Sympatiasärkyä

Voisi ehkä vähän naurattaa, jos ei huolestuttaisi näin paljon.

Kun Rikua ensimmäistä kertaa kuukausi sitten kuskattiin klinikalle jalkavaivojen takia, mä onnistuin pari päivää klinikkakäynnin jälkeen tulehduttamaan akillesjänteeni. Ensimmäistä kertaa elämässäni, ja ihan puskista. Nyt kun tilanne on kääntynyt niin, että jalkojen sijaan eniten huolta aiheuttavat kohonneet tulehdusarvot, mä istun kotona pitkittyneen flunssan jälkitautina tulleen poskiontelotulehduksen kanssa. Jota muuten sairastan, yllätys, ekaa kertaa elämässäni.

Kuukauden aikana olen nukkunut keskimäärin öissä sen 2-4 tuntia. Töissä kuljen suhteellisen zombina, enkä pysty juurikaan keskustelemaan mistään järkevästi. Kun työkaveri ystävällisesti kysyy Rikun voinnista, en meinaa saada muotoiltua vastausta, joka ei kaataisi huoltani ämpärillä toisen niskaan.

Vaivojen määrä ehkä korreloi minulla ja hevosellani, mutta ei-niin-yllättävästi huolen määrä ei korreloi. Siitä huolimatta, että minä olen lähes hermorauniona huolesta, hevoseni on iloinen oma itsensä. Tänään se oli jopa vapaapäivän jälkeen ollut erityisen pinkeä, kun äitini oli käynyt ratsastamassa sillä tuulisella ilmalla. Että voi ihminen tullakin onnelliseksi kun kuulee hevosensa sikailleen!

Tilanne on siis kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että viikko sitten klinikalla todettiin, että liike on parantunut takaa ja pysynyt hivenen epämääräisenä edestä. Huolta aiheutti kontrollina otetut verinäytteet: jostain syystä tulehdusarvot olivat nousseet. Antibioottikuurin kanssa kotiin seurailemaan tilannetta. Eilen Riku kävi verikoekontrollissa, ja antibioottikuuria jatkettiin, koska tulehdusarvot olivat edelleen korkeat.

Nyt odotellaan tulehdusarvojen laskemista (eli siis käytännössä hoidetaan tulehdusta, jonka paikasta ei ole tietoa) ja sitten pohditaan liikettä uudestaan. Mitään varsinaisen huolestuttavaa liikkeessä ei tällä hetkellä ole - Riku on innokas, jaksaa taas koota takaa, mutta jostain syystä vasemmalle ratsastaessa silloin tällöin tahdittaa päällään, vaikka etujalkojen liike on puhdas. Mysteerihevonen.

Perjantaina ratsastin tunnilla askellajeja sen verran lävitse, että päädyimme opettajan kanssa siihen tulokseen, että voin sunnuntaina startata seuranmestaruuksissa Rikulla. Ja niin me starttasimme. Rata oli todella huono, olin itse ahdistunut kun esitin radalla hevosta, joka ei mielestäni ollut aivan priima. Lisäksi jarrut olivat lähes kuukauden kouluratsastustauon jälkeen täysin hukassa... No, niin vain siitäkin radasta selvittiin n. 60 prosentin tuloksella. Prosenteilla ja pisteillä ei ollut tässä tilanteessa mitään merkitystä, mutta oli ihana saada palkintojenjaossa tuomarilta vielä palautetta. Hän sanoi, että kun minä itse pääsen ratsastamaan hevosta paremmin, vielä hiukan rehellisemmin pyöreänä, se on hevonen, jonka liikkeet riittävät ihan mihin vaan. Huhhuh. Kyyneleet nousivat silmiin, varsinkin tämän muutenkin tunteellisen kuukauden päätteeksi.

Hevonen on upea. Kumpa se tulisi vielä kuntoon.

Mä ja mun paras. Sennumestaruushopea tänäkin vuonna, sekä esteissä, että koulussa.

Väsymys, itku ja suru

Kyllä on tunteita käyty läpi parin viimeisen viikon aikana! Yritän nyt vähän summata niitä...

