Rankka talvi

Talvi oli rankka. Opettavainen toki, mutta myös erityisen rankka. Syksyn sairastelujen jälkeen meitä alkoi joulokuussa piinata viime talvelta tuttu vaiva - maaninen päänviskonta. Jälkiviisaana tilanteeseen olisi pitänyt reagoida aiemmin, mutta välillä sitä on vain niin vaikea luottaa siihen omaan tunteeseen - vaikka sen olisi jo todistanut olevan oikeassa.

Tammikuussa siis availtiin tukkoontreenattuja (=liikaa, liian pian ja liian kovaa) lihaksia. Hierotutettiin, maastoiltiin ja jumppailtiin. Helmikuussa jatkettiin samalla teemalla. Hevonen parani, muttei muuttunut ns. normaaliksi. Klinikka-aikaa varailtiin, taas. Valmentajan kanssa yhdessä todettiin, että pakko se on nyt tsekata, sen verran epänormaalilta näyttää.

Viikko ennen klinikka-aikaa sattui uskomaton tuuri. Vielä viimeisenä toivona laittelin viestiä hevosten fyssarille, että jos hän ehtisi katsoa Rikua. Vastaus oli odottamaton - viikonloppuna olisi tulossa kurssi, jota vetää the guru ulkomailta. Jos Riku jaksaisi seisoskella kaksi päivää hoidettavana, se pääsisi demohevoseksi. Ei tarvinnut paljoa pohtia, suostunko. Ei tällaisia mahdollisuuksia sivuuteta.

Riku seisoi kärsivällisesti kaksi päivää käytävällä leivottavana. Ongelmia löytyi erityisesti niskasta, mutta myös muualta. Suurimmat jumit olivat kuitenkin niskassa, ja niiden availusta hevonen selvästi nautti.

Hoitoa seuraavalla ratsastuskerralla Riku oli aivan karsea ratsastaa. Visko päätään enemmän kuin koskaan, oli raivokas ja ärsyyntynyt. Lähettelin hieman epätoivoisia viestejä Tuulialle, joka piti reaktiota normaalina ottaen huomioon sen, kuinka suuria jumeja oli ollut.

Ja oikeassahan Tuulia oli. Muutaman päivän päästä minulla oli innokas, taipuisa, ja ennen kaikkea puhtaasti liikkuva hevonen. Valmentaja valmennuksen aluksi sanoi klinikka-ajasta jutellessamme, että "No nyt menet sinne, sitten harmittaa kuitenkin, kun odotettu aika jää käyttämättä jos nyt onkin vaan joku hetkellinen parannus" ja nyökyttelin. Niinhän se oli, tätä aikaa oli odotettu ja pitkään. Valmennuksen jälkeen oli toinen ääni kellossa: "Nyt on kyllä liikkeessä niin priima, että siellä nauretaan, jos tota meet näyttämään. Säästä rahat seuraavaan katastrofiin.". Ja niin klinikka-aika peruttiin.

Nyt olen siis vajaan parin kuukauden ajan päässyt ratsastamaan normaalis... Eiku hetkonen. En päässytkään. Kuukausi sitten olin tallikaverin kanssa maastossa. Laukkasimme reippaassa tahdissa mäkeä ylös, kun mäestä kulman takaa eteen pölähti alamäkeen pyörräillyt maastopyöräilijä. Hevoseni teki 180 asteen käännöksen ja poistui paikalta. Minä lensin maahan. Ja jäin siihen tajuttomana.

Ja heräsin illalla sairaalasta, ilman mitään muistikuvaa lähiviikoista. Onneksi oli kypärä päässä, niin sain sentään herätä. Olin kaksi viikkoa sairaslomalla töistä, jonka jälkeen kokeilin töihinpaluuta. Lopputulos oli se, että reilun viikon sinnittelyn jälkeen jouduin myöntämään sen, että minä en ole vielä työkuntoinen. Olen kipeä, väsynyt, en muista mitään (viikosta ennen onnettomuutta tai uusiakaan asioita), jatkuvasti päänsärkyinen ja ärtynyt. Nyt lääkärin kehotuksen mukaisesti teen asioita, joista nautin. Eli lähinnä heppoihin liittyviä asioita.

Huh. Tällaisia juttuja mahtunut mun kevääseen. Kisoissakin on käyty, toiveet kouluratsastuksen suorittamisesta tällä(kään) kaudella hylätty ja esteratsastaja sisimmästä löydetty. Niistä kirjoittanen toisella kerralla. Nyt jaan vain yhden kuvan viime viikonlopun estekisoista.