoistaOlen kanssa kuullut monta läheltä piti -tilannetta, mutta jotenkin haluaisin ajatella, ettei niisä pyöräilijät ole välttämättä edes huomanneet, mitä ovat olleet aiheuttamassa. Irtipäässeet hevoset toki aina saavat ihmiset ymmärtämään, että saakeli, nyt meni jotain pieleen.
Kiitokset vastauksesta! Hieno juttu, että pyöräilijä ei livistänyt paikalta :).
PoistaMitä parhainta talven jatkoa sinulle! Jos sattuu kiinnostamaan, niin tässä on erään samantapaisesta aivovammasta kärsivän triathlonistimiehen blogi: http://triathlonsuomi.com/kauramoottori/
Sinulle myös oikein hyviä hankikelejä :)
PoistaKävin lukemassa tuota blogia ja oli ihan kuin olisi omasta elämästä lukenut tuo postaus, missä hän kertoi diagnoosistaan ja siitä, kuinka se vaikuttaa elämäänsä!