Tasan kaksi viikkoa sitten Riku siis piikitettiin toisen takasen kintereeseen ja ristikkäisen etusen alaniveliin. Viikon kävelyn jälkeen alkoi sekä hevosen, että ratsastajan pääkoppa vaatia vauhtia - Riku harrasti erilaista säntäilyä eri tilanteissa ja minua ahdisti, kun en saanut ratsastaa. Viikko sitten torstaina koitti suuri päivä, kun lääkärin antaman ohjeen mukaisesti kokeilin ravata hieman. Ilo vaihtui hetkessä epäuskoksi ja sitä kautta ahdistukseksi - miten voi olla, että hevonen, joka ennen piikitystä oli niin hienoisen ep, ettei sitä tuntenut kuin juuri ja juuri selkään, onkin yhtäkkiä ihan köpö?

Vein Rikun talliin, ja aloitin välittömästi soittelukierroksen hevosihmisille ympärilleni. Useimmat olivat ihmeissään, mutta erityistä huolta ei tuntunut olevan, kun pistokohdat eivät kerran turvota, eivätkä kuumota. Itselläni ahdistus ei lieventynyt.

Perjantaina soitin klinikalle ja jätin soittopyynnön Rikua hoitaneen eläinlääkärin sijaiselle. Hän soitteli iltapäivällä takaisin, ja suositteli klinikkakäyntiä, jotta saadaan otettua verinäytteet ja niistä tulehdusarvot. Tässä vaiheessa siis epäilynä oli pistoskohdan kautta niveleen menneen bakteerin aiheuttama niveltulehdus. Sitä olin jo heti pistoksien jälkeen ehtinyt googlata sen verran, että tiesin pelästyä apaut kuoliaaksi tässä vaiheessa...

Ajeltiin siis klinikalle, mun itkiessä välillä lähes hysterisenä pelkääjän paikalla. Äiti piteli laina-auton rattia tiukasti, eikä onneksi sortunut lohduttelemaan. Klinikalla purettiin Riku, mentiin sisälle odottelemaan hevosen kanssa. Hoitaja nappasi veret, ja sen jälkeen odoteltiin. Tulehdusarvoja (tai tulehduksiin viittaavia arvojako nämä nyt on?) otettiin kolme, joista kaksi oli viitearvon rajojen sisällä ja yksi kohonnut. Jouduin sitten tekemään päätöksen siitä, jätänkö Rikun klinikalle yöksi niin, että hoitava eläinlääkäri voi tutkia sitä lauantaiaamuna, vai tuonko kotiin. Päätin tuoda Rikun kotiin. Itkien.

Yö meni hereillä pyörien. Ahdisti ja itketti. Aamulla jo ennen kahdeksaa olin tallilla tutkimassa hevoseni vointia. Kävimme aamukävelyllä, ja minä päätin, että lähden kamalasta olostani huolimatta sovitulle reissulle Suomenhevosten Kuninkaallisiin Rikun vuokraajan kanssa. Siellä sain ajatukset ajoittain irti Rikusta, tosin jossain vaiheessa uutta kisapaitaa hiplatessa mietin, että entä jos mä en sellaista saa enää pukea päälle? Entä jos Riku ei parane? Huonona vitsinä ilmoille heitetyt kommentit siitä, kuinka Riku ehkä voi käyttää loimea, jos ei kuole, eivät olleet ollenkaan hauskoja oman pääni sisällä. Kisapaitakin jäi ostamatta, ja mukana kannetut kannusremmit palautettiin hyllyyn. Sanokaa vaikka taikauskoksi. 

Sunnuntaina suuntasin taas ennen kahdeksaa Rikun kanssa kävelemään. Sen jälkeen lähdimme ajamaan Emile Faurien klinikalle Ruskeasuolle. Klinikka oli mahtava, selkeä ja siitä oli helppo löytää punainen lanka. Keskittymiseni olisi voinut olla parempaa, jos en olisi miettinyt, pääsenkö omalla hevosellani enää ikinä kokeielmaan klinikan asioita...

