Perspektiiviä

Otin tänään Rikun kanssa pienen pätkän ravia ratsastuksenopettajani läsnäollessa, sillä halusin saada ennen ensi viikkoa jo vähän suuntaa siitä, että mikä nyt on tilanne.

Tilanne siis sen varsinaisen, alkuperäisen ongelman, eli epäpuhtauden suhteen. Sen, josta lähdettiin alunperin liikkeelle, ennen veriarvoja ja kaikkea muuta tätä.

No, ei se puhdas ollut. Hevonen siis. Ei onnu, mutta varoo selvästi etujalkoja liikkuessaan. Nyt, kun klinikalla on tutkittu ja taivutettu, ja jalat todettu kaikinpuolin käyttökelpoisiksi, ei auta kuin kääntää katse sitten kavioihin. Herkkä hevoseni lienee arkovan nyt sitten jostain syystä kavioitaan. Pohja ei tänään ollut huippu, mutta silloin alunperin kuukausi-puolitoista sitten se kyllä oli. Eli vielä ennen treenien jatkoa, pitää yrittää käydä tämän mutkan kautta, ja suoristaa tilanne.

Jos tämä viimeinen kuukausi ei ole rahanmenon ja menetettyjen yöunien lisäksi muuta tuonut, on se tuonut ainakin perspektiiviä. Ihan reilulla kädellä. Tämä on harmittavaa, mutta tähän ei kuolla. Kengitys saadaan varmasti sille tolalle, että liikkuminen on entisenlaista.

Nyt siis hattu käteen ja meidän kiireiselle ex-kengittäjälle soittamaan. Vuoden vaihteessa vaihdoin kengittäjää, kun edellinen oli ilmeisesti työssään liian hyvä - kengitysvälit valuivat pitkiksi ylibuukatun kalenterin takia, ja kengät sen takia irtoilivat. Työssä ei missään vaiheessa ollut moitittavaa. Nykyisenkään työssä ei ole minun silmääni ollut moitittavaa, mutta koska hevonen nyt ensimmäistä kertaa elämässään (ja minä tosiaan tiedän koko historian) reagoi kavioillaan, on jokin muuttunut. Toivottavasti saan edellisen kengittäjän paikalle selvittämään, mikä se jokin on.

Muuten pitänee kai tutustua pohjallisasioihin, ja lyödä Rikulle kokeeksi ne. Jos sitten vaikka taas askel kulkisi normaaliin tapaan.

Loppu

HUOMIOI: Koko tämä postaus on kirjoitettu sen mukaan, mitä itse muistan keskusteluistamme klinikalla. Asiavirheitä saattaa olla ja on hyvin mahdollista, että olen ymmärtänyt eläinlääkärin väärin jossain kohtaa. Kirjoitan nämä ennen kaikkea itselleni muistiin.


Keskiviikkona klinikalla oli vastassa vakavia naamoja. Eläinlääkäri, ja sen jälkeen toinenkin, ilmestyi ihmettelemään paperilla tuomiani veriarvoja ja hevosta. Hevosta, joka täysin luottavaisena käveli perässämme jälleen kerran vieraan, oudolta haisevan tallin käytäviä hoitohuoneeseen. Ja siellä pakkopilttuuseen. Hevosta, joka herätti ihmetystä niin lääkäreissä kuin hoitajissakin: "Niin oliko tämä rauhoitettu?". Ei, se ei ollut rauhoitettu. Se vaan luottaa ihmisiinsä niin, että antaa tutkia, ottaa veret ja sen saa työntää mihin vain. Kolina ja vastustelu alkaa vasta silloin, kun tutut ihmiset häipyvät ympäriltä.

Lääkärit yhdessä ja erikseen totesivat, että tilanne on omituinen. Lääkäri jaksoi selittää veriarvoja minulle uudestaan ja uudestaan. Minulle selvisi tässä vaiheessa, että tulehdusarvot olivat erityisen kummalliset ja sitä kautta huolestuttavat. S-SAA ja fibrinogeeni olivat hurjasti koholla, mutta valkosolut viitearvoissa. Valkosolujenkin olisi pitänyt pompata pois viitearvoista. Ellei sitten.

