torstai 25. kesäkuuta 2015

Terapian tarpeessa

"Jatkakaa samaa toiseen suuntaan."
"Niin tehtiinkö me muuten jotain tehtävää?"
"Niin sitä avoa ja voltteja."
"Aa niin muuten olikin!"

"Monelta sä pääset töistä huomenna?"
"Neljältä."
"Monelta sä pääset huomenna töistä?"
"Neljältä."'
"Kysyinkö mä muuten, monelta sä pääsit huomenna töistä."
"Joo. Neljältä."

"Minne mä olin viemässä tätä?"

"Mitä mä olin tekemässä?"

"Kävinkö mä jo tänään ratsastamassa?"

"Mikä sen asian nimi on, jolla kannetaan kaupasta tavaroita?"
"Jaa muovipussi?"
"Just."

"Mikä sen hevosen nimi on, joka on vaalea ja iso?"
".... Niin siis Vili?"
"Se just."

"Anne, mikä sulle tuli?"
"Mä en kestä enää tota, viekää toi pois!"
"Siis mikä?"
"Toi kamala meteli!"
"... siis tää meidän puhe?"

"Miks sä itket?"
"En mä enää muista."

"Miks sä nyt itket?"
"Kun mä en enää jaksa olla tällanen."


Keväällä onnettomuuden sattuessa ajattelin, että tämä oli sellainen muksahdus, mitä on ennenkin sattunut. Aivotärähdys, josta seuraa hetkellistä sekavuutta ja pahaa oloa, ja se menee ohitse. Sain kaksi viikkoa sairaslomaa ja ihmettelin, että mitä minä niin paljolla teen. Olen jo kohta valmis takaisin töihin. Ja meninkin sen kahden viikon jälkeen takaisin. 

Töissä huomasin, että en pystynyt keskittymään, jos useampi kuin yksi ihminen puhui samaan aikaan. En voinut mennä opettajainhuoneeseen, koska siellä oli liikaa ääniä. Aiemmin teini-iässä loppuneet migreenikohtaukset alkoivat uudestaan ja oksensin päänsäryssä pahimmillaan koko vuorokauden. Pari viikkoa sinnittelin töissä. Ei minusta siellä varmasti ollut mitään hyötyä. Työpäivän jälkeen en pystynyt mihinkään muuhun kuin makaamaan sohvalla. 

Työkaverit käskivät lääkäriin, joka lähetti uusiin tutkimuksiin. Todettiin erilaisia neurologisia oireita ja diagnoosiksi valikoitui aivovamma. Päällisin puolin näytän ihan itseltäni. Se tässä hämää ihmisiä. Mä olen aika hukassa, vaikka en siltä näytäkään. 

En muista aina sukulaisteni nimiä. En tunnista oikeastaan ketään ihmistä, johon olen tutustunut onnettomuuden jälkeen tai sitä juuri sitä ennen. En muista normaalien, arkipäiväisten tavaroiden nimiä. Keskustelun ylläpitäminen on niin työlästä, että väsyneenä en jaksa puhua ollenkaan. Keskusteleminen useamman kuin yhden ihmisen kanssa kerrallaan on edelleenkin hankalaa. Päätä särkee jatkuvasti, eikä mitään voi suunnitella, kun ei tiedä milloin kohtaus tulee. Nukun enemmän kuin koskaan ennen, mutta olen silti väsyneempi kuin ikinä. Pienetkin ponnistukset väsyttävät minut täysin. Olen kiukkuinen, jatkuvasti huonolla tuulella tai itkuinen. En tunnista itseäni, tunnun vieraalta. 

Onko mahdollista ikävöidä itseään?

Toiset päivät ovat parempia kuin toiset kyllä sen ymmärrät kovin paljon on myös itsestäs kiinni miten tämänkin kuvan värität Mene edeltä kyllä se jää kantaa ole rauhassa, tiedät mä sua seuraan kyllä se jää kantaa, sulje jo silmäsi Tunne kuinka tuuli sun kasvoillesi maalaa värin uuden ei ole hätää, ääni jonka kuulet on aamun kuiskaus, hiljaa se sut herättää
(Stella - Aamun kuiskaus)

Mutta sitten on kuitenkin Riku. Riku, joka sitoo mut tähän arkeen, tähän tuttuuteen. Rikun karva tuntuu vielä samalta, Riku tuoksuu vielä samalle. Se on edelleen maailman kaunein hevonen. Sen selässä on maailman paras olla. Se on minulle sitä parasta terapiaa - ei se neuropsykologoinen kuntoutus, joka vihdoin ensi viikolla alkaa. Rikuterapia, terapioista parasta. Onni on myös olla elossa. Se olisi ollut milleistä tai vähän huonommasta turvakypärästä kiinni.