Tällä viikolla Riku on liikkunut aika paljon, mutta kevyesti. Pistin sen myös tarhaamaan kavereidensa kanssa, koska yksintarhaus sai aikaan sen, että se seisoi 12 tuntia päivässä samassa paikassa. Nyt se liikkuu lähes koko päivän kevyesti.

Eilen otin ensimmäistä kertaa ravia kaarevalla uralla. Ravi tuntui selkään puhtaalta. Erityisenä voitonmerkkinä en tätä pidä, kun ottaa huomioon, että perjantaisen klinikkareissun jälkeen hevoseni on saanut norsuannosta Metacamia. Lohduttaudun silti sillä, että olisi se voinut tietysti olla edelleen ontuvakin. Se olisi huolehdittanut vielä enemmän.

Nyt rupean hiljalleen kokeilemaan ravia hieman enemmän. Jos ensi viikolla tuntuu hyvältä, sitten ehkä laukkaa. Jos ei tunnu, palataan askel taaksepäin. Kontrolliaika klinikalle on 22.9., eli puolentoista viikon päästä.

Olen jopa hieman yllättynyt, kuinka raskaasti olen ottanut viimeiset pari viikkoa. Töissä alkaa pinna olemaan kireällä, kun nukuttuja tunteja tulee yössä n. 2-3. Itku nousee kurkkuun helposti, ja pienetkin vaikeudet tuntuvat kerrostalon kokoisilta. Tuntuu, ettei kukaan ymmärrä. Vaikka kyllä ymmärtää. Sen takia mulla on mahtava pieni porukka, johon kuuluu minä, Rikun vuokraaja ja meidän mutsi. "Riku kuntoutuu!" -whatsappryhmässä on jaettu kävelytysvuoroja, lääkitsemisvuoroja, rapsutusvuoroja ja kuulumisia. On se vaan käsittämättömän hienoa, kun on saanut jakaa tätä. Koviten tässä tilanteessa kolahti se vastuu - vastuu minun omasta hevosestani. Minun pitää pystyä itse tekemään päätökset, myös silloin, kun eri ammattilaiset puhuvat täysin ristiin. Ja sen jälkeen pystyttävä kantamaan vastuu päätöksistäni.

Enpähän pidä enää hevosenkaan terveyttä itsestäänselvänä. 

Pojat eivät halunneet poseerata, mutta tänään nautittiin kävelyllä näin makeasta ilmasta.

Syy, selitys ja huojennus

"On siis ollut epämääräisen huono, ei tunnu kuin satulaan... Nyt sitten valmentaja huomannut?"

"Ei kokoa kuten ennen, laukka ei pyöri kuten ennen, vasemmalle kaarrettaessa vähän epätahdissa välillä?"

"Liikkuu siis ihan tarpeeksi, urheiluhevosen verran. Onko mikään muuttunut? Satula, pohja, treeni...?"

"No joo, kyllä se vähän reagoi. Hyvin vähän. Vasemmasta kintereestä ehkä 1,5 verran, oikean etujalan alanivelistä ykkösen verran. Kinner myös vähän kiertää liikkeessä."

"Just tän takia mä juoksutan asfaltilla nuo liikkeet, ei tässä näy kyllä hiekalla yhtään mitään. Ehkä aavistuksen, kun tietää, mistä katsoo, huomaa, ettei tuo takanen tahdo tulla kunnolla rungon alle laukassa. Tarkka on kyllä ollut sun takapuolituntuma!"

"Kuvataan vasen kinner ja oikea etunen. Jos on löydöksiä, saanko kuvata oikeankin kintereen?"

"Tämä menisi kyllä näillä kuvilla minultakin ostotarkastuksessa lävitse, ja vähemmän tarkka ei edes huomaisi. Kintereessä pienen pientä muutosta, voi olla, että kasvattaa siihen jotain, ja voi olla, ettei kasvata. Aika näyttää. Etusessa ei mitään, luultavasti vain kompensoi kinnertä sillä jalalla."

"Kyllä sinä tämän käyttöön saat. Ja aika piankin."