Niin, ellei sitten. Lääkäri huokaisi, katsoi ja sanoi, että jos uudet verikokeet näyttävät samanlaista tilannetta, on jossain todella paha tulehdus. Sellainen tulehdus, jota hoitamaan valkosolut ovat menneet paikallisesti, eivätkä siksi näy verikokeissa.  Tai jo aiemmin minun mielessäni kauhukuvana välkkynyt borrelioosi. Tällaisia tulehdustiloja voisivat aiheuttaa sisäiset paiseet, kasvaimet ja esimerkiksi sydämessä oleva tulehdus. Vakavia, henkeä uhkaavia tiloja.

Sellaisia asioita, joita ei pysty ultraamaan eikä tutkimaan millä tahansa klinikalla. Aika pitäisi varata Viikkiin tai Hyvinkäälle, jossa on "parhaat laitteet ja osaavat kollegat". Varoitettiin myös - kun diagnoosia joudutaan tekemään poissulkumenetelmällä, siitä tulee helposti kallista. Pelkästään tutkimuksiin voi mennä useita tuhansia euroja. Hoito siihen päälle.

Klinikalla tähystettiin ylähengitystiet ja löydettiin pienesti tulehtunut kohta. Ei selitä veriarvoja. Lannasta otettiin lantanäytteet ja verta pumpattiin monta putkiloa. Ensin tulehdusarvoja varten, hetken kuluttua vielä mahdollisia jatkokokeita varten. Hevosen yleiskuntoa ihmeteltiin. "Miten se voi olla niin pirteä, kun se on kerran niin kipeä?"

Niinpä. Sitä minä olen viimeiset viikot ihmetellyt. Itkenyt ja harjannut hevostani, joka on levottomana halunnut osallistua joka toimenpiteeseen, selvästi ihmetellen, miksei me mennäkään? Harjannut ja pukenut loimea talvikarvan päälle. Tallikaverit ovat nauraen pysähtyneet ihmettelemään Rikun nallekarhukarvaa. Olen hymähtänyt, että nauttikoon nyt, kun kerrankin saa kasvattaa. Että se lähtee heti, kun päästään taas treenaamaan. Ja samalla olen vain toivonut, toivonut niin paljon, että vielä tänä talvena saan klipata hevoseni merkiksi siitä, että me saadaan treenata. Että me olemme terveitä. Että meillä on vielä aikaa. Että Riku saa opettaa mulle vielä vaikka mitä. Että mä saan vielä hetken lämmitellä tällaisen onnen lämmössä.

Viimeisten viikkojen aikana olen joutunut pidättelemään itseäni, etten ole ärähtänyt ympärilläni oleville ihmisille. Hyväntahtoiset kysymykset "Voisiko se olla....?" ovat tuntuneet rienaukselta. Kun voihan se olla. Ihan mitä vaan. Aivan mitä vaan. Näillä oireilla (tai oireettomuudella) se voi olla mitä vaan. Samalla olen huomannut kateudun ajautuneen ajatteluuni. Olen tuijottanut käsittämättömän kateellisena tallikavereitani, kun he ovat varustaneet hevosiaan ja lähteneet treenaamaan. Olen ollut jopa kateellinen niille ystävilleni, joiden hevosella on pitkä kuntoutusprojekti edessä. He sentään tietävät, mistä on kyse. Olen ollut huono ystävä, enkä ole lainkaan pystynyt samaistumaan huoleen, kun hevonen on ollut "vähän huono takaa". On tehnyt mieli huutaa ja kirota, itkeä ja äristä. Ettekö te tajua, että mun hevonen voi kuolla? Mulle ei jää mitään!

Tämä tuntuu nyt aika lapselliselta ajattelulta. Ja sitähän se juuri on. On ollut kuitenkin tärkeää, että olen saanut puhua avoimesti siitä, että tässä suuressa surussa kohtaa oikeastaan kaksi eri surua. Ensimmäisenä suru eläimestä. Toisena se valtava suru ja pelko tuntemattoman edessä, kun et tiedä, onko sinulla rahaa tutkia ja hoitaa hevostasi. Luulin olevani ihan hyvin varautunut katastrofiin, mutta tajusin sen luulon vääräksi viimeistään keskiviikkona kuunnellessani eläinlääkärin ohjeistusta siitä, että mitään ei sitten saa antaa klinikalla tutkia, ennen kuin on saanut siitä hinta-arvion, että kuinka kallis lasku se lopulta olisikaan voinut olla. Lopputulema olisi voinut olla se, että vakuutuksesta huolimatta minulla olisi voinut olla kädessäni narun päässä hevonen, jota ei ehkä olisi voitu enää pelastaa, ja toisessa kädessäni 10 000 euron lasku. Siihen en ollut varautunut.  Onko meistä kukaan?

Keskiviikkona veret lähetettiin siis labraan, ja me ajoimme kotiin. Minä autossa hysteerisenä itkien, Riku kopissa tyytyväisenä heinää syöden. Kotona illalla laskettiin ahdistuneena rahoja, pistettiin ylimääräistä tavaraa nettiin myyntiin ja laitettiin luottokortille lisäluottohakemusta. Olimme sopineet eläinlääkärin kanssa, että hän soittaa torstaina, ja samalla jutellaan vaihtoehdoista. Hän lupasi selvittää borrelioosin ja muiden mahdollisien lisäverikokeiden hinnat. Ajatuksena olisi verikokeiden tulosten perusteella päättää, mitkä lisäverikokeet tehdään, ja sen jälkeen odottaa taas muutama viikko. Ottaa uudet verikokeet, ja jos tulehdusarvot edelleen olisivat koholla, varata aika Viikkiin tai Hyvinkäälle poissulku-diagnoosia varten.

 Keskiviikon ja torstain välinen yö oli unilääkkeestä huolimatta pitkä. Torstaipäivä oli pitkä. Kello 16:32 puhelin soi. Odotin paljon. Tätä en odottanut.

"Nyt on kuule sellainen tilanne, että nämä sun hevosen veriarvot ovat niin priimat kuin voi olla. Palauta kevyen liikunnan kautta normaaliin liikkeeseen. Sä voit kuule vaikka nyt pukea ratsastuskamat ja lähteä kävelemään sillä."

 Itkin, jälleen. Soitin Rikun läheisille, vuokraajalle ja mutsille. Sen jälkeen tottelin eläinlääkäriä ja puin ratsastusvaatteet. Ajoin tallin pihaan, vihelsin autosta noustuani. Oma punaiseni juoksi tarhanvierustaa portille ja hörisi. "Nyt lähdetään lenkille" ehdin sanoa, ennen kuin itkin taas. Ja me lähdettiin, lenkille. Puoli tuntia käyntiä kentällä, avoa, sulkua ja väistöä. Ja muutama askel ravia, kun Riku päätti, että nyt olisi aika siirtyä seuraavaan askellajiin. Takaisin tallille kävellessä meinasin tippua hevoseni selästä, kun se pelästyi sorsaa. Joita siis on koko kevään, kesän ja syksyn ollut järven rannassa. Enkä tiedä, olenko koskaan ollut onnellisempi siitä, että olen meinanut tippua selästä. Mun pörinäprinssi on taas täällä.

Selitystä veriarvoille ei ole. Mahdollista on, että näytteenotossa on ollut jotain ongelmaa. On mahdollista, että on ollut joku tulehdus, johon antibiootti on auttanut kuitenkin, mutta viiveellä. On mahdollista, että... On mahdollista vaikka kuinka paljon. Otan varmuuden vuoksi uudet veret muutaman viikon päästä. Mutta siihen asti, eläinlääkärin määräyksen mukaan, hengitän. Ja uskon siihen, että tämä case on nyt closed. Niin mulle luvattiin!

Olo on ollut epätodellinen. Sellainen, kun olisi ollut kauan pimeässä huoneessa ja joku olisi tullut sisään ja laittanut valot päälle. Viime yönä olen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan nukkunut kunnon yöunet. Sellaiset minulle tyypilliset, katkeamattomat ja pitkät. Niitä ei ole juuri näkynyt.

Muille ehkä vain hevonen. Mulle the Hevonen.

Tänään käytiin maastokävelyllä. Voitteko uskoa? Maastokävelyllä!

Parasta just nyt: sikaileva hevonen

Viime kirjoituksen jälkeen tilanne on Rikun kanssa edennyt koko ajan vain mystisempään suuntaan. En oikein tiedä, mistä tätä lähdetään purkamaan, joten ehkä järkevintä on listata koko meidän "klinikkahistoria" tältä syksyltä, niin nämä viimeiset käänteet tekevät eniten järkeä.

1. klinikkakäynti: Keskiviikkona 27.8. menemme ensimmäistä kertaa klinikalle. Tällöin syynä on Muurahaisenkin näkemä aavistuksen verran epätasainen askellus. Koko kesän on ollut vaikeuksia kokoamisen kanssa, ja olen pohtinut, että "miten tää tuntuu näin omituiselta". Hevonen ei ole missään vaiheessa ollut haluton, eikä kipeän oloinen. Liike ei ole ollut epäpuhdasta, mutta se ei kuitenkaan ole tuntunut takapuoleen samalta.

Kliinisessä tutkimuksessa ei todeta mitään erikoista. Juoksuttaessa ympyrällä ja suoralla ok. Taivutuksissa oikea takajalka ja vasemman etusen alanivelet reagoivat pienesti. Nämä kuvataan. Kintereestä löytyy hiuksenhienoa muutosta, etusesta ei mitään. Piikitetään oikean takasen kinner ja vasemman etusen alanivelet. Lähdetään kotiin, ohjeena kävellä viikko ja sitten ottaa ravia.

2. klinikkakäynti: Perjantaina 5.9. menemme klinikalle ottamaan verikokeet sekä kliinisiin tutkimuksiin. Riku on torstaina ollut ravatessa huomattavasti huonompi, kuin mikä alkutilanne on. Ei kuitenkaan ns. jalaton tai varsinaisesti edes ontuva (käynti ok). Hoitava eläinlääkäri ei ole paikalla, sijainen ottaa veret ja tarkastaa hevosen. Verikokeissa fibrinogeeni on ok (3,4, viitearvo 2,0-4,0), mutta S-SAA tulehdusarvomarkkeri hivenen viitearvon ulkopuolella (21,7, viitearvo <20). Koska hevonen kuitenkin yleiskunnoltaan hyvä, eikä onnu, jalat eivät turvota ja haavat ovat siistit, tullaan siihen tulokseen, että tuskin on mitään huolestuttavaa.

3. klinikkakäynti: Tiistaina 16.9., lisäkävelyviikon jälkeen suuntaamme klinikalle, koska Riku ei edelleenkään ole liikkeessä hyvä. Juoksutetaan, taivutetaan, todetaan niiltä osin paremmaksi kuin aikaisemmin. Ei reagoi taivutukseen enää. Otetaan kontrolliverikoe. Fibrinogeeni koholla (5,6) ja S-SAA noussut edelleen (29,5). Aloitetaan antibiootti. Tullaan kotiin liikkumaan kevyesti.

4. Klinikkakäynti: maanantaina 22.9. kontrolliverikokeessa. Fibrinogeeni tullut hieman alas (4,8), edelleenkään ei viitearvoissa. S-SAA noussut edelleen (48,3). Sovitaan, että syötetään antibioottia vielä viikko. Liikutellaan kevyesti.

5. klinikkakäynti: Tiistaina 30.9. jälleen klinikalla. Yleisvointi ok, jalat ok. Taivutuksessa ok. Kerron, että Riku on hieman väsynyt. Otetaan tulehdusarvot. Fibrinogeeni hurjan korkea (8,4) ja S-SAA edelleen huomattavasti koholla (39,4). Ns. laajassa verenkuvassa ei mitään ihmeellistä. Todetaan, että ei ole mitään havaintoa, miksi tulehdusarvot nousevat, vaikka antibiootti päällä. Päätetään lopettaa antibiootti ja katsoa mitä tapahtuu. Kotiin ja tarhalepoon. Kaksi viikkoa seuraavaan kontrolliin.

Tässä tilanteessa ollaan siis nyt. Lähes kaksi viikkoa unettomia öitä, huolta ja itkua. Miettimistä, että mitä väliä sillä on, meenkö mä töihin/pilatekseen/mihinkään, jos Riku ei nyt selviäkään. Ihan turhaa panikoimistakin, varmasti. Mutta tokihan sitä on jo googlannut ja etsinyt kaikki ne vaihtoehdot, mitä tämä voisi olla - ja kaikista niistä ei selvitä. Nyt on siis lähes kaksi viikkoa seurailtu. Lämpö ei ole noussut, hevonen ei ole räkäinen, ei yski, ei ripuloi, ei ole muuttunut apaattiseksi eikä ole kipeän oloinen. Sen sijaan se kuskaa sitä taluttavia ihmisiä onnellisena edes takaisin, ja jokaisella kerralla, kun otan sen käytävälle, selvästi odottaa, että tänään päästäisiin hommiin.

Eikä päästä. Ei piruvie päästä. En saanut edes kunnollista aikaa varattua hoitavalle lääkärille (olisi ollut tarjolla vain verikontrolli, ja sen jälkeen olisi pitänyt jättää yöksi tutkimuksia varten sairaalaan sisälle), joten kontrolli on nyt varattu eri klinikalle. Ihan kiva saadakin vähän "toinen mielipide" tähän tilanteeseen.

Keskiviikkona siis mennään. Ja sitä ennen ei juuri nukuta, mutta toivotaan parasta. Tulisi nyt kuntoon. Tai saisi edes selvyyden, mikä vaivaa. Tällä hetkellä tämä hevosen täyttänyt ilovirta on se ainoa valopilkku tässä tämän syksyn pimeyden keskellä. Tuntuu, kuin joku olisi vetänyt mun elämään hupun päälle ja näkisin kaiken himmeänä, harmaana ja kaukaa. Ankeaa ja ahdistavaa. Sitä mun elämäni nyt on.

Sympatiasärkyä

Voisi ehkä vähän naurattaa, jos ei huolestuttaisi näin paljon.

Kun Rikua ensimmäistä kertaa kuukausi sitten kuskattiin klinikalle jalkavaivojen takia, mä onnistuin pari päivää klinikkakäynnin jälkeen tulehduttamaan akillesjänteeni. Ensimmäistä kertaa elämässäni, ja ihan puskista. Nyt kun tilanne on kääntynyt niin, että jalkojen sijaan eniten huolta aiheuttavat kohonneet tulehdusarvot, mä istun kotona pitkittyneen flunssan jälkitautina tulleen poskiontelotulehduksen kanssa. Jota muuten sairastan, yllätys, ekaa kertaa elämässäni.

Kuukauden aikana olen nukkunut keskimäärin öissä sen 2-4 tuntia. Töissä kuljen suhteellisen zombina, enkä pysty juurikaan keskustelemaan mistään järkevästi. Kun työkaveri ystävällisesti kysyy Rikun voinnista, en meinaa saada muotoiltua vastausta, joka ei kaataisi huoltani ämpärillä toisen niskaan.

