Aulangolta kisaan lähti edustamaan yksi ratsukko, eli mun ystäväni Laura ja Roni. Torstaina puunattiin hevosta, varusteita ja vähän ratsastajaakin, ja lähdettiin ajamaan kohti Lahtea. Roni on ennen työtään tuntihevosena tehnyt uraa isoissa esteluokissa, joten sille matkustaminen, majoittuminen jabaan ja vaihtuvat kisapaikat ovat ihan tuttua juttuja. Meille mukana seuranneille ihmisille tämä kaikki taas oli ihan kamalan jännää, ihmeellistä ja uutta. Roni jaksoi suhtautua meidän jatkuvaan huoleen ja asioiden tarkisteluun yleensä varsin rauhassa - välillä ehkä ilmeestä huomasi, että se piti meitä ihan idiootteina. Ammattilaisena se jaksoi kuitenkin meidän höösäämisen melassiveden, lettejen, baby oilin, erilaisen kiillotuksen ja sipsutuksen, sekä heinän määrän arvioimisen kanssa äärimmäisen hyvin. Ainoat hermoromahdukset meinasivat tulla kotona annosteltujen väkirehupussien kanssa - ruokkija ei ikinä saanut niitä tarpeeksi nopeasti auki!
Tunnelmaltaan Tuntiratsastajien mestaruudet ovat kyllä aivan erityiset. Monet tallit tulevat paikalle isolla porukalla ja yöpyvät kisapaikalla. Illalla jaba-alueella raikaa nauru ja taustalla soi musiikki. Ihmiset istuvat jabojen edessä, putsaavat varusteita, juttelevat ja nauravat. Pienten ja isompien kisaajien, hoitajien, opettajien ja kannustajien jännitys on käsinkosketeltavaa. Jos olisin itse päässyt kymmenen vuotta sitten vastaavaan tilanteeseen, vaikka hevosenhoitajana, olisin ollut taivaassa. Jos ihan totta puhutaan, niin olin kyllä nytkin aika taivaassa.
Roni majoittui jabaan, mutta ratsastaja ja groomit osoittivat puuttellista urheilumieltä ja sen sijaan, että olisivat esimerkiksi nukkuneet 50 asteen kuumuudessa pakussa, nukkuivat hotellissa. Täysi-ikäinen, vähän selkävaivainen ja mukavuudenhaluinen minäni kiittää ja kumartaa tästä ratkaisusta. Kyllä on mun festaritelttailut telttailtu.
Viikonloppuun mahtui siis kaksi hotelliaamupalaa, iltaruokailut kaupungilla, jätskiä, kouluratsastuksen katselemista, aurinkoa, aina yhtä positiivisen Roniponin siirtelemistä tilanteesta toiseen, ja kyyneleitä. Niitä kyyneleitä valui paidalle sekä perjantaina, että lauantaina.
Perjantaina oli vuorossa senioreiden karsintaluokka. Seniorit ratsastivat ohjelmaa helppo B:0, ja tämän ohjelman avulla reilusta 80 senioriratsastajasta oli tarkoitus löytää se reilun 20 onnellisen joukko, joka pääsisi jatkamaan vielä lauantain finaaliin. Laura ratsasti aivan käsittämättömän hienon radan, jonka aikana mä jännitin niin, etten saanut hengitettyäkään kunnolla. Onnellinen, hymyilevä ja typertynyt ratsastaja sai taluttaa hevostaan jonkin aikaa, kun odottelimme Equipen päivittymistä. Lopulta pisteet tulivat - ja olen niin onnellinen, että minä sain olla juuri siinä ja itkeä onnesta rakkaan ystäväni kanssa. 64,2% oli hänen henkilökohtainen ennätyksensä, mutta myös äärimmäisen oikeaan paikkaan osunut täydellinen suoritus. Ei jäänyt jossiteltavaa, paremmin ei olisi voinut mennä. Lopulta tällä tuloksella oltiin senioreiden karsinnassa sijalla 3./41. Puhdistavan itkun jälkeen koko päivä meni vain epätodellisessä fiilistelyssä. Kisapaikalla oli ihana nähdä itsensä ylittäneitä, onnellisia ratsastajia, tyytyväisiä hevosia ja ympäriinsä valtoimenaan poukkoilevaa tallien me-henkeä. Toki vastapainoksi myös harmitti, kun monien viikkojen ja kuukausien valmistautuminen meni hukkaan, kun hevonen ei esimerkiksi suostunut tulemaan tuomaritelttojen kanssa samaan päätyyn, tai hienosti lähteneet keskiravit rikkoivat laukalle. Sitähän tämä kouluratsastus on.