"Koska merkittäviä löydöksiä ei ole, hoidetaan oiretta. Piikitetään kipeät nivelet. Vajaan kuukauden päästä pitäisi olla normaalissa käytössä, jos kaikki sujuu hyvin."

"Nyt on pakko kyllä sanoa, että tämä hevonen on hienosti hoidettu. Hyvässä kengässä, karvassa, symmetrisessä ja erinomaisessa lihaskunnossa ja riittävän hoikka. Ole ylpeä siitä, mitä olet tehnyt tämän hevosen kanssa. Tällaista on ilo hoitaa."

"Hei, nyt ei ole syytä itkeä! Et syytä itseäsi mistään, luota vaan jatkossa siihen, että sinä tunnet tämän hevosen niin hyvin, että sinä tiedät, kun jotain on vialla."

Eilen oli äärimmäisen raskas ja tunteellinen päivä. Pelkoa, odottamista, ahdistusta, huojennusta. Vähän vielä sitä itsesyytöstäkin. Vähenevissä määrin kuitenkin.

Nyt meillä on siis pieni sairasloma ja huilaushetki. Olen helpottunut ja huojentunut tilanteesta. Myös siitä, että syy löytyi, ja se on helppo hoitaa. Vähän myös jo mietin, että olisiko tämä ollut kuitenkin tämän kesän tulosmahalaskun takana ainakin osittain - hevosesta on ollut tosi vaikea saada irti sitä, mitä minä tiedän sen osaavan.

Se jää selviämään tulevaisuudessa. Pääasia on se, että Riku tulee kuntoon. 

Syy kadonneen fiiliksen takana

Tänä kesänä olen useammin kuin kerran pohtinut ja ääneen kysellyt, että "Onko tää nyt ihan puhdas?", "Liikkuuko tää vähän omituisesti takaa?", "Onko tää laukka edes kolmitahtista?" tai "Miten tää on nyt yhtäkkiä niin vaikeaa?". Olen passittanut kaikki mahdolliset ympärilläni touhuavat ihmiset tuijottamaan hevostani edestä ja takaa, kaikista mahdollisista kulmista ja kaikissa mahdollisissa askellajeissa. Mitään huomionarvoista ei ole ollut.

Itse olen pohtinut, että Riku on välillä vähän haluton. Mutta taas toisaalta, se hyppää mielellään, kuumenee ratsastaessa ihan tutulla tavalla ja kykenee suorittamaan. Kokoaminen on ollut todella vaikeaa, mutta sen olen taas pähkäillyt niin, että en vaan itse saa ratsastettua sitä nyt kunnolla läpi. Kaikki tämä yhdessä on luonut sen, että fiilis selässä on ollut ajoittain kateissa. Ja yllättäen askellajeista meille vaikein, eli käynti, onkin ollut paras. Aiemmin helppo ja letkeä ravi on ollut takaa tehotonta ja vähän väsähtänyttä.

Tänään menin valmennustunnille. Kärkkäisen Annan kanssa juttelimme tavoitteista, fiiliksistä ja muista. Kävelin. Ravasimme oikeaan kierrokseen. Riku tuntui ihan halukkaalta, sellaiselta, mikä on ollut tänä kesänä ihan "normaalia". Ravasimme vasempaan kierrokseen. Tunsin tutun epätasaisuuden muutamalla askeleella. Anna pyysi minua pidentämään ohjat. Ravasin useamman kierroksen pitkin ohjin ympyrällä. Siinä vaiheessa jo alkoivat kyyneleet valua - vähän ahdistuksesta, vähän helpotuksesta. Joku muukin huomaa siinä jotain!

Lopputulema oli se, että kaikki ei ole ok. Varasin klinikka-ajan keskiviikolle.

Mitä tästä opimme? No, ainakin jatkossa aion luottaa enemmän omaan fiilikseen ja perstuntumaan. Se on jo kaksi kertaa puolen vuoden sisään osunut täysin oikeaan.

