Vesilahti koulukilpailut 26.4.

Kelailen vielä näitä kevään kisoja merkinnöissä lävitse, jotta niistä jää itselleni muisto. On ollut ihana näitä myöhemmin lueskella, joten yritän nyt nämä keväänkin kisat tänne vielä kirjailla kaikki. Pahoittelen, kun ne nousevat teillä uutisfeedeihin, vaikkei näin "tuoreita" juttuja varmaankaan ole kovin mielenkiintoista lukea ;)

Sunnuntaina 26.4. suunnattiin siis 2-tason kilpailuihin Vesilahteen. Starttasin tutun ja turvallisen K.N. -specialin ja FEI:n CCIP** kenttäkilpailuohjelman poneille (helppo A). Mukana oli myös toinen ratsukko meidän tallilta, ja superaktiiviset heppahoitajat.

Helpon B:n verryttelyssä Riku tuntui todella erikoiselta. Se ryki minua irti satulasta, juoksi pidätteitä karkuun ja poistuili paikalta. En saanut sitä rauhoittumaan koko verryttelyn aikana. Tarkistimme monta kertaa suitsitusta, kuolainta ja sitä, että kieli on oikealla puolella. Mitään syytä ei löytynyt ja lopulta tulin siihen tulokseen, että sen on pakko olla kuolain. Hölmönä olin ottanut radalle ekaa kertaa kokeiluun Sprengerin Turnado -kuolaimen, jota en ollut kotona kokeillut kertaakaan. Rikulla on nivelsuitsissa kumitutit, ja kun niitä ei saa kouluradalla pitää, olin päättänyt päästä helpolla ja vaihtaa suoraan toiset nivelkuolaimet. Näin jälkeenpäin pohtien päätös oli tietenkin täysin typerä, ja olisi pitänyt käyttää kisoissa tuttua kuolainta.

Juuri ennen omaa vuoroani toinen hoitajatytöistä juoksi trailerille irroittamaan kankisuitsista bridongin, ja vaihdoimme sen supervauhtia kiinni suitsiin. Taisin päästä selkään takaisin siinä vaiheessa, kun edellinen ratsukko lopputervehti, joten radalle lähdin sydän tykyttäen, valmiina keskeyttämään, jos Riku edelleen vastustelee kuolainta yhtä paljon kuin verryttelyssä.

Onneksi niin ei käynyt. Riku oli täysin oma itsensä, tyytyväinen, rento ja innokas. Itse olin niin ahdistunut verryttelyn tapahtumista, että en oikein uskaltanut ratsastaa ennen laukkaohjelmaa. radan jälkeen en ollut lainkaan tyytyväinen suoritukseeni, vaikka olin tyytyväinen siihen, että vaihdoin kuolaimen viime hetkellä pois. Pikkasen nauratti tämä Turnado-kuolaimen esittelyteksti: "Turnado-kuolain mahdollistaa täydellisen kommunikaation hevosen kanssa, koska se edistää nopeaa ja oikeanlaista puremista. "  Täydellinen kommunikaatio, niin vissiin :D Ei sopinut Rikulle sitten. 

Radasta löytyi kuitenkin paljon myös hyvää ja positiivista, ja sitä myöhemmin videolta katsottuani en ollut enää niin toivottoman pettynyt. Videota minulla ei valitettavasti tästä radasta nyt ole, koska se on kuvattu puhelimen kamera ns. väärin päin, enkä usko, että kukaan jaksaisi sitä Youtubesta niska kenossa katsoa. 

Riku meni hetkeksi koppiin syömään heinää ja me menimme kuivattelemaan. Koko kisapäivän siis satoi, välillä enemmän ja välillä vähemmän, ja keli oli totaalisen kurja. Onneksi buffetti oli oikein hyvä, se pelastaa paljon...

Helpon A:n verkassa Riku tuntui oikein hyvältä, olin siihen todella tyytyväinen ja lähdinkin radalle superhyvillä tunnelmilla. Ja ihme kyllä, myös radalta palasin superhyvillä tunnelmilla! Ei se nyt tosiaan mikään super ollut, mutta tasainen ja mukava perusrata. Juuri sellaista mä olen kaivannutkin tällä HeA-tasolla, kun tuntuu, ettei mikään oikein suju. Erityisen tyytyväinen olin laukkaohjelmaan, avot taas jättivät paljon toivomisen varaa, en taivuttanut niissä tarpeeksi rohkeasti. 