Tuntsareissa erityisen haasteen ratsastamiselle tuo niinkin ihana asia kuin yleisö. Kolmella kentällä ratsastetaan samanaikaisesti ohjelmia lävitse, ja kun osalla talleista on yli 20 päinen kannattajajoukko mukana, täysin hiljainen katsomo "räjähtää" tasaisin väliajoin ilmiliekkeihin. Tämä kannustaminen on toki vain ja ainoastaan positiivista, mutta sekoitti muutaman ennastaan tuomaripäätyä pälyilevän hevosen pasmat täysin. Huonoa tuuria. Sitäkin se kouluratsastus välillä on.
Lauantaina finaaliradan jälkeen itkettiin taas yhdessä tiukassa halausotteessa. Laura ratsasti upean radan. Yhteistyö Ronin kanssa näytti saumattomalta, kuin tanssilta. Kyyneleet nousivat silmiin jo rataa katsoessa - olin niin onnellinen ystäväni puolesta. Hän pääsi esittämään kisoissa sillä tasolla, jolla hän on.
Kovatasoisessa finaalissa nähtiin monia upeita suorituksia. Lauran prosentit 62,5 riittivät kymmenenteen sijaan. Mitalia ei tullut, mutta mikään ei jäänyt harmittamaan - kuten ratsastaja itsekin sanoi, hän ei olisi voinut ratsastaa enää paremmin. En usko, että kouluratsastuksessa voi kilpailujen saralla saavuttaa upeampaa fiilistä.
Tuntsarikokemus oli ennen kaikkea osoitus siitä, miten paljon pystyy vuodessa kehittymään, kun on valmis tekemään töitä ja ottamaan apua vastaan. Apua on tarjolla, ja Laura on hakenut sitä aktiivisesti. Meillä on Aulangolla monta upeaa opettajaa, sekä joukko vierailevia valmentajia, joiden avulla on mahdollista löytää avaimet kehittymiseen. Jos on riittävän nöyrä myöntämään, että voidakseni kehittyä, minun on astuttava ulos mukavuusalueeltani. Laura, mun rakas sparraaja, tuntuu viihtyvän epämukavuusalueella. Se on hyvä paikka.
"Mä oon valmiin, eiköhä ruveta taas
Paan kroppaa likoon, ja tunnetta taa
Ei mua himast haettu, kaikki ansaittu
Tavotteet paisu ja mittakaava vaihtu
Mut asennetta ikin muuttanu en
Mä viihdyn epämukavuusalueel
Mitä haastet täs muuten ois
Paan tuntei sisään, hion puutteet pois
Tee tarpeeks kauan mitä muut ei jaksa
Pian teet asioit joita muut ei voi, tää on mun
Tää on mun hetki, jos mä päätän niin
Otan tän, otan tän, mä otan tilanteen haltuun
Tää on mun hetki, tartun siihen kii
Otan tän, otan tän, otan tän, tää on hallussa
Hallussa, hallussa, tilanne on enemmän ku hallussa"
(Elastinen - Hallussa)
Nyt sitten vain kohti uusia haasteita, eikö niin?
 |
| "Maailman paras" |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti