Kuusi päivää pois tallilta. Tämä oli mun henkilökohtainen ennätys sen jälkeen, kun Timo tuli mulle ylläpitoon alkutalvesta 2011. Oli yllättävän hauskaa ja yllättävän helppoa olla muualla kuin tallilla - siitä kiitos erityisesti mun loistaville varahoitajille, eli Lauroille. Tiesin, että Rikusta pidetään maailman parasta huolta, ja minuun otetaan heti yhteyttä, jos jotain tapahtuu. Kiitos.
Viikko ilman hevosia, mitäs siihen sisältyi? No, ajatustyötä tulevasta. Kisataukoa tuli pohdittua. Päätin, että nyt mennään fiiliksen mukaan.
Se fiilis sanoi, että perun osallistumiseni lähellä oleviin
aluekisoihin. Sen sijaan ilmoittauduin seuraestekisoihin ensi
viikonlopuksi ja seurakoulukisoihin parin viikon päähän.
Seurakoulukisoissa on myös Rikun vuokraajalle luokka - mikäs sen
mukavampaa.
Mun ratsastuksellinen itsetunto on niin
pohjamudissa, että nyt tarvitsisin kipeästi onnistumista. Sellaista
tunnetta, että mä en ole ratkaisevasti huonompi ja kiusaa mun hevostani yrittäessäni kouluratsastaa. Nyt on sellainen olo, että en saa tehtyä mitään oikein.
Puuh. Kyllä tämä tästä. Ajan kanssa. Nyt lomakuvia!
Kalajoella parhaassa seurassa
Kesämies-Kelpo
Ranuanjärvellä yöuinnilla
Riisitunturilla vaeltamassa
Ihanat naiset tunturilla
Kiutaköngäs Oulangalla ja korvapusu
Pieni Karhunkierros
Pieni Karhunkierros
Pieni Karhunkierros
Pieni Karhunkierros
Päätettiin, ettei pysähdytä kertaakaan ABC:lle. Onnistui. Tässä kahvitauko Kalajoella kahvila Seilissä.
Riisitunturin läheisyydessä Korpihillassa palkkarina vaelluksen jälkeen vohvelia ja skumppaa. Aah.
Tänään lähdettiin porukalla kahden hevosen, kahden ratsastajan ja yhden groomiin joukolla road tripille kohti Korpilahtea. Aamulla heräsin neljän maissa letittämään, ja tuli meinaan hienoimmat letit, jotka olen koskaan letittänyt! Kuvaa en tietenkään tajunnut ottaa...
Kisapaikalle oli siis rapea 150 kilometrin ajomatka. Kisapaikalla kaikki toimi hienosti, parkkiinohjauksesta erittäin tehokkaaseen tulospalveluun asti. Loistavat kisajärjestelyt!
Ensimmäisenä oli Lauran ja Ronin vuoro. Ratsastaja ei koutsausta juuri tarvinnut, verryttelystä asti näki, että nyt lähtee. Harmi vain, että ratsastaja unohti radan - ei kerran, vaan kaksi ;) Siitä huolimatta toinen sija, upeaa Laura!
Lauran radan jälkeen napattiin Riku ulos autosta ja mä lähdin verkkaamaan. Verkassa olin itse vähän hakoteillä, kuumuus tuntui ahdistavalta ja jouduin monta kertaa tekemään liukupysähdyksiä kun tuntui, että koko ajan oli joku alla. Pidätteet eivät koko verkan aikana oikein menneet lävitse, enkä osannut tehdä asialle mitään.
Ei siis ihme, ettei radasta jäänyt lapsille juuri kerrottavaa. Sen lisäksi, että ratsastin molemmat ravivoltit väärään kohtaan (miksei niitä vihelletty?), vastalaukka oli onnetonta räpellystä ja Riku kulki osan ajasta pää pystyssä jännittyneenä kun joutui olemaan "ihan yksin" (viereisellä radalla oli tauko ja kaverit kaukana). Ansaitut heikot prosentit siis.
Radan jälkeen kokosin itseni, menin verryttelemään ja ratsastin. Ja siitä radalle. Pohkeenväistöt olivat huonot, takaosakäännökset jäivät heikoiksi, mutta muuten ohjelma oli siisti, rikkeetön ja hyvällä energialla. Alkutervehdykseen (laukasta seis) tullessa mietin, että woah, näin hyvää pysähdystä en ole koskaan laukasta tehnyt!
Summataan rata siis vaikka tähän ekaan tuomarikohtaan:
C-tuomari: 7,5. Suora. Hyvä pys.
H-tuomari: 5,5. Lepuuttaa oik. takajalkaa.
Siis en kestä tätä lajia :D Ihan näin suuria eivät piste-erot ihan joka kohdassa olleet läpi radan, mutta toinen tuomari arvioi meidän suorituksen reilun 60% ja sinisen rusetin arvoiseksi, toisen mielestä taas ansaittiin rapiat 53 prosenttia. Siis herranjumala. VIISKYTÄKOLME prosenttia??? Sehän on melkein ei-hyväksytty...
Tätä tämä on tämä laji. Nyt pidetään vähän hermolepoa. Ensin käyn viikon reissulla ja sen jälkeen treenataan. Tästä päivästä sisuuntuneena (ja vähän masentuneena) peruin kaikki tulevat kisat ja päätin keskittyä ihan vaan treenaamiseen. Tällaisia tuloksia ei enää lähetä hakemaan.
Siis viiskytäkolme prosenttia???
Pääasia on kuitenkin, että Riku liikkuu taas puhtaasti, eli on päässyt arkova kavio -ongelmastaan yli. Ehdinhän mä tässä neljä vuorokautta panikoidakin ;)
Tällä viikolla olen ratsastanut erityisen vaihtelevasti - olen oman hevoseni lisäksi päässyt kiipeämään kahden muun hevosen selkään. Ja molempien kanssa olimme ihan töitäkin tekemässä, ei vain ja ainoastaan humputtelemassa.
Maanantaina Rikulla oli ensimmäinen tarhailuvapaa pitkään aikaan. Riku oli viime viikolla vähän vaisu, liittyen luultavasti näiden raikkaiden kesämonsuuneiden aiheuttamaan tarhanpohjaan - liukas, ja polvea myöten kuraa. Siellä kun tarhakaveri vähän juoksuttaa, ei tarvitse enää punttia ratsastajan kanssa nostella. Riku oli kuitenkin koko viime viikonkin hyvillä mielin töissä, ja ratsastettavuudeltaan läpi viikon ihan super. Mutta tosiaan, sen verran vaisu, että päätin antaa ihan vapaan päivän.
Aina välillä keskustelen tallikavereideni, valmentajieni ja opettajieni kanssa vapaapäivistä. Lähinnä siitä, että tarvitseeko aikuinen hevonen niitä. Periaatteessa olen sitä mieltä, että aikuinen, työhönsä motivoitunut ja vaihtelevasti liikkuva hevonen ei varsinaisia vapaita tarvitse. Jos siis vapaapäivällä tarkoitetaan sellaista päivää, jolloin ei ratsasteta (tai ajeta). Rikulla on siis viikoittain yksi päivä, jolloin käydään vain metsässä kävelemässä. Se on se Rikun "vapaapäivä". Sen sijaan hevosen taluttamista en ole koskaan ymmärtänyt, paitsi tietysti kipeän hevosen kohdalla. Jos minä haluan lähteä taluttamaan, talutan koiraani. Hevosen kanssa harva meistä saa käveltyä vieressä niin reippaasti, että se vastaisi reippaan selästä kävellyn lenkin tehoa. Omasta kuntoilusta se toki käy - mutta kuten sanottu, sitä varten on koiria. Paitsi niillä joilla ei ole, hehheh.
Rikulla on aina välillä, erityisesti ennen kuin Rikulla alkoi käydä vuokraaja, vapaapäiviä. Ne päivät olivat sellaisia, etten ehtinyt tai pystynyt tulemaan tallille. En ottanut niistä stressiä. Enkä käynyt tallillakaan niinä päivinä - sen takiahan minulla on hevonen täysihoidossa. Joku hoitaa minun puolestani, jos en kerkiä. Mikään pieni talutuslenkki ei korvaa liikutusta, joten en edes yritä ostaa kiireisinä päivinä itselleni parempaa omaatuntoa sellaisella. Silloin kun ei kerkiä, ei kerkiä. Hevonen jää kyllä henkiin. Ja saattaa jopa nauttia päivästä ilman omistajansa naamataulua.
Taisin päätyä tähän jorinaan sitä kautta, että olin puhumassa maanantaista, jolloin en siis edes hakenut tarhasta omaa hevostani, mutta sain ratsastaa meillä tuntihevosella, Ronilla. Roni on 18-vuotias puoliverinen, joka on tehnyt uransa valtavia esteitä ylittäen, ja on nyt ollut pari vuotta käytössä meidän ratsastuskoululla osaavimmilla ratsastajilla. Olen viimeksi mennyt Ronilla joskus talvella, ja sen jälkeen kun selvisin siitä shokista, joka syntyi kun kiipesin istumaan lähes 180 senttimetrin korkeuteen, oli kaikki ylämäkeä siitä lähtien. Roni oli talveen verrattuna huomattavasti suorempi ja helpompi ratsastaa. Todella kevyt, tosin takajaloistaan helposti hidas, mutta nöyrä ja upea. Teimme paljon laukannostoja (ajatus ylämäkeen - tuli sieltä muutama kohtalainen), suoristamista, keskiravia (tosin keventäen - ei ollut mulla toivoakaan pystyä istumaan!) ja lopuksi vielä hulluttelumielessä vähän sarjavaihtoja. Ei nyt todellakaan mitään tyylipuhtaita, mutta kolme vaihtoa joka kolmannella onnistui! Tuollaisia herkkuja ei pääse kokeilemaan kovin usein, niin piti ottaa kaikki irti osaavasta hevosesta.
Eilen taas kiipesin oman hevoseni tarhakaverin, suomenhevosruunan selkään. Oli paljon kotoisampi olo kuin korkeuksissa istuessa ;) Tämän herran kanssa teimme noin 45 minuutin tehokkaan treenin. Hevonen oli ihan loistava, yritteliäs, hyvällä motivaatiolla hommissa ja innoissaan kaikesta, mitä keksin pyytää. Ratsastusharrastuksen reunaehdot tosin piti tehdä alussa hyvin selviksi - niin kuin esimerkiksi se, että kulmia ei ole tarkoitus katkaista hyvää hetkeä ennen kulmaa, ympyrällä tulisi asettua menosuuntaan ja laukka nousee avusta, ei niin, että ensin meinataan kaatua omiin jalkoihin innostuksestaan ja ryykätään ravin kautta. Kun nämä asiat oli selvitetty, sujuivat harjoitukset hyvin. Aivan mahtava hevonen.
Oma hevoseni oli samaan aikaan kentällä pyörimässä, tarkoitus oli käydä pieni maastolenkki kentällä vääntämisen perään. Riku kuitenkin alkoi vähän epämääräisesti könkätä, ja minä tietenkin kauhistuin. Suuntasimme takaisin tallipihalle ja otimme siinä vielä ravia. Asiantuntijaraati (Kiitos Krista!) totesi hevosen könköksi, mutta ei löytänyt könkköydelle syytä. Riku oli kengitetty juuri ennen lähtöä, joten vaihtoehtoja on nyt muutamia:
1. Rikun herkät, tarhan lillussa pehmenneet kaviot ovat ottaneet nokkiinsa kengityksestä.
2. Joku naula painaa herra herkkävarpaan kaviossa.
3. Kaviopaise
4. Muu syy X
Kaviot eivät ole kuumat, eikä pulssia tunnu erityisen kovasti mistään koivesta. Riku ei myöskään onnu mitenkään selvästi, on vain pikkuisen jäykkä.
Tänään siis kävin selässä sen verran, että totesin liikkeen hivenen omituiseksi. Täytyy toivoa, että menisi nyt vaan ajan kanssa ohitse, huomiseen lupasin odottaa hysteriani kanssa.
On sanomattakin selvää, että minä kuvittelen jo pahinta, toisiksi pahinta ja kolmanneksi pahinta skenaariota. Olen jo pohtinut, että onko Riku liian tuhma käytökseltään maskottihevoseksi, jos siitä ei enää käyttöhevosta tule. Ja kaikki tämä sen takia, että hevoseni on hieman epäpuhdas liikkeessä. Miten nämä ihmiset jaksavat minua? :D
... ja ostivat uuden kisahuovan. Siinä päivän kohokohdat.
Fiilikset Laaksolta palatessa olivat todella maassa. Mielessä pyöri koko kisaharrastuksen lopettaminen, ja siirtyminen pelkästään valmentautumaan. Mä pyörin koko ajan tän mun harrastukseni kanssa sillä rajalla, että rahat ovat joko a.) loppu tai b.) pian loppu. Tämän kun yhdistää siihen, että vaikka minusta tuntuu, että esimerkiksi viime kesästä on menty valovuosi eteenpäin, silti tulokset ovat heikompia kuin viime kesänä. Puksutin aikalailla tasan vuosi sitten Lohjalla aluetason helppo A -tason radasta pikkuisen reilut 56% ja päätin silloin, että menen seuraavan kerran kisaamaan aluetasolla A:ta, kun tiedän, että prosentit ovat korkeammat. Vuosi sen jälkeen käyn hakemassa uudestaan 56% aluetason helposta A:sta.
Korpeaahan se. Minusta tuntuu, että olen ratsastajana parantunut hurjasti, hevoseni on kehittynyt ja saan sen nykyään esitettyä paremmin. Mistä sitten kiikastaa?
Listataanpa:
1. Ongelmat eivät ole samoja kuin vuosi sitten. Viime vuonna sain palautetta puutteellisesta työnnöstä takaa ja ongelmista peräänannon kanssa. Näistä ei ole tällä kaudella kuulunut palautetta, mutta...
2. Koska ratsastan nykyään hevostani huomattavasti "isommassa" askeleessa, jossa joudun käyttämään paljon energiaa siihen, että istuntani pysyy kasassa, en ehdi valmistella liikkeitä riittävästi. Taivutukset, asetukset jne. jäävät puutteellisiksi. Perusratsastusta siis!
3. Olen jostain syystä aloittanut jo kertaalleen loppuneen, turhauttavan jännityksen uudelleen. Rasittavaa.
No, mutta vertaillaanpa vähän kuvia tähän, ja analysoidaan niiden kautta.
Riihimäki 16.6.2013
Lohja 29.6.2013
Lohja 29.6.2013
Porvoo 11.5.2014
Porvoo 11.5.2014
Laakso 28.6.2014
Laakso 28.6.2014
No niin. Eli tämän näytteen perusteella todettakoon, että sitten viime kesäkuun ratsastaja on löytänyt a.) ohjansa ja b.) istuinluunsa. Mukavia löytöjä molemmat.
Porvoon ja Laakson kuvat otin vertailtavaksi erityisesti sen takia, että Porvoossa hevonen liikkui joo huomattavasti paremmin (kun kuski ratsasti!), mutta huomaatteko, mitä puuttuu noista Laakson kuvista? No, fiittaava vasen käsi! Porvoon kuvista kauhistuneena tein oman suoruuteni kanssa äärimmäisen paljon hommia, ja tulos näkyy.
Kukaan muu ei näistä varmaan erota sitä toista muuttunutta asiaa, joten sanotaan se nyt ihan itse ääneen: kesäkuun aikana tuli harrastettua 79 tuntia liikuntaa ja syötyä vähän vähemmän. Tulos näkyy vaa'assa ja ryhdissä. Ainakin mun silmiin ;)
Olen lähiaikoina saanut aika paljon oivalluksia ratsastuksen parissa. On jotenkin pysäyttävää saada oppia tästä ihanasta lajista lisää erityisesti silloin, kun oppimiseen liittyy joku oma ajatus - niin, että valmennuksessa kuulee jotain ja sen saa yhdistettyä omassa päässään niin, että siitä saa ratsastukseen oikeasti jonkun sellaisen aidon tunteen, josta on apua.
Olin pari viikkoa sitten Piia Pantsun valmennuksessa, jossa Piia puhui siitä, että jokainen etäisyys on ratsastettava. Ei ole reilua hevosta kohtaan, jos ratsastajalla ei ole suunnitelmaa etäisyyden suhteen. Alkeisestekurssin jälkeen ei ole enää sallittua "ratsastaa tolppien väliin ja toivoa parasta" vaan ratsastajalla on oltava suunnitelma. Hän ottaa myös vastuun omasta suunnitelmastaan - jos hänen suunnitelmansa ei toimikaan (eli etäisyys epäonnistuu), ei se ole hevosen vika. Etäisyyksien ratsastamista on kuitenkin harjoiteltava. Jos yrität ratsastaa etäisyyttä, ja epäonnistut, opit (toivottavasti jotain). Opit jotain rytmistä, omasta hevosestasi, laukasta, siitä miltä epäonnistunut etäisyys näyttää muutaman askeleen päästä. Jos sen sijaan ratsastat esteelle ilman suunnitelmaa, voi olla, että hevonen onnistuu ilman sinua hypyssä. Tai sitten ei. Kummassakaan tapauksessa et opi mitään.
Kouluratsastukseen tämä ajatus kääntyi minulla niin, että aina pitää muistaa ratsastaa ja esittää liike. Miettiä suunnitelma ja yrittää ratsastaa liike mahdollisimman laadukkaana esiin. Suurimmasta osasta helppo B ja A -tasoisia liikkeitä selviää ilman suunnitelmaa, "ratsastellen". Joskus lopputulos voi näyttää hyvältä. Jopa paremmalta kuin silloin, kun oikeasti keskityt ratsastamaan ja teet suunnitelman. Silti, silloin kun teet suunnitelman ja ratsastat, opit myös epäonnistuessasi jotain. Itselläni ongelma näkyy usein tavalla, jota kutsun "yliratsastamiseksi" eli paineistan Rikua liikaa. Jos sorrun yliratsastamaan, opin kuitenkin jotain. Opin jotain hevosestani, ajoituksesta, paineesta tai jostain. Jos sen sijaan ratsastelen liikkeen lävitse, ei oikeastaan ole väliä, onnistuuko vai epäonnistuuko se - en opi mitään.
Eilen tehdessäni viikonlopun kisoja varten viimeisiä säätöjä, minulta kysyttiin hyvä kysymys: "Miksi sä valitset ratsastaa liikkeen huonosti, kun sulla on vaihtoehto ratsastaa se myös hyvin?".
Niin, siinäpä kysymys. Tänään valitsin vähän niin kuin molemmat - kisoissa ratsastin verkan hyvin ja tehokkaasti, radalla unohdin taas kaiken. Onneksi jokainen päivä tuo uuden mahdollisuuden oppia tässä lajissa paremmaksi.
No, totuuden nimissä en ollut ainoa, joka siellä radalla kukkui tyhjää. Riku löi täysin yllättäen liinat kiinni täydestä liikkeestä kun valjakkokentällä olleet muovinauhat alkoivat lepattaa. Taidettiin molemmat olla yhtä ratsastelumoodissa.
Huomiseksi yritän hakea hyvää, rentoa ja päättäväistä mieltä. Jännitän huomisia Laakson kisoja ihan liikaa ja pelkään vähän sortuvani yliratsastamaan.
Seurasin taannoin hevostalli.netin palstalla käytyä kiivassanaista (este)suomenhevosiin liittyvää keskustelua. Keskustelussa (tai kädenväännössä, alatyylisessä pilkkaamisessa - kyllähän te palstan tunnette) oli muun ohella se, että erään ratsastajan tulisi antaa ratsastamansa hevonen "ammattilaiselle", jotta se pääsisi "näyttämään mihin pystyy". Keskustelu tuntui minusta absurdilta muun muassa siksi, että kyseinen ratsastaja oli itse henkilökohtaisesti tuonut hevosen sille tasolle, jolla se on. Se oli kommentoijien mielestä käsittääkseni ihan sallittua. Mutta sen jälkeen, kun hevonen osoittaa erityistä taitoa lajiin, se pitäisi siirtää ammattilaiselle. Ajatus oli tällaisen täydellisen amatööriratsastajan mielestä aika karu. Jos ratsastan hevosta tasolla x, ja hevosesta ei ole sen enempään, saan ratsastaa sillä. Jos siitä on, minun pitää alkaa maksaa jollekin toiselle siitä, että hän ratsastaa sillä, jotta hevonen pääsee näyttämään kyntensä lajissa. Entä jos ei halua?
Entä jos haluaakin itse ratsastaa sillä omalla hevosellaan, oppia ihan itse omista virheistään, kehittyä yhdessä hevosen kanssa? Entä jos minulla onkin tavoite joskus ratsastaa hevoseni arvoisesti? Entä jos minulle on kisatuloksia tärkeämpää se matka, jonka teen yhdessä rakkaan ystäväni kanssa? Ammattilaiselle Riku olisi yksi ratsu muiden joukossa. Minulle se on ainoa oikea ratsu maailmassa tällä hetkellä.
Eräs tuttu kysyi minulta vähän aikaa sitten, että olenko ajatellut antaa Rikun ratsastettavaksi ammattilaiselle joskus joihinkin kisoihin. Olin vähän hölmistynyt ajatuksesta. Miksi antaisin? Selitys oli kyllä järkeenkäypä - tällä hetkellä suomenhevosten koulukärjessä olevat hevoset ovat lähes järjestään ammattilaisten alla. Rikussa on potentiaalia - ehkä jopa sinne kärkeenkin asti. Olenko itsekäs, kun ajattelen, että minulle riittää mainiosti se, että näen, minne asti meistä on yhdessä? Tiedän ostaneeni hienon hevosen. Sen tietääkseni en tarvitse 70% koulupaperissa, kun kuskina on ollut ammattilainen. En päätynyt Rikuun vahingossa, se on minun unelmahevoseni.
Tämä ei tarkoita sitä, ettei minulla olisi tavoitteita. Niitä on. Ensimmäinen on vihdoin jossain vaiheessa puhkaista se 60% aluetason helpon A:n radalla. Toinen voisi olla vaikka osallistua aluemestaruuksiin. Kilpailla kansallisia suomenhevosten luokkia. Sinä haaveena, jota on hankala sanoa ääneen, on utopistinen ajatus osallistumisesta suomenhevosten koulumestaruuksiin. Toteutumisennusteesta ei ole tietoa. Voi olla, että emme tule ikinä rikkomaan edes 60% rajaa helpossa A:ssa aluetasolla. Jos niin on, niin sittenhän se on niin. En usko, että Rikua haittaa, ettei se pääse niin usein kunniakierroksille, kuin se pääsisi osaavan kuskin kanssa. Rikun arki kulkee aika pitkälti tarhakavereiden kanssa leikkimisen, heinän syömisen ja leipäpalojen kerjäämisen ympärillä. Luultavasti siitä ei ikinä tule sitä hevosta, joka mainitaan hevostalli.netin palstalla, kun kysellään hienoja suomenhevosia. No, nyt huijasin. Onhan se jo mainittu. Ostettuani Rikun, ilmestyi muutama kirjoitus siitä, kuinka hieno hevonen menee pilalle osaamattoman, lihavan perunasäkin kanssa.
En tiedä, onko Riku mennyt minulla pilalle. Toivon, ettei ole. Totuus on kuitenkin se, että vaikka hevoset valitsevat varmasti sielunkumppaninsa niin kuin ihmisetkin, niitä voi myös rahalla ostaa. Ja minä ostin itselleni kuutisensataa kiloa onnea.
Olen aika varma, että ei, ei ole väärin haluta ratsastaa omalla hevosellaan.
Nyt on todella tunnerikkaan, työntäyteisen ja rankan toukokuun jälkeen vihdoin opettajat vapautettu kesäkeskeytykselle. Mä olen nyt lomaillut viikon, ja täytyy kyllä sanoa, että jos meillä olisi ns. "normaalit lomat", en kyllä jaksaisi työtäni... On tämä sen verran rankkaa tämä irroittautuminen. Mutta silti siis rakastan työtäni, enkä haluaisi tehdä muuta. Kai mä tykkään elää vähän reunalla jaksamiseni kanssa ;)
Rikun kanssa on nyt puuhailtu mahdollisimman monipuolisesti kaikkea mahdollista parin viimeisen kuukauden aikana. On maastoiltu, hypätty ja puskettu sitä kouluakin. Käyty niin este- kuin koulukisoissa ja nautittu ratsastuksen tuomista fiiliksistä. On tehnyt hyvää.
Toukokuun puolen välin jälkeen koitti odotettu ja pelätty Piia Pantsun valmennus. Olen monena kesänä uhonnut, että haluan itsekin tuonne hyppäämään, ja nyt sitten lopulta menin. Osallistuin töitteni takia vain ensimmäisenä päivänä, joka on perinteisesti ollut ns. puomi- ja kavaletti + pikkuestepäivä.
75 minuutin puristus 30 asteen helteessä oli kova pätkä hevoselle. Ja toki ratsastajallekin, mutta ratsastaja enemmän sääli hevosta... Teimme reippaan alkuverryttelyn, jossa Piia katsoi kykyämme säädellä hevosen laukkaa. Lisäksi teimme hieman sulkutaivutusta ympyrällä sekä vasta-asetusta. Kouluratsastaja pääsi loistamaan ;) Tämän jälkeen hyppäsimme ympyrällä noin tuhat kertaa harjoitusta, jossa toisella puolella oli ristikot, joiden väliin tuli lyhyet kolme askelta ja toisella puolella ristikot, joihin tuli venyttäen kolme. Näitä välejä siis muunneltiin ja yritettiin löytää sopiva tahti. Tehtävä oli, kuten olin aiemmilta tunneilta katsonut, yllättävän haastava! Riku suoriutui tehtävästä muuten hyvin, mutta meidän yhteinen vinoutemme näkyi hyvin ajoittain väärään kulmaan ajautumisena ja silloin myös siinä, että pelkän sujumisen sijaan jouduin ratsastamaan välejä, jotta saimme oikean askeleen. Tätä ympyrää tulin ehkä n. 20-30 kertaa kokonaisuudessaan. Ja oli meinaan vaahdossa hevonen sen jälkeen... Tämän jälkeen muu ryhmäni jatkoi vielä kokonaiselle radalle, mutta minä säälin hevosta (ja vähän itseäni, meinasin meinaan pyörtyä ahdistuksesta), ja pyysin Piialta lupaa hypätä vain yhden linjan. Hyppäsin sitten pysty-okseri -linjan. Riku oli sen verran pohkeen takana, että olin tyytyväinen, että päädyin hyppäämään vain tämän yhden linjan. Valmennuksia on tulossa tänä kesänä vielä kaksi kaksipäiväistä, eli kyllä mä kerkiän ;)
Alla video pätkästäni, sekä Piian kommentteja lopuksi. Kuuluu myös mun onneton piipitys huonosta tasapainosta, johon ihana tuttu raati kuvaajan vieressä vastaa reippaasti että "Seliseli", kuten videollakin kuuluu. Kiitos :D Piia kuitenkin sanoi mulle vielä valpan lopuksi, että ongelma mun esteratsastuksessa on ainoastaan mun korvien välissä (kun nyt siis puhutaan tästä ihan matalalla harrastetasolla hyppäämisestä), ja sitä mun pitäisi seuraavaksi treenata.
Kisoissakin on tosiaan käyty.
11.5. kävimme aluekoulukisoissa Porvoossa, jossa tosiaan tuomareillä oli B:ssä hyvin erilaiset näkemykset Rikusta. Riku hevosena jakaa mielipiteitä, samoin minä ratsastajana. En tiedä, minkä verran minun ylipainoni vaikuttaa - esteettiseltähän se ei tosiaan näytä kun tällainen pullukka ratsastaa. Yritetään tehdä sille asialle jotain ;)
Helppo B:n rata oli mielestäni ihan kelpo. Ei todellakaan mikään tajuntaaräjäyttävän upea, mutta ihan ok. En jotenkin saa sitä omaa fiilistäni koottua enää noille B:n radoille. Mä olen niin fiilispainotteinen ratsastaja, että mun on hankala ratsastaa ilman sitä omaa tsemppiäni. Helppo A:n rata oli aika kaoottisesti ratsastettu - unohdin radan kerran, vastalaukka pukitettiin rikki ja keskilaukka pukitettiin vaihdoksi. Siitä huolimatta osa pätkistä näytti aika hyvältä. Myöhemmin kun katselin paperiani, ennen laukkaohjelman rikkojen alkamista huonoin numero oli 6 ja siellä oli jopa seiskaa! Siis minulla, Helppo A -tasoisessa aluekisojen ohjelmassa! Huhhuh. Ilman rikkoja sijoitus olisi heilunut lähellä. Meno näytti kuvissa ja videolla paremmalta kuin kaikessa kaoottisuudessaan selkään tuntui.
Mahtavia ja upeita kisakuvia sain Miljan hovikuvaajalta Pekka Pietikäiseltä, valtavan suuret kiitokset!
