"Ehkä kukaan ei vaan ole viitsinyt sanoa mulle suoraan, ettei tosta nyt mitään tule"

Otsikossa olevaa ajatusta olen nyt veivannut edestakaisin mielessäni. Entä jos se, että mä olen niin innoissani ja vakuuttunut siitä, että mulla on edennyt oma ratsastus hirveästi, on saanut ihmiset ajattelemaan, ettei mulle voi sanoa, että hei tyttökulta, kiva kun jaksat treenata, mutta sun ratsastus ei ole kehittynyt. Voit jatkaa treenaamista, mutta voi silti olla, että et kehity.

Tähän asiaan törmään aika usein töissä. Oppilaiden on hankala sietää sitä, että he eivät ole kaikessa hyviä. Mä yritän olla mahdollisimman kannustava, ja kun oppilas vaikka toteaa, että hänen kuvistyöstään tuli ihan karmea, sanon vain, että se on hänen itse tekemänsä ja sen takia ainutlaatuinen ja tärkeä. Yleensä liitän tähän vielä jonkun maininnan siitä, että jos asia on tärkeä, sitä voi harjoitella. Entä jos mun ratsastuksenopettajat ovat samassa tilanteessa mun kanssa? Niiden on sanottava, että treeniä treeniä vaan, kun kerron kaikista mun epäonnistumisista kouluradalla, vaikka niiden tekisi mieli sanoa, että "Hei haloo! Eikö aikuinen ihminen nyt tajua, että jos paperikin näyttää sen, ettei eteenpäin ole viime vuodesta menty, sitä vaan ei ole menty?! Voithan sä jatkaa treenaamista, kun sä siitä selvästi tykkäät, mutta kehittyminen sun kohdalla - no se tulee vahingossa jos silloinkaan sun kohdalla."

Olen kadottanut sen kaikelle kouluratsastukselle perustan luovan fiiliksen. Mulla ei ole enää olemassa mitään tunnetta siitä, miten mun hevonen liikkuu. Olen ihan hukassa tämän asian kanssa. Olen aina ollut sellainen ratsastaja, joka ratsastaa todella paljon tunteen varassa. Sen takia mun tunteet näkyvät myös hevosen selässä, ja jos olen stressaantunut ja ahdistunut, minun ei kannata edes yrittää mennä tunnille tai valmennukseen.

Sen hyväksyminen, että mä en ole ratsastukseltani vielä helppo A -tasolla, on aika rankkaa. Voisin jopa sanoa, että yllättävän rankkaa. Koko viikko on mennyt alamaissa, enkä ole harkinnutkaan koulutunnille menoa. En vain pysty. Olemme Rikun kanssa maastoilleet parina päivänä, ja tänään kävin sitten koulupenkin kanssa kentällä. Olisin mennyt estesatulalla, mutta takapuoleni ei enää kestänyt kovaa Kiefferiä kolmatta päivää putkeen ;) Ratsastin tunnin verran suurilla kaarevilla urilla liikettä ulos ja lapoja auki. Jotenkin tuon kisavideon katsominen ja sen tajuaminen, kuinka paljon olen jäänyt nyt kädellä kiinni ja pienentämään hevosen liikettä, sai minut säälimään hevosta. Ei se ansaitse noin huonoa ratsastusta, kun se yrittää niin paljon.

Tämän päivän ratsastuksesta jäi kuitenkin jo hyvä mieli. Ehkä se on alku. Mutta tätä kisakautta ei enää ole olemassa eikä jäljellä, siis minulle. Nyt mä keskityn siihen, että ensin löydän fiiliksen, ja sitten jostain motivaation. Tai sitten mun pitää siirtyä ihan kokonaan hömppä-, maasto- ja esteratsastukseen.

Pampula kesällä 2013

Se motivaatio on muuten hassu juttu. Sen puuttumisesta olen aina välillä kuullut, mutta itse en ole motivaatiopuutosta (ihan oikeasti!) kokenut viimeisen kolmen vuoden aikana vähääkään. Ja nyt yhtäkkiä, ei kiinnosta ollenkaan. Olo on tyhjä ja ontto. Johtotähti on kadonnut.