Sanomattakin on selvää, että olo on kuin nieleskelisi kaktusta. Sattuu ajatella, että olen koko kesän liikuttanut hevosta, joka ei ole ollut ihan kunnossa. On mulla nöyrä ja kiltti hevonen, kun se on silti suorittanut. Nyt en pääse ylitse tästä itsesyytöksestä - toivottavasti en ole kesän aikana tehnyt hirveää tuhoa kipeälle hevoselle. Ihan tyytyväisenä se jäi lahjuksiaan syömään karsinaan kuitenkin, ei onneksi traumatisoitunut kai tänäänkään karvaa vasten pillittävästä omistajastakaan. Jaksoi odottaa, että kerään itseni ja annan herkut taskusta.

Ei vielä perillä, mutta matkalla

Viime sunnuntaina kisailtiin Aulangolla seuranmestaruuksien muodossa esteratsastuksessa. Kisat olivat siitä tänä vuonna erikoiset, että meidän maneesityömaasta johtuen emme pystyneet ottamaan kovin montaa oman tallin ulkopuolista ratsua vastaan, joten olimme rajannneet kilpailut vain Hämeen Ratsastajien jäsenille avoimiksi. Tästä johtuen molemmat luokat olivat varsin pienet, ja kisat nopeasti ohitse.

Aamu meni todella nopeasti kisajärjestelyjä tehdessä. Lopulta pääsin hakemaan Rikua tarhasta sisään siinä vaiheessa, kun ensimmäinen innostunut kisaajatyttö kysyi, että joko saa mennä verryttelemään. Siinä vaiheessa menin sitten itse pientä ravia kohti tarhaa ja hain Rikun sisälle. Varusteet selkään ja verryttelyalueelle. Otin vain pari hyppyä, ajattelin, että tämä 70cm rata saa olla se verryttely. Testasin kaasua ja jarrua ja lähdin radalle.

70cm rataan mahtui paljon hyvää ja paljon huonoa. Riku oli innoissaan suorittamassa tehtäviä, ja mä olen tyytyväinen siihen, että sain kaikki välit ratsastettua ja yritin auttaa hevosta, vaikka välillä päädyin lähinnä häiritsemään sitä... Uusintaan tein suunnitelmani mukaisen tien, ja se takasi tässä luokassa sitten voiton, kun kaikki puomitkin pysyivät kolisuttelemisesta huolimatta kannattimillaan.

Heti seiskakympin palkintojenjaon jälkeen oli sitten 80/90cm -luokan aloitus. Rata oli sama. Mä lähdin radalle hyvillä mielin, ja alkurata sujuikin hyvin. Yhtäkkiä pitkällä lähestymisellä kohti radan isointa (mutta ei silti kovin isoa) okseria se iski - ajatus, että apua, onpa se iso. Tein niin kuin aina pelästyessäni, jätin hevosen yksin, irroitin jalan ja heitin ohjan pois. No, ei tarvinnut miettiä, hyppääkö Riku. Ei tasan hyppää... Siihen siis seis. Uudella kerralla ratsastin, enkä jäänyt killumaan, joten puhtaasti yli. Loppurata meni myös puhtaasti. Lopputuloksena siis 4 virhepistettä. Tällä tuloksella tuli sennumestaruudesta hopeaa.

Eron siinä, miten suhtaudun virheisiini koulu- ja esteratsastuksessa, huomasi erityisen hienosti tämän ratsastusvirheen kohdalla. Koska kyseessä oli estevirhe, mietin, että olipa harmi. "Pitää ensi kerralla yrittää ratsastaa paremmin." En ollut itselleni vihainen, enkä pettynyt itseeni. En ruoskinut itseäni kotona. En jäänyt jossittelemaan, että entä jos... Annoin itselleni virheeni anteeksi ja siirryin eteenpäin. Miten tämän taidon saisi siirrettyä myös kouluratsastukseen?

Estehommissa!