Radasta on videota, joka valitettavasti loppuu 3 minuutin kohdalla, eli laukkaohjelmaa siinä ei ole juuri ollenkaan. Jotain fiilisteltävää kuitenkin. Videossa on väärä päivämäärä, älkää antako sen hämätä. 
Linkki videoon:  https://www.youtube.com/watch?v=U8RC7OfTJSs

Lopulta Helposta A:sta tuli meidän aluekisojen tulosennätys, ja eka 60% rikkominen helpossa A:ssa - just ja just, mutta näissä asioissa hipaisusta todellakin otetaan! Ja helposta B:stä tuli tuollakin ratsastelulla rusetti, eli ei sitä voi olla kuin tyytyväinen...

He B 62,4% 7./36
He A 60,357% 15./35

Aivovamman mutkistamat kisareissut ja Takkula 3.5.

Tuntuuhan se aika karulta kirjoittaa ylös, mutta niinhän se on. Minulla on aivovamma.

"Aivovamma on traumaattinen aivovaurio, joka syntyy tapaturmaisesti päähän kohdistuvasta iskusta. Aivovamman yleisimpiä oireita ovat väsymys (unihäiriö tai lisääntynyt unentarve), ärtyneisyys, keskittymisvaikeudet, aloitekyvyn heikentyminen, toiminnan suunnittelun vaikeus, toimintojen hitaus ja muistivaikeudet." (Wikipedia)

Yksi viikko on edelleen kadonnut muististani, unohtelen asioita jatkuvasti, olen väsynyt, ärtynyt ja asioiden aloittaminen on hankalaa. Lisäksi jo kymmenen vuotta tauolla olleet migreenikohtaukset alkoivat uudestaan tärskyn seurauksena, ja olenkin saanut nyt nauttia ihanista 12 tuntia kestävistä päänsärky- ja pahoinvointikohtauksista.

Viimeisin migreenikohtaus minulla oli keskiviikkoiltana, jolloin lääkärin ohjeen mukaisesti suuntasin päivystykseen sairaalalle. Migreenikohtaus saatiin siellä laukeamaan, mutta päätin yhdestä vahingosta viisastuneena jättää seuraavana aamuna lähtemättä Kangasalalle kisoihin. Sen sijaan nukuin kello 12 asti. Ja olen tyytyväinen päätökseeni, se oli täysin oikea.

Nyt ei ole siis uusia kisakuulumisia kerrottavana. Sen sijaan kerrataan vanhaa, reissua, joka olisi ehdottomasti pitänyt jättää tekemättä...

Lauantaina 2.5. kävin ratsastamassa Rikulla lyhyet viimeistelytreenit alakentällä. Riku tuntui oikein hyvältä ja innokkaalta ja reagoi apuihin hyvin. Putsasin varusteet ja laitoin ne valmiiksi odottamaan seuraavaa aamun kisa-aamua. Tallin pihasta soitin siskolleni, että tulen kohta hakemaan hänet kauppaan. Ja lähdin ajamaan. Ehdin ajaa alle kilometrin, kun mietin, että onpa olo kummallinen. Kilometri lisää, ja mietin, että onpa hassuja viiruja näkökentässä. Kilometrin päässä totesin, että toinen puoli kasvoistani puutuu. Pääsin juuri ja juuri ajamaan siskoni pihaan, ennen kuin jalat alkoivat pettää alta. Ja siitä se ilta menikin sitten päänsäryssä ja pahoinvoiden täysin.

Sunnuntaina mietin aamulla, että lähdenkö vai en. Tulin siihen tulokseen, että kun kyyti lähtee joka tapauksessa, niin sama se on kai lähteä. Se oli kyllä todellinen virhe. Jo  letittäessä tuntui, etteivät letit valmistu ikinä, vaan urakka on ihan tuhottoman pitkä. Kisapaikalla Riku tuntui verryttelyssä ihan hyvältä, mutta itse en jaksanut edes istua harjoitusravissa, olo oli niin kamala.

Koko B:n rata meni kuin unessa. Radalla pidättelin oksennusta ja toivoin, että jotenkin selviäisin. Radan jälkeen en muistanut siitä juuri mitään. Kysyin vaan, että taisin ehkä muistaa tehdä kaiken, kun tuomari ei ehkä viheltänyt. Olin mä kaikki kuviot ajellut lävitse. Laukasta sain vähän parempia numeroita välillä 6-7, mutta raviohjelma oli kauttaaltaan 5-6, lähinnä sen takia, että en tosiaan pystynyt istumaan ravissa lainkaan.

Radan jälkeen ilmoitin seuralaisilleni, että en starttaa A:ta, ja menin autoon nukkumaan. Pienien torkkujen ja suklaapatukan jälkeen tulin kuitenkin siihen tulokseen, että ehkäpä mä lähden sillekin radalle. En nyt tiedä, oliko siinäkään niin järkeä, mutta olo ei ollut ihan niin hirveä enää. Ravissa en pystynyt vieläkään istumaan, mutta muuten olo oli jo vähän parempi ja vähän pääsin ratsastamaankin. Tukijoukotkin totesivat, etten ollut enää aivan niin harmaa kuin ekalla radalla.

Ensimmäisestä radasta (Helppo B:3) kaavittiin kasaan 58,864% (sija 19./39) ja toisesta (Helppo A:2) 57,241% (sija 26./35). Kummastakaan ei siis todella jäänyt jälkipolville mitään kerrottavaa. Todellisen turha reissu, mutta tulipa tehtyä ja todettua, että migreenin jälkimainingeissa ei vaan lähdetä kisoihin! Jos on pakko ottaa surkeita prosentteja, niin haluan edes muistaa, millainen oli rata, jolta niitä otin ;)

Mari Ali-Raatikainen kuvasi meistä muutamia otoksia, nähkää tuska silmissä :D

c. Mari Ali-Raatikainen

c. Mari Ali-Raatikainen

c. Mari Ali-Raatikainen

RiRa 9.5.2015

Tämän kauden toiset estekisat ja ensimmäiset ulkokisat kisattiin meidän osalta lauantaina Riihimäen raviradalla. Luokiksi valikoituivat tutut ja turvalliset 70cm ja 80cm ja jännitys oli perinteisesti käsinkosketeltava jo edellisestä päivästä alkaen. Mukaan lähti kaveri yhdellä meidän tuntihevosella, jonka kanssa he olivat myös ensimmäistä kertaa ulkopuolisissa kisoissa. Kyllä meinaan jännitti!

Aamulla siis kahdeksan aikaan tallille, pikainen Rikun harjaus, koppi kiinni, kamat autoon ja hepat kyytiin. Riku käveli tuttuun tapaan suoraan koppiin, kaveria piti liinan kanssa suostutella. On se kyllä jännä, kun jotkut hevoset tarvitsevat sen liinan siihen viereen, ennen kuin se koppiinkävely onnistuu...

Kisapaikalla kävimme kansliassa ja kävelemässä 70cm radan. Rata oli kiva ja looginen, kuten radat Riksussa yleensäkin. Radassa oli sarja, mutta muuten ei oikeastaan mitään erityisiä tehtäviä ollut. Lähestyminen kakkosesteelle oli ehkä hivenen hankalassa kulmassa niin, että sen ollessa vielä hivenen erikoisempi este (aalto), sai tien miettiä huolellisesti, jos esteestä aikoi päästä ylitse.

Lähdin luokan loppupuolella ja olinkin jo hyvissä ajoin verryttelemässä. Riku oli yllättävän rauhallinen ja rento, vaikka olikin innostunut. Verryttelyhyppyjä en saanut onnistumaan millään. En nähnyt yhtään paikkaa, ja olin enemmän hevoselle häiriöksi kuin hyödyksi... Onneksi Riku on niin ihana, että se kestää minun hölmöilyni hyvin niin kauan, kun vain muistan tukea jalalla ja olla itse menossa esteistä yli.

Seitsemänkympin rata oli kaikenkaikkiaan oikein hyvä. Lähtömerkin kuuluessa Rikusta kuului pieni "Iiiii" ja sitten mentiin häntä tötteröllä :D Jossain vaiheessa Riku rauhoittui sen verran, että pääsin itse ratsastamaankin. Kaikki hypyt olivat hyviä, kokonaisia hyppyjä, ja minua ei ahdistanut hyppääminen ollenkaan. Puomejakaan ei tarttunut mukaan, joten puhtaasti tultiin toisen vaiheen jälkeen maaliin. Ratsastaja äärimmäisen onnellisena ja hevonen äärimmäisen tyytyväisenä itseensä. Hyvä Riku! Yhtään en ollut ehtinyt radalla ajatella uusinnassa ajan ratsastamista, mutta Rikun etenevä laukka toi meille kuitenkin sijan 3. Olin äärimmäisen onnellinen ja tyytyväinen hevoseeni! On se uskomaton.

80cm rata oli sama rata kuin 70cm, koska kilpailuissa hypättiin Powercup-karsinta. Verryttely oli, jos mahdollista, vieläkin epäonnistuneempi kuin 70cm verryttely. Riku alkoi vähän väsähtää, ja minä en nähnyt oikein mitään etäisyyksiä... No, siitäkin selvittiin kun tajusin (kun minulle yksi tuttu huomautti asiasta) laittaa vähän lisää peruslaukkaa, niin etäisyydet oli helpompi nähdä.

Kahdeksankympin rata oli kyllä sellaista rämpimistä, että huhhuh. Riku keräsi upealla tavalla monta kertaa jalkansa sellaisista paikoista, että ei voinut muuta kuin kiittää hevosta. Uusintaan selvittyämme päätin, että kun kerran tähän asti on tultu, yritetään nyt sitten tehdä vähän uusintareittiäkin ja ratsastin yhden tien, jota radankävelyssä katsoin, että siitä voisi kääntää, jos tuntuu hyvältä. Lopulta pääsimme maaliin saakka ilman pudonneita puomeja (kiitos hevosen!) ja kolmanneksi nopeimmalla ajalla. Lopputuloksissa olimme siis 3./30. Ja taas sai omistaja olla ylpeä hevosestaan :)

"Hups" 

Täydellinen <3

c. Rilla Laine

c. Rilla Laine

Rankka talvi

Talvi oli rankka. Opettavainen toki, mutta myös erityisen rankka. Syksyn sairastelujen jälkeen meitä alkoi joulokuussa piinata viime talvelta tuttu vaiva - maaninen päänviskonta. Jälkiviisaana tilanteeseen olisi pitänyt reagoida aiemmin, mutta välillä sitä on vain niin vaikea luottaa siihen omaan tunteeseen - vaikka sen olisi jo todistanut olevan oikeassa.

Tammikuussa siis availtiin tukkoontreenattuja (=liikaa, liian pian ja liian kovaa) lihaksia. Hierotutettiin, maastoiltiin ja jumppailtiin. Helmikuussa jatkettiin samalla teemalla. Hevonen parani, muttei muuttunut ns. normaaliksi. Klinikka-aikaa varailtiin, taas. Valmentajan kanssa yhdessä todettiin, että pakko se on nyt tsekata, sen verran epänormaalilta näyttää.

Viikko ennen klinikka-aikaa sattui uskomaton tuuri. Vielä viimeisenä toivona laittelin viestiä hevosten fyssarille, että jos hän ehtisi katsoa Rikua. Vastaus oli odottamaton - viikonloppuna olisi tulossa kurssi, jota vetää the guru ulkomailta. Jos Riku jaksaisi seisoskella kaksi päivää hoidettavana, se pääsisi demohevoseksi. Ei tarvinnut paljoa pohtia, suostunko. Ei tällaisia mahdollisuuksia sivuuteta.

Riku seisoi kärsivällisesti kaksi päivää käytävällä leivottavana. Ongelmia löytyi erityisesti niskasta, mutta myös muualta. Suurimmat jumit olivat kuitenkin niskassa, ja niiden availusta hevonen selvästi nautti.

Hoitoa seuraavalla ratsastuskerralla Riku oli aivan karsea ratsastaa. Visko päätään enemmän kuin koskaan, oli raivokas ja ärsyyntynyt. Lähettelin hieman epätoivoisia viestejä Tuulialle, joka piti reaktiota normaalina ottaen huomioon sen, kuinka suuria jumeja oli ollut.

