Hysteerinen omistaja ja lainahevosia

Tällä viikolla olen ratsastanut erityisen vaihtelevasti - olen oman hevoseni lisäksi päässyt kiipeämään kahden muun hevosen selkään. Ja molempien kanssa olimme ihan töitäkin tekemässä, ei vain ja ainoastaan humputtelemassa.

Maanantaina Rikulla oli ensimmäinen tarhailuvapaa pitkään aikaan. Riku oli viime viikolla vähän vaisu, liittyen luultavasti näiden raikkaiden kesämonsuuneiden aiheuttamaan tarhanpohjaan - liukas, ja polvea myöten kuraa. Siellä kun tarhakaveri vähän juoksuttaa, ei tarvitse enää punttia ratsastajan kanssa nostella. Riku oli kuitenkin koko viime viikonkin hyvillä mielin töissä, ja ratsastettavuudeltaan läpi viikon ihan super. Mutta tosiaan, sen verran vaisu, että päätin antaa ihan vapaan päivän.

Aina välillä keskustelen tallikavereideni, valmentajieni ja opettajieni kanssa vapaapäivistä. Lähinnä siitä, että tarvitseeko aikuinen hevonen niitä. Periaatteessa olen sitä mieltä, että aikuinen, työhönsä motivoitunut ja vaihtelevasti liikkuva hevonen ei varsinaisia vapaita tarvitse. Jos siis vapaapäivällä tarkoitetaan sellaista päivää, jolloin ei ratsasteta (tai ajeta). Rikulla on siis viikoittain yksi päivä, jolloin käydään vain metsässä kävelemässä. Se on se Rikun "vapaapäivä". Sen sijaan hevosen taluttamista en ole koskaan ymmärtänyt, paitsi tietysti kipeän hevosen kohdalla. Jos minä haluan lähteä taluttamaan, talutan koiraani. Hevosen kanssa harva meistä saa käveltyä vieressä niin reippaasti, että se vastaisi reippaan selästä kävellyn lenkin tehoa. Omasta kuntoilusta se toki käy - mutta kuten sanottu, sitä varten on koiria. Paitsi niillä joilla ei ole, hehheh.

Rikulla on aina välillä, erityisesti ennen kuin Rikulla alkoi käydä vuokraaja, vapaapäiviä. Ne päivät olivat sellaisia, etten ehtinyt tai pystynyt tulemaan tallille. En ottanut niistä stressiä. Enkä käynyt tallillakaan niinä päivinä - sen takiahan minulla on hevonen täysihoidossa. Joku hoitaa minun puolestani, jos en kerkiä. Mikään pieni talutuslenkki ei korvaa liikutusta, joten en edes yritä ostaa kiireisinä päivinä itselleni parempaa omaatuntoa sellaisella. Silloin kun ei kerkiä, ei kerkiä. Hevonen jää kyllä henkiin. Ja saattaa jopa nauttia päivästä ilman omistajansa naamataulua.

Taisin päätyä tähän jorinaan sitä kautta, että olin puhumassa maanantaista, jolloin en siis edes hakenut tarhasta omaa hevostani, mutta sain ratsastaa meillä tuntihevosella, Ronilla. Roni on 18-vuotias puoliverinen, joka on tehnyt uransa valtavia esteitä ylittäen, ja on nyt ollut pari vuotta käytössä meidän ratsastuskoululla osaavimmilla ratsastajilla. Olen viimeksi mennyt Ronilla joskus talvella, ja sen jälkeen kun selvisin siitä shokista, joka syntyi kun kiipesin istumaan lähes 180 senttimetrin korkeuteen, oli kaikki ylämäkeä siitä lähtien. Roni oli talveen verrattuna huomattavasti suorempi ja helpompi ratsastaa. Todella kevyt, tosin takajaloistaan helposti hidas, mutta nöyrä ja upea. Teimme paljon laukannostoja (ajatus ylämäkeen - tuli sieltä muutama kohtalainen), suoristamista, keskiravia (tosin keventäen - ei ollut mulla toivoakaan pystyä istumaan!) ja lopuksi vielä hulluttelumielessä vähän sarjavaihtoja. Ei nyt todellakaan mitään tyylipuhtaita, mutta kolme vaihtoa joka kolmannella onnistui! Tuollaisia herkkuja ei pääse kokeilemaan kovin usein, niin piti ottaa kaikki irti osaavasta hevosesta.

Eilen taas kiipesin oman hevoseni tarhakaverin, suomenhevosruunan selkään. Oli paljon kotoisampi olo kuin korkeuksissa istuessa ;) Tämän herran kanssa teimme noin 45 minuutin tehokkaan treenin. Hevonen oli ihan loistava, yritteliäs, hyvällä motivaatiolla hommissa ja innoissaan kaikesta, mitä keksin pyytää. Ratsastusharrastuksen reunaehdot tosin piti tehdä alussa hyvin selviksi - niin kuin esimerkiksi se, että kulmia ei ole tarkoitus katkaista hyvää hetkeä ennen kulmaa, ympyrällä tulisi asettua menosuuntaan ja laukka nousee avusta, ei niin, että ensin meinataan kaatua omiin jalkoihin innostuksestaan ja ryykätään ravin kautta. Kun nämä asiat oli selvitetty, sujuivat harjoitukset hyvin. Aivan mahtava hevonen.

Oma hevoseni oli samaan aikaan kentällä pyörimässä, tarkoitus oli käydä pieni maastolenkki kentällä vääntämisen perään. Riku kuitenkin alkoi vähän epämääräisesti könkätä, ja minä tietenkin kauhistuin. Suuntasimme takaisin tallipihalle ja otimme siinä vielä ravia. Asiantuntijaraati (Kiitos Krista!) totesi hevosen könköksi, mutta ei löytänyt könkköydelle syytä. Riku oli kengitetty juuri ennen lähtöä, joten vaihtoehtoja on nyt muutamia:

1. Rikun herkät, tarhan lillussa pehmenneet kaviot ovat ottaneet nokkiinsa kengityksestä.
2. Joku naula painaa herra herkkävarpaan kaviossa.
3. Kaviopaise
4. Muu syy X

Kaviot eivät ole kuumat, eikä pulssia tunnu erityisen kovasti mistään koivesta. Riku ei myöskään onnu mitenkään selvästi, on vain pikkuisen jäykkä.

Tänään siis kävin selässä sen verran, että totesin liikkeen hivenen omituiseksi. Täytyy toivoa, että menisi nyt vaan ajan kanssa ohitse, huomiseen lupasin odottaa hysteriani kanssa.

On sanomattakin selvää, että minä kuvittelen jo pahinta, toisiksi pahinta ja kolmanneksi pahinta skenaariota. Olen jo pohtinut, että onko Riku liian tuhma käytökseltään maskottihevoseksi, jos siitä ei enää käyttöhevosta tule. Ja kaikki tämä sen takia, että hevoseni on hieman epäpuhdas liikkeessä. Miten nämä ihmiset jaksavat minua? :D