Tänään sen sijaan mä päätin mun vajaan kaksi viikkoa kestäneen "en enää koskaan kisaa koulua" -putken ja menin kisoihin. Loimihaan Loikat Loimaalla ovat hauska suomenhevosten kilpailutapahtuma, josta tykkäsin edellisenä vuonna paljon. Tänä vuonna mentiinkin porukalla koko päiväksi. Päivän aikana ehdittiin myös käydä Ypäjällä katsomassa kisoja, eli oikein hauska päivä kaiken kaikkiaan!

Mun starttiaika oli vasta viideltä. Menin selkään puoli viiden maissa ja päätin, että en prässää hevosta. Ratsastan liikettä rennosti ulos, en stressaa muodosta, enkä yhtään mistään. Ratsastan niin, että molemmille jää hyvä mieli.

Tämä taktiikka näkyi radalla. Se näkyi negatiivisesti siinä, että keskiravit eivät lähteneet ylämäkeen ja laukanvaihto käynnin kautta ei ollut laukanvaihto käynnin kautta. Sen sijaan pohkeenväistöt tuntuivat selkään letkeältä ja laukka pyörivältä. Jäi kaikenkaikkiaan hyvä olo. Tulin pois ja olin tyytyväinen siihen, että me saatiin päättää kausi tähän suoritukseen. Yritin valmistaa itseäni prosentteihin hokemalla, että niillä ei ole väliä. Silti kun kuulin ne, meinasi tulla itku. Nippanappa 56 ja kaikki pisteet, joita kuulin, menivät ohitse.

Laitettiin hevonen autoon ja mä pyysin vähäsanaisesti tukijoukkoja, että jos hakevat paperit ja mennään. Papereita ei kansliasta annettu pois ennen luokan loppua, ja kisapäivän siinä vaiheessa kestettyä n. 12 tuntia, mä ilmoitin, että nyt tehdään niin, ettei odoteta paperia vaan lähdetään.

Lähdettiin kotiin. Mä kotimatkalla yritin tentata tukijoukoilta, että mistä se jäi tällä kertaa noin pahasti vajaaksi. Oliko se se muoto vai mikä? Kenelläkään ei ollut vastausta. Tallilla mä masentuneena purin hevosen ja mietin, kuinka mä voin olla näin hukassa, että rata tuntui aivan kohtuulliselta, ja prosentit ovat taas näin ala-arvoiset. Missä mä menen nyt pahasti metsään.

Kotona avasin Kipan ja tulokset. Järkytys oli aika suuri, kun näin, että olin kuullut prosenttini väärin. Alle maagisen 60% ne jäivät edelleen ihan hitusen, mutta eivät suuresti. Ensimmäinen ei-sijoittunut. Toinen tuomari laittanut sijalle 2. Ei se mun tunne ollutkaan niin väärä.

Nyt kyllä kiinnostaisi, mitä siinä paperissa luki ;) No, tyhmästä ja kipakasta päästä kärsii koko ratsastaja.

Kilpailuissa kävin myös pitkään keskustelua erään syvästi kunnioittamani suomenhevosihmisen kanssa. Hän kehui Rikun muuttunutta ulkomuotoa, ja kuunteli minun ahdistustani. Kun tuntuu, ettei mikään etene, ja hevonen menee huonommaksi. Kun haluaisi luovuttaa. Ehkä minusta ei vain ole helppo A -tasolle? Hän sanoitti aika suoraan ja karusti sen, mitä monet ovat minulle yrittänyt sanoa. Nyt on se hetki, kun pitää painaa pää alas, niellä pettymys, ja kerätä se lusikka jälleen kerran käteen. Nyt punnitaan sisu, tahto, asenne. Jos nyt jaksaa painaa tämän vaikean jakson lävitse, lopputuloksesta tulee hyvä. Jos mä nyt luovutan, lopetan yrittämisen tai jopa myyn hevosen, tämä kaksi vuotta työtä valuu hukkaan. Ei kukaan, tai ainakin joku muu, kerää minun tekemäni työn hedelmät. Nyt pitää malttaa.

Niin mä aion nyt tehdä. Malttaa. Treenata. Laskea jälleen kerran uuden kunto-ohjelman talveksi. Kerätä hevoselle lihasta. Treenata omaa fysiikkaa. Säilyttää hermoni. Olla määrätietoinen, olematta kova. Muistaa pitää hauskaa, koska pitkää matkaa ei muuten jaksa.