Ja oikeassahan Tuulia oli. Muutaman päivän päästä minulla oli innokas, taipuisa, ja ennen kaikkea puhtaasti liikkuva hevonen. Valmentaja valmennuksen aluksi sanoi klinikka-ajasta jutellessamme, että "No nyt menet sinne, sitten harmittaa kuitenkin, kun odotettu aika jää käyttämättä jos nyt onkin vaan joku hetkellinen parannus" ja nyökyttelin. Niinhän se oli, tätä aikaa oli odotettu ja pitkään. Valmennuksen jälkeen oli toinen ääni kellossa: "Nyt on kyllä liikkeessä niin priima, että siellä nauretaan, jos tota meet näyttämään. Säästä rahat seuraavaan katastrofiin.". Ja niin klinikka-aika peruttiin.

Nyt olen siis vajaan parin kuukauden ajan päässyt ratsastamaan normaalis... Eiku hetkonen. En päässytkään. Kuukausi sitten olin tallikaverin kanssa maastossa. Laukkasimme reippaassa tahdissa mäkeä ylös, kun mäestä kulman takaa eteen pölähti alamäkeen pyörräillyt maastopyöräilijä. Hevoseni teki 180 asteen käännöksen ja poistui paikalta. Minä lensin maahan. Ja jäin siihen tajuttomana.

Ja heräsin illalla sairaalasta, ilman mitään muistikuvaa lähiviikoista. Onneksi oli kypärä päässä, niin sain sentään herätä. Olin kaksi viikkoa sairaslomalla töistä, jonka jälkeen kokeilin töihinpaluuta. Lopputulos oli se, että reilun viikon sinnittelyn jälkeen jouduin myöntämään sen, että minä en ole vielä työkuntoinen. Olen kipeä, väsynyt, en muista mitään (viikosta ennen onnettomuutta tai uusiakaan asioita), jatkuvasti päänsärkyinen ja ärtynyt. Nyt lääkärin kehotuksen mukaisesti teen asioita, joista nautin. Eli lähinnä heppoihin liittyviä asioita.

Huh. Tällaisia juttuja mahtunut mun kevääseen. Kisoissakin on käyty, toiveet kouluratsastuksen suorittamisesta tällä(kään) kaudella hylätty ja esteratsastaja sisimmästä löydetty. Niistä kirjoittanen toisella kerralla. Nyt jaan vain yhden kuvan viime viikonlopun estekisoista.

Hetkellistä riemua talvesta

Riku on ollut lähiaikoina superhyvä ratsastaa. On ollut ihana mennä selkään, kun usein on saanut "vähän niin kuin jatkaa" siitä, mihin viimeksi jäätiin. Iso merkitys oli sillä, että katselin ratsastustani opettajani kanssa videolta, ja sain oikeasti oivalluksia siitä, miltä meno nyt näyttää ja miltä sen tulisi näyttää. Tuntuu, että nyt ollaan taas siinä vaiheessa, kun edetään harppauksin. Nämä hetket, kun siirrytään vähän niin kuin portaalta seuraavalle, ovat niitä, joiden takia tätä lajia jaksaa näin intensiivisesti harrastaa :)

Pääosin treenaukset ovat viime aikoina suoritettu meidän upouudessa, tosi hienossa maneesissa! Maneesin pohja ei ole vielä asettunut, ja sen takia se on pehmeä ja hevosille raskas. Itseä pitää muistuttaa aktiivisesti jään ja pimeyden keskellä, etteivät hevoset voi työskennellä siellä määräänsä enempää, vaan muutakin on tehtävä. Viime viikonloppuna satoi etelään lunta, joka otettiin ilolla vastaan. Suuntasimme Rikun kanssa nauttimaan lumesta. Lumi aiheutti paljon tunteita - villejä vinkaisua, sinkoiluja, ja muutamia aika notkeita pukkeja. Yksi sarja saatiin videolle - videon lopussa siis perä on kevyt, alussa vain vähän hölökkää muuten vain.

Ihanaa, enää kaksi työpäivää ja lauantain todistustenjako ja sitten on LOMA!

 

"Jee, tää on parasta!"

Hetki ennen villiintymistä

Voihan arki!

Ehdin viikon verran ratsastella hevosella, joka saatiin pohjallisilla myös edestä hyväksi, ennen kuin yhtenä ihanana maanantaina suoraan töistä vesisateessa tallille rynnäänenä totesin, että ei, eipä me mennäkään tänään hyppäämään esteitä. Mun hevonen ei varaa jalalle.