Vaivojen määrä ehkä korreloi minulla ja hevosellani, mutta ei-niin-yllättävästi huolen määrä ei korreloi. Siitä huolimatta, että minä olen lähes hermorauniona huolesta, hevoseni on iloinen oma itsensä. Tänään se oli jopa vapaapäivän jälkeen ollut erityisen pinkeä, kun äitini oli käynyt ratsastamassa sillä tuulisella ilmalla. Että voi ihminen tullakin onnelliseksi kun kuulee hevosensa sikailleen!

Tilanne on siis kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että viikko sitten klinikalla todettiin, että liike on parantunut takaa ja pysynyt hivenen epämääräisenä edestä. Huolta aiheutti kontrollina otetut verinäytteet: jostain syystä tulehdusarvot olivat nousseet. Antibioottikuurin kanssa kotiin seurailemaan tilannetta. Eilen Riku kävi verikoekontrollissa, ja antibioottikuuria jatkettiin, koska tulehdusarvot olivat edelleen korkeat.

Nyt odotellaan tulehdusarvojen laskemista (eli siis käytännössä hoidetaan tulehdusta, jonka paikasta ei ole tietoa) ja sitten pohditaan liikettä uudestaan. Mitään varsinaisen huolestuttavaa liikkeessä ei tällä hetkellä ole - Riku on innokas, jaksaa taas koota takaa, mutta jostain syystä vasemmalle ratsastaessa silloin tällöin tahdittaa päällään, vaikka etujalkojen liike on puhdas. Mysteerihevonen.

Perjantaina ratsastin tunnilla askellajeja sen verran lävitse, että päädyimme opettajan kanssa siihen tulokseen, että voin sunnuntaina startata seuranmestaruuksissa Rikulla. Ja niin me starttasimme. Rata oli todella huono, olin itse ahdistunut kun esitin radalla hevosta, joka ei mielestäni ollut aivan priima. Lisäksi jarrut olivat lähes kuukauden kouluratsastustauon jälkeen täysin hukassa... No, niin vain siitäkin radasta selvittiin n. 60 prosentin tuloksella. Prosenteilla ja pisteillä ei ollut tässä tilanteessa mitään merkitystä, mutta oli ihana saada palkintojenjaossa tuomarilta vielä palautetta. Hän sanoi, että kun minä itse pääsen ratsastamaan hevosta paremmin, vielä hiukan rehellisemmin pyöreänä, se on hevonen, jonka liikkeet riittävät ihan mihin vaan. Huhhuh. Kyyneleet nousivat silmiin, varsinkin tämän muutenkin tunteellisen kuukauden päätteeksi.

Hevonen on upea. Kumpa se tulisi vielä kuntoon.

Mä ja mun paras. Sennumestaruushopea tänäkin vuonna, sekä esteissä, että koulussa.

Väsymys, itku ja suru

Kyllä on tunteita käyty läpi parin viimeisen viikon aikana! Yritän nyt vähän summata niitä...

Tasan kaksi viikkoa sitten Riku siis piikitettiin toisen takasen kintereeseen ja ristikkäisen etusen alaniveliin. Viikon kävelyn jälkeen alkoi sekä hevosen, että ratsastajan pääkoppa vaatia vauhtia - Riku harrasti erilaista säntäilyä eri tilanteissa ja minua ahdisti, kun en saanut ratsastaa. Viikko sitten torstaina koitti suuri päivä, kun lääkärin antaman ohjeen mukaisesti kokeilin ravata hieman. Ilo vaihtui hetkessä epäuskoksi ja sitä kautta ahdistukseksi - miten voi olla, että hevonen, joka ennen piikitystä oli niin hienoisen ep, ettei sitä tuntenut kuin juuri ja juuri selkään, onkin yhtäkkiä ihan köpö?

Vein Rikun talliin, ja aloitin välittömästi soittelukierroksen hevosihmisille ympärilleni. Useimmat olivat ihmeissään, mutta erityistä huolta ei tuntunut olevan, kun pistokohdat eivät kerran turvota, eivätkä kuumota. Itselläni ahdistus ei lieventynyt.