Kyllä tämä tästä. Olen ajatuksen tasolla pyöritellyt mahdollisuutta ratsastaa enemmän. Olen tarttunut kaikkiin mahdollisuuksiin ratsastamisesta, ja ratsastanut kavereiden hevosilla, tallikavereiden hevosilla ja myös meidän tallin tuntihevosilla. Nyt pitää miettiä, mistä niitä ratsastuskertoja saa lisää. Niitä tarvitaan. Ehkä mä voisin yrittää löytää jotain "projekteja", joiden kanssa voisin käydä auttelemassa? Pitää pohtia.

Kisojen peruminen saa hymyn naamalle

Päätin torstaina, että en lähde suunnitellulle reissulle aluekoulukisoihin Porvooseen lauantaina. Sen sijaan päädyimme tekemään jotain aivan täysin erilaista...

Me Aulangolta saamme maastoilla Aulangon upeassa puistometsässä. Maisemat ovat hienot. Se takaa sen, että missään ei uskalla liikkua reippaammassa laukassa, koska mistä tahansa voi eteen tulla marjanpoimija, turisti, lastenrattaat, alamäkipyöräilijä tai lenkkeilijä, jolla on koira irti. Metsässä menee muutama ratsastusreitti. Nämä ratsastusreitit ovat turistien ahkerassa käytössä, joten niilläkään ei uskalla ratsastaa sen reippaampaa. Ja muualla metsässä ei saa ratsastaa. Olen välillä tehnyt epätoivoisia yrityksiä etsiä lähistöltä kunnon maastolenkkejä. Olen löytänyt kivoja paikkoja, mutta en mitään paikkaa, missä saisi oikeasti laukata eteen. Samalla olen ihaillut isovanhempieni mökin lähistöllä olevia maisemia ja metsäteitä. Täällä sitä olisi mahtava laukata!

No, viime viikon alhossa tästä ajatuksesta jalostui idea. Entä jos sen sijaan, että raahaan hevoseni 120 kilometrin päähän koulukisoihin, joista saan taas yhden pahanmielen paperin kotiinviemisiksi, raahaisinkin sen maastoon mökille 25 kilometrin päähän?

Perjantaina töiden jälkeen sitten tuumasta toimeen.

Yhdistelmä mökin läheisellä pellolla, jossa hevosten purkaminen suoritettiin.

Pojat nauttivat vihreästä ennen retken aloitusta. Rikun superjärkevä tarhakaveri lähti turvahevoseksi retkelle uuteen ja ihmeelliseen.

1,5h ja 14 kilometriä myöhemmin mökin pihassa.

Riku meidän mökillä - mun heppatyttö haaveeni totena!

Pappa toi hepoille näkkäriä

Tarkkaa työskentelyä

Niin kauan kuin tarjoilu pelaa, suomipojat tyytyvät mihin vain tarhaan. Tuossa tarhan vieressä syötiin kakkua ja juotiin kahvit. Tai mä join mummon mulle varaamaa Pepsi Maxia.

Mä voin kyllä ihan suoraan sanoa, ettei tippaakaan kaduttanut, että jäi kisat väliin ja otin tilalle tällaista maalaishengailua! Oli ihana vetää maastossa ihan täysiä, ilman että tarvitsi pelätä ollenkaan, mitä tulee kulman takaa vastaan. Lisäksi oli ihan huippua nähdä, että mun hevonen, joka on kuitenkin ihan jänishousu, selvisi näin hienosti vieraassa maastossa ja lopuksi vielä ihan vieraassa pihapiirissä.