Syy löytyi aika nopeasti - kengässä oli yksi naula vääntynyt. Naula nypättiin yhdessä tallikaverin kanssa pois. Jalka kuumotti runsaasti ja kävely oli aika huonoa. Kaviopaise, epäilin. Kuin ihmeen kaupalla kengittäjä oli tulossa jo seuraavana aamuna, joten jätin yöksi sisään. Seuraavana päivänä kengittäjä nappasi kengän pois ja löysi mun prinssini herneen selän alta - pienenpieni paise. Siitä päästettiin noin millilitran verran mätää pois. Jalkaa paketoitiin muutama päivä ja Riku raukka seisoi koppilevossa - se ei todella sopinut. Hevonen hyppi seinille, käyttäytyi huonosti ja oli äärimmäisen turhautunut. Onneksi viereisessä kopissa onneksi törötti omassa koppilevossaan toinen kaviopaisepotilas. Saivat sentään tapella yhteisistä heinistä heinäverkossa.

Neljän päivän päästä kengittäjä kävi kopauttamassa kengän kiinni. Ah, sitä onnea joka oli hevosen vallannut sen päästessä taas takaisin omaan laumaan tarhaamaan. Ah, sitä onnea kun minä pääsin taas harrastamaan kouluratsastusta samana iltana!

Tästä muutaman viikon päästä, nyt tämän viikon keskiviikkona sain vuokraajalta viestin, että Riku on tempaissut takajalan kengän irti. Perinteisesti mukana oli lähtenyt myös osa kaviota. Kengittäjää en saanut lukuisista soitoista huolimatta paikalle, joten nyt sitten odotellaan tiistaina olevaa kengitystä ja toivotaan, että silloin on vielä jäljellä sen verran kaviota, että sitä voi kengittää... Rikun kavio on niin huonolaatuista, että se kuluu kun joku katsookin sitä päin.

Ratsastamaan olen kuitenkin päässyt, koska sain tallikaverilta lainaan kumitöppösen, jonka pystyy vetämään kavion päälle suojaksi. Siihen ei saa hokkeja kiinni, eli se on niin liukas, ettei liikkuminen onnistu kuin maneesissa. Sekin on parempi kuin ei mitään - hevonen pääsee purkamaan energiaansa ja kuskia ei harmita aivan niin paljoa...

Noin muuten on ratsastuksen saralla ollut hienoja oivalluksia tarjolla, taidan kirjoitella niistä toisella kertaa. Nyt vielä julistan, että yksiin kisoihinkin sitä aion ehtiä vielä tänä vuonna - sunnuntaina 21.12. seurakoulukisoihin Keravalle. Voi kuinka siistiä, tuntuu kuin viime kisoista olisi ikuisuus!

Lopuksi vielä kuvaspämmi puhelimen huonolaatuisista kuvista.

Olen yrittänyt marraskuun, kavioiden ja töiden aiheuttaman ressin seassa haistella tarvittavan määrän kippurakorvaista kissaa. Siitä tulee hyvälle mielelle!

Epätoivoinen klippausyritys klipperillä, jonka terät olivat armottoman tylsät :D Riku jaksoi hienosti odotella neljä tuntia hievahtamatta tämän projektin kanssa, kun lopulta klippaaja kävi lainaamassa kaverin klipperin tämän kotoa. Riku sen kuin seisoi käytävällä... Klippaajalla paloi hermo.

Klippausta seuraavana päivänä haettiinkin sitten liimasiteitä kaviopaiseen hoitohaudetta varten... Vähän oli pakko piristää tympeää viikkoa iloisilla liimasiteillä :D

Riku ja Jaike, sekä yhteinen heinäverkko

Lainakuski selkään ja minä koirien kanssa kävelemään - kunto kasvaa siltä, joka sitä kunnonkohotusta eniten kaipaa, eli multa ;)

Hyviä kilometrejä

Kengittäjä selvitti Rikun epämääräiseen liikkumiseen liittyvää tilannetta. Syy löytyi liian lyhyeen kenkään lyödyistä etukengistä (ts. kavio oli vedetty liian lyhyeksi) ja eteen laitettiin pohjalliset. Riku reagoi pohjallisiin välittömästi ja tosi positiivisesti, eli oli puhdas heti pohjallisten laiton jälkeen eikä ole nyt kovallakaan ollut epäpuhdas. Ehkä meidän tuuri viimein kääntyy :)