Perjantaina soitin klinikalle ja jätin soittopyynnön Rikua hoitaneen eläinlääkärin sijaiselle. Hän soitteli iltapäivällä takaisin, ja suositteli klinikkakäyntiä, jotta saadaan otettua verinäytteet ja niistä tulehdusarvot. Tässä vaiheessa siis epäilynä oli pistoskohdan kautta niveleen menneen bakteerin aiheuttama niveltulehdus. Sitä olin jo heti pistoksien jälkeen ehtinyt googlata sen verran, että tiesin pelästyä apaut kuoliaaksi tässä vaiheessa...

Ajeltiin siis klinikalle, mun itkiessä välillä lähes hysterisenä pelkääjän paikalla. Äiti piteli laina-auton rattia tiukasti, eikä onneksi sortunut lohduttelemaan. Klinikalla purettiin Riku, mentiin sisälle odottelemaan hevosen kanssa. Hoitaja nappasi veret, ja sen jälkeen odoteltiin. Tulehdusarvoja (tai tulehduksiin viittaavia arvojako nämä nyt on?) otettiin kolme, joista kaksi oli viitearvon rajojen sisällä ja yksi kohonnut. Jouduin sitten tekemään päätöksen siitä, jätänkö Rikun klinikalle yöksi niin, että hoitava eläinlääkäri voi tutkia sitä lauantaiaamuna, vai tuonko kotiin. Päätin tuoda Rikun kotiin. Itkien.

Yö meni hereillä pyörien. Ahdisti ja itketti. Aamulla jo ennen kahdeksaa olin tallilla tutkimassa hevoseni vointia. Kävimme aamukävelyllä, ja minä päätin, että lähden kamalasta olostani huolimatta sovitulle reissulle Suomenhevosten Kuninkaallisiin Rikun vuokraajan kanssa. Siellä sain ajatukset ajoittain irti Rikusta, tosin jossain vaiheessa uutta kisapaitaa hiplatessa mietin, että entä jos mä en sellaista saa enää pukea päälle? Entä jos Riku ei parane? Huonona vitsinä ilmoille heitetyt kommentit siitä, kuinka Riku ehkä voi käyttää loimea, jos ei kuole, eivät olleet ollenkaan hauskoja oman pääni sisällä. Kisapaitakin jäi ostamatta, ja mukana kannetut kannusremmit palautettiin hyllyyn. Sanokaa vaikka taikauskoksi. 

Sunnuntaina suuntasin taas ennen kahdeksaa Rikun kanssa kävelemään. Sen jälkeen lähdimme ajamaan Emile Faurien klinikalle Ruskeasuolle. Klinikka oli mahtava, selkeä ja siitä oli helppo löytää punainen lanka. Keskittymiseni olisi voinut olla parempaa, jos en olisi miettinyt, pääsenkö omalla hevosellani enää ikinä kokeielmaan klinikan asioita...

Tällä viikolla Riku on liikkunut aika paljon, mutta kevyesti. Pistin sen myös tarhaamaan kavereidensa kanssa, koska yksintarhaus sai aikaan sen, että se seisoi 12 tuntia päivässä samassa paikassa. Nyt se liikkuu lähes koko päivän kevyesti.

Eilen otin ensimmäistä kertaa ravia kaarevalla uralla. Ravi tuntui selkään puhtaalta. Erityisenä voitonmerkkinä en tätä pidä, kun ottaa huomioon, että perjantaisen klinikkareissun jälkeen hevoseni on saanut norsuannosta Metacamia. Lohduttaudun silti sillä, että olisi se voinut tietysti olla edelleen ontuvakin. Se olisi huolehdittanut vielä enemmän.