Oli tämä sellainen "unelma todeksi" -hetki, että meni ehdottomasti mun tämän kesän heppajuttujen kärkeen :) Oli mahtava liikkua hevosella noissa ihanissa, tutuissa maisemissa ja päästä kunnolla maastoon ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

"Ehkä kukaan ei vaan ole viitsinyt sanoa mulle suoraan, ettei tosta nyt mitään tule"

Otsikossa olevaa ajatusta olen nyt veivannut edestakaisin mielessäni. Entä jos se, että mä olen niin innoissani ja vakuuttunut siitä, että mulla on edennyt oma ratsastus hirveästi, on saanut ihmiset ajattelemaan, ettei mulle voi sanoa, että hei tyttökulta, kiva kun jaksat treenata, mutta sun ratsastus ei ole kehittynyt. Voit jatkaa treenaamista, mutta voi silti olla, että et kehity.

Tähän asiaan törmään aika usein töissä. Oppilaiden on hankala sietää sitä, että he eivät ole kaikessa hyviä. Mä yritän olla mahdollisimman kannustava, ja kun oppilas vaikka toteaa, että hänen kuvistyöstään tuli ihan karmea, sanon vain, että se on hänen itse tekemänsä ja sen takia ainutlaatuinen ja tärkeä. Yleensä liitän tähän vielä jonkun maininnan siitä, että jos asia on tärkeä, sitä voi harjoitella. Entä jos mun ratsastuksenopettajat ovat samassa tilanteessa mun kanssa? Niiden on sanottava, että treeniä treeniä vaan, kun kerron kaikista mun epäonnistumisista kouluradalla, vaikka niiden tekisi mieli sanoa, että "Hei haloo! Eikö aikuinen ihminen nyt tajua, että jos paperikin näyttää sen, ettei eteenpäin ole viime vuodesta menty, sitä vaan ei ole menty?! Voithan sä jatkaa treenaamista, kun sä siitä selvästi tykkäät, mutta kehittyminen sun kohdalla - no se tulee vahingossa jos silloinkaan sun kohdalla."

Olen kadottanut sen kaikelle kouluratsastukselle perustan luovan fiiliksen. Mulla ei ole enää olemassa mitään tunnetta siitä, miten mun hevonen liikkuu. Olen ihan hukassa tämän asian kanssa. Olen aina ollut sellainen ratsastaja, joka ratsastaa todella paljon tunteen varassa. Sen takia mun tunteet näkyvät myös hevosen selässä, ja jos olen stressaantunut ja ahdistunut, minun ei kannata edes yrittää mennä tunnille tai valmennukseen.

Sen hyväksyminen, että mä en ole ratsastukseltani vielä helppo A -tasolla, on aika rankkaa. Voisin jopa sanoa, että yllättävän rankkaa. Koko viikko on mennyt alamaissa, enkä ole harkinnutkaan koulutunnille menoa. En vain pysty. Olemme Rikun kanssa maastoilleet parina päivänä, ja tänään kävin sitten koulupenkin kanssa kentällä. Olisin mennyt estesatulalla, mutta takapuoleni ei enää kestänyt kovaa Kiefferiä kolmatta päivää putkeen ;) Ratsastin tunnin verran suurilla kaarevilla urilla liikettä ulos ja lapoja auki. Jotenkin tuon kisavideon katsominen ja sen tajuaminen, kuinka paljon olen jäänyt nyt kädellä kiinni ja pienentämään hevosen liikettä, sai minut säälimään hevosta. Ei se ansaitse noin huonoa ratsastusta, kun se yrittää niin paljon.

Tämän päivän ratsastuksesta jäi kuitenkin jo hyvä mieli. Ehkä se on alku. Mutta tätä kisakautta ei enää ole olemassa eikä jäljellä, siis minulle. Nyt mä keskityn siihen, että ensin löydän fiiliksen, ja sitten jostain motivaation. Tai sitten mun pitää siirtyä ihan kokonaan hömppä-, maasto- ja esteratsastukseen.

Pampula kesällä 2013

Se motivaatio on muuten hassu juttu. Sen puuttumisesta olen aina välillä kuullut, mutta itse en ole motivaatiopuutosta (ihan oikeasti!) kokenut viimeisen kolmen vuoden aikana vähääkään. Ja nyt yhtäkkiä, ei kiinnosta ollenkaan. Olo on tyhjä ja ontto. Johtotähti on kadonnut.