 Reilu viikko sitten menin ensimmäistä kertaa tunnille Rikun kanssa tämän meidän sairastelun jälkeen. Tunnin aikana tuli (jälleen) melkein itkettyä onnea ja autuutta - sitä käsittämätöntä riemua, että Riku on kunnossa ja me päästään treenaamaan. Tuli myös naurettua - Riku oli äärettömän tärkeänä, kun pääsi taas töihin ja kulki häntäänsä kantaen ja kaula kaarella etujaloilla kauhoen eteenpäin. Riku on myös tämän sairasloman aikana menettänyt kuntoaan sen verran, että vanha tuttu "kiskaisen kuskin irti penkistä" -konsti on taas repertuaarissa. Eli silloin, kun ei hankalassa tehtävässä jaksakaan kantaa, kiskaistaan napakalla eteenpäinsyöksyllä kuski irti satulasta jalustimille killumaan ja lähdetään syöksymään siihen suuntaan, mitä nokka näyttää. Temppu on tuttu parin vuoden takaa, kun kyky kantaa itseään edellisen kerran oli näin pahasti vajavainen.

En ole tietenkään vielä toipunut siitä innostuksesta, joka alkoi, kun pääsin taas ratsastamaan omalla hevosellani. Sen takia Rikun "töihinpaluuviikko" ei ollut ihan ihanteellinen: ratsastin itse tunnilla pe, su, ti ja to. Torstaina totesin, että vaikka ratsastettavuudessa edettiin viikossa hurjasti, oli Riku sen verran väsynyt, että nyt viikonloppu otetaan rennommin. Sunnuntaina olisi tarkoitus klipata ja maanantaina hypätä ensimmäistä kertaa elokuun jälkeen! Alkaa olla aikakin aloitella taas pomppuja, joulukuun puoleen väliin on nimittäin buukattu Piia Pantsun estevalmennus. Huhhuh!

Riku on tuntunut nyt liikkeessä hurjan hyvältä nyt koko ajan, kun sitä on ratsastettu. Onhan se voimaton, eikä jaksa kantaa niin kuin ennen, mutta ne pätkät, jotka se jää kevyelle tuntumalla ja pyöreäksi, se on kyllä todella hyvä. Se kaivattu fiilis on palannut vahvempana kuin pitkään aikaan. Laukka pyörii pyörittämättä, takapää polkee hyvin alle ja hevonen jää pyöreänä kantamaan. On se kyllä upea.

Rikutauon aikana päätin, että vaikka tuntuu kuinka pahalta, mun on ratsastettava. Tein siis päätöksen vähintään kolmesta ratsastuskerrasta viikossa, ja siinä päätöksessä pysyin: kiitos kaikille ihanille ihmisille, joiden hevosilla sain ratsastaa. Roni, Lissu, Wilma, Summa, Maukka, Jaike ja Joke. Jokainen kilometri tuli tarpeeseen ja jokaisella kerralla koin oivalluksia. Koen, että jopa kehityin ratsastajana tuolla pätkällä, joka olisi voinut myös vain valua hukkaan. Toki suurin syy on varmaan se, että yksin hinkkaamisen sijaan hakeuduin tunneille ja ratsastin ohjatusti uusilla hevosilla. Seuraavanlaisia oivalluksia koin ihan käytännön kautta (nämä on kirjoitettu lyhyeen toteavaan käskymuotoon muistiin itselleni, ei todellakaan minkäänsortin auktoriteettiohjeeksi kenellekään!):

1. Suoruus ei ole itsestäänselvyys ja vaatii hevoselta kykyä koota, jotta se pystyy suoriutumaan siirtymisestä suorana. Kun ihmettelin, miksen saanut tuntihevosta nostamaan laukkaa, oli oikeasti avartava oivallus tajuta, että se ei yksinkertaisesti jaksa jos en anna sen heittää takapuolta sivuun. Eli siis suorana siirtymisten tekeminen on kokoamista ja rankkaa lihastyötä. Kiinnitä siis huomio suoruuteen myös yksinkertaisissa siirtymisissä!

2. Mitä nopeampi, hösöttävämpi ja vauhdikkaampi hevonen on, sitä enemmän se tarvitsee pohkeen tukea. Tällaiselle hevosella on rakennettava rauhallinen ja vakaa "kuja" jaloista ja ohjista, jota pitkin se voi kulkea. Vakaa pohje yhdessä rennon käden kanssa rauhoittaa häseltäjän.

3. Jos hevonen on armottoman hidas pohkeelle ja liikkeessä jää helposti pomppimaan reagoimattomana ylös-alas niin, että raviaskeleen aikana ehtii sanoa monta missisippiä, ei vastaus välttämättä olekaan painattaa eteen täysiä. Hitaasti eteenpäin reagoiva hevonen nopeutetaan muutoksella. Ensin tulee ottaa takaisin, jotta voi pyytää eteen, jos hevonen lämpenee hitaasti. 

4. Pohjetta on aina oltava kaksi kertaa sen verran kuin kättä. Liike ei ikinä suuntaudu kädestä takajalkoihin, vaan takajaloista käteen. Myös silloin, kun pohje ei tunnu tuottavan mitään tulosta, pitää käden odottaa. Käsi ei voi ottaa, ennen kuin pohje tuo jotain "pöydälle". Jos käsi ottaa ennen kuin pohje on saanut kannettua "pöytään mitään", lopputulos on se, että ei ole olemassa mitään, paitsi tyhjänä ohjalle veivattu hevonen.

5. Kun hevosen laukka on raaka, teet karhunpalveluksen ratsastamalla sitä pitkään niin, että itse pyörität ja tasapainotat hevosta. Laukan laadun parantamisessa less is more, eli kehittyäkseen hevosen tulee työskennellä niin, että työskentely on haastavaa, mutta palkinto onnistuneesta yrityksestä tulee nopeasti. Laukkavoltti kootummassa laukassa, ja voltin jälkeen hallittu siirtyminen raviin tai käyntiin kiitosten kera kehittää enemmän kuin kolme kierrosta laukkaa niin, että ratsastaja survoo vauhtia paniikissa lisää kuin polkuautoon, ettei käy niin nolosti, että vauhti loppuu kesken ja hevonen tippuu raville. Sillä sehän on jokaisen ratsastustuntilaisen painajainen.

6. Jos aina teet, niin kuin olet aina tehnyt, saat, mitä olet aina saanut. Näin ovat viisaammat sanoneet, ja voi elämä, kun he ovat oikeassa! Jos olen yrittänyt nyt saada puolipidätettä lävitse kierroksen (tai kymmenen kierroksen tai ratsastustunnin...) ajan, eikä se ole vieläkään mennyt, pitää tehdä jotain toisin. Tänään se "jotain toisin" oli vatsalihasrutistuksen sijaan lonkkakulman sulkeminen. Johan meni lävitse. Se puolipidäte siis.

7. Puolipidätteestä on saatava työkalu ratsastukseen. Tällä hetkellä omassa ratsastuksessani sellainen oikea, kunnolla läpimenevä, takajaloissa asti tuntuva puolipidäte on ollut niin harvinainen herkku, että sen jälkeen melkein tippuu hevosen selästä alas onnesta. Ja jos jotenkin onnistuu pysymään selässä, ei siltä hevosen taputtamiselta, kiittämiseltä ja leijumiselta jää kyllä aikaa tajuta, että niin, se puolipidäte oli vain työkalu, ja nyt pitäisi siis ratsastaa. Niiden puolipidätteiden on tultava niin arkipäiväiseksi, että se onnistuneen puolipidätteen aiheuttama energia saadaan oikeasti hyötykäyttöön. Sillä energialla nimittäin ajelisi reteesti kisa-areenallakin!

8. Avain kehittymiseen on tarpeeksi paljon tarpeeksi laadukkaasti ratsastettuja kilometrejä. Ei se sen kummempaa ole. Eli reeniä vaan. 

Sellaisia mä olen miettinyt.

Mun ihana terapeuttini Summa, jolla ratsastaessa ei ehdi surra eikä murehtia!

Tuntiheppa-Maukan kanssa ehdittiin myös syksyllä muistella, kuinka ne koulukiemurat taipuukaan ;)