Nyt rupean hiljalleen kokeilemaan ravia hieman enemmän. Jos ensi viikolla tuntuu hyvältä, sitten ehkä laukkaa. Jos ei tunnu, palataan askel taaksepäin. Kontrolliaika klinikalle on 22.9., eli puolentoista viikon päästä.

Olen jopa hieman yllättynyt, kuinka raskaasti olen ottanut viimeiset pari viikkoa. Töissä alkaa pinna olemaan kireällä, kun nukuttuja tunteja tulee yössä n. 2-3. Itku nousee kurkkuun helposti, ja pienetkin vaikeudet tuntuvat kerrostalon kokoisilta. Tuntuu, ettei kukaan ymmärrä. Vaikka kyllä ymmärtää. Sen takia mulla on mahtava pieni porukka, johon kuuluu minä, Rikun vuokraaja ja meidän mutsi. "Riku kuntoutuu!" -whatsappryhmässä on jaettu kävelytysvuoroja, lääkitsemisvuoroja, rapsutusvuoroja ja kuulumisia. On se vaan käsittämättömän hienoa, kun on saanut jakaa tätä. Koviten tässä tilanteessa kolahti se vastuu - vastuu minun omasta hevosestani. Minun pitää pystyä itse tekemään päätökset, myös silloin, kun eri ammattilaiset puhuvat täysin ristiin. Ja sen jälkeen pystyttävä kantamaan vastuu päätöksistäni.

Enpähän pidä enää hevosenkaan terveyttä itsestäänselvänä. 

Pojat eivät halunneet poseerata, mutta tänään nautittiin kävelyllä näin makeasta ilmasta.

Syy, selitys ja huojennus

"On siis ollut epämääräisen huono, ei tunnu kuin satulaan... Nyt sitten valmentaja huomannut?"

"Ei kokoa kuten ennen, laukka ei pyöri kuten ennen, vasemmalle kaarrettaessa vähän epätahdissa välillä?"

"Liikkuu siis ihan tarpeeksi, urheiluhevosen verran. Onko mikään muuttunut? Satula, pohja, treeni...?"

"No joo, kyllä se vähän reagoi. Hyvin vähän. Vasemmasta kintereestä ehkä 1,5 verran, oikean etujalan alanivelistä ykkösen verran. Kinner myös vähän kiertää liikkeessä."

"Just tän takia mä juoksutan asfaltilla nuo liikkeet, ei tässä näy kyllä hiekalla yhtään mitään. Ehkä aavistuksen, kun tietää, mistä katsoo, huomaa, ettei tuo takanen tahdo tulla kunnolla rungon alle laukassa. Tarkka on kyllä ollut sun takapuolituntuma!"

"Kuvataan vasen kinner ja oikea etunen. Jos on löydöksiä, saanko kuvata oikeankin kintereen?"

"Tämä menisi kyllä näillä kuvilla minultakin ostotarkastuksessa lävitse, ja vähemmän tarkka ei edes huomaisi. Kintereessä pienen pientä muutosta, voi olla, että kasvattaa siihen jotain, ja voi olla, ettei kasvata. Aika näyttää. Etusessa ei mitään, luultavasti vain kompensoi kinnertä sillä jalalla."

"Kyllä sinä tämän käyttöön saat. Ja aika piankin."

"Koska merkittäviä löydöksiä ei ole, hoidetaan oiretta. Piikitetään kipeät nivelet. Vajaan kuukauden päästä pitäisi olla normaalissa käytössä, jos kaikki sujuu hyvin."

"Nyt on pakko kyllä sanoa, että tämä hevonen on hienosti hoidettu. Hyvässä kengässä, karvassa, symmetrisessä ja erinomaisessa lihaskunnossa ja riittävän hoikka. Ole ylpeä siitä, mitä olet tehnyt tämän hevosen kanssa. Tällaista on ilo hoitaa."

"Hei, nyt ei ole syytä itkeä! Et syytä itseäsi mistään, luota vaan jatkossa siihen, että sinä tunnet tämän hevosen niin hyvin