Pohkeenväistöä
Jos joku ei arvannut, niin tää olis se keskiravi :D Eih en kestä tota mun takakenoa!
25.5. matkasimme lähitallille yhdistettyihin kisoihin, joissa siis puksutin B-merkin ja hyppäsin 80cm radan. Jännitin tulevaa estekoitosta niin kamalasti, että koko kouluosuus meni ihan vain ajeluksi. Tuomari oli harvinaisen positiivinen ja palkitsi ajeluni kuitenkin huikeilla prosenteilla - reilut 68%. Huhhuh. Yksi huonoimmin ratsastamistani radoista. Positiiviset kommentit tulivat siirtymisistä ja keskiaskellajejen jälkeen tapahtuneista kokoamisista. Voittajan viedessä sinivalkoista kotiin huimalla 75 prosentilla, tällä suorituksella irtosi sija 3./15.
Kouluosuuden jälkeen odoteltiin esteosuutta ja panikoitiin. Yritin kaikilla mahdollisilla ja mahdottomilla tavoilla keksiä, miten minun ei olisi ihan pakko mennä hyppäämään. Lopuksi kuitenkin sain itseni sisuunnutettua ja selkään. Esteverkka meni yhtä surkeasti kuin minulla aina - muutamaan esteen yli ilman mitään ajatusta. Hevosta sentään muistin kehua, kun se suoritti hienosti, vaikka ratsastajan ajatukset olivat ihan muualla. Sitten vaan radalle. Esteet näyttivät valtavilta, mutta jotenkin siellä radalla niitä ei sitten enää katsellut. Reipasta laukkaa ja yli. Muutamalle esteelle toin tosi huonosti, mutta Riku selvitti ne silti. Lopulta vasta uusinnan viimeinen este oli sellainen, josta Riku ei enää selvinnyt minun tuodessa sen siihen todella lähelle, ja se tuli alas. Mutta mä selvisin 12 hypyn radasta tasolla 80cm! Huippua! Yhdistetyissä tuloksissa olin lopulta kolmas, eli pronssia tuli. 1.6. kävimme pyörähtämässä aluekoulukisoissa Takkulassa. Riku oli ensimmäisessä verkassa jotenkin todella kummallinen, en saanut ratsastettua sitä ollenkaan avuille. Ja silloin kun ei suju, mä menen jotenkin ihan kuoreen, enkä kykene tekemään mitään. Lopulta päätin, että katson vain pari rataa alle ja otan vastaan, mitä tulee. Tämä päätös oli varmaan aika järkevä, koska yhtäkkiä omaa vuoroa odotellessa verkkapäädyssä palaset loksahtelivat kohdalleen ja Riku oli taas oma itsensä - vastaanottavainen ja iloinen. Radalla ratsastaja teki kaiken mahdollisen ryssiäkseen tilanteen - unohdin radan kerran ja noin muutenkin ratsastin huonoja teitä. Hevonen sen sijaan sai palautetta "valloittavasta luonteestaan". No, onhan se kyllä iloinen ja reipas ja täydellinen! Nippanappa jäätiin sijoitusten ulkopuolelle prosenteilla 61,196. Ilman unohdusta olisi rusettia pukannut, mutta mitäpä siitä. Nyt vaan ratsastaja radanopettelukurssille!
Helppo A:n rata oli mielestäni hyvä. Tasainen, laadukas ja energinen. Saimme lopulta raavittua kasaan prosentteja hieman yli 57, mutta tuomaroinnin tiukkuudesta kertoo varmaan jotain se, että tässä ilman rajoituksia avoimessa helpossa A:ssa vika sija meni 59 prosentilla. Itse olin rataan ja hevoseen supertyytyväinen.
Nyt vietämme muutaman viikonlopun kisataukoa. Urheilu jatkuu Piia Pantsun valmennuksessa viikon päästä, ja kisojen osalta sitten juhannuksen jälkeisenä viikonloppuna ainakin Kummajaisissa. Nyt tosin oli Helsinkiin ilmestynyt ihana suomenhevosille avoin A, joten voi olla, että toinen Kummajaispäivä vaihtuu siihen. On noita B:n ratoja jo niin paljon päästy jumppaamaankin.
.jpg)