7 kommenttia:

  1. Muista antaa aikaa itsellesi :) Tuttavalla kävi vähän samalla tavalla pari vuotta sitten. Ulkoisesti näytti olevan kunnossa lähes heti onnettomuuden jälkeen mutta vuosi mene ennenkuin olo rupesi taas tuntuman normaalilta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, se on vaan niin kamalan vaikeaa. Tulee helposti se tuskastuminen, että mä en jaksa olla tällainen! Mutta samaa nuo lääkärit ovat sanoneet, että vuoden saa varata ennen kuin tämä tästä lähtee luultavasti taas normaalia muistuttavalla tavalla rullaamaan :)

      Poista
  2. Mä sairastan (meinasin kirjoittaa että harrastan..) kilpirauhasen vajaatoimintaa ja käyn läpi kilpirauhasen tulehduksen noin kerran vuodessa. Monet kuvailemasi oireet on hyvin tuttuja, plus että omaan painoon ei ole mitään kontrollia ja koko ajan väsyttää ja palelee. Paitsi silloin kun valuu hikeä. Mulla on aina ollut ihan hirveän hyvä nimi-naamamuisti, nykyään se on ihan paska. En pysty ajattelemaan ja puhumaan yhtä aikaa vaan sanat korvautuu toisilla, ihan hassuilla. En hahmota oikeaa ja vasempaa, vaikka ajan Volvolla. Syvyysnäkö on onneton, enkä pysty sanomaan onko matkaa kolme vai kymmenen metriä, tai 50 vai 200 metriä.

    Mä niin tiedän miltä susta tuntuu. Mäkään en jaksa aina olla tällainen. Päivä kerrallaan mennään, ehkä se tästä jonain päivänä. Itselleen ajan ja armon antaminen on kaikista vaikeinta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa jännä, miten monet oireet kuulostaakin ihan samoilta! Mulla on myös hahmottamisen kanssa isoja ongelmia, justiinsa nämä aiemmin selkeät "oikea-vasen, eteen taakse, sivulle" ja etäisyydet on hankalia.

      Sinänsähän mulla oikeasti on ihan hyvä tilanne, koska tällä hetkellä ennuste on ihan kohtuullinen siihen, että kognitiivinen suoriutuminen voisi palata vielä normaalille tasolle.

      Kaikista hankalinta on tosiaan se, että ei saisi olla niin rankka itselleen. On hankala sietää sitä, että periaatteessa kaikki näyttää olevan kuin ennen, ja sitten kuitenkaan mikään ei ole.

      Poista
    2. Ai niin ja vielä, kiitos kamalasti sun viestistä! Jotenkin tuntuu, että tän asian kanssa on nyt niin kamalan yksin.

      Poista
  3. Jaksaa, jaksaa!
    Ymmärrän hyvin tuskastumisesi, miten vaikea onkaan hyväksyä itsessään (tilapäisestikään) heikkouksia joita ei ennen ollut?
    Koita olla lempeä itsellesi ja anna toipumiselle aikaa. Unohda ne puutteet;)
    Nauti kesästä ja upeasta Rikusta ja tee niitä asioita mitkä tuntuu hyvälle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on kyllä yllättävän hankalaa, jotenkin ajattelin aikaisemmin, että eihän se olisi tällaisessa tilanteessa kuin levätä. Ei se ihan niin ollutkaan...

      Kesä tuntuu nyt kyllä ainakin jotenkin erityisen pitkältä ja kuumalta, kun töihinmeno ei siintele ihan heti lähitulevaisuudessa. On jotenkin sellainen olo, että onhan tässä aikaa, kun kerran elossa ollaan. Osa kiireestä on kadonnut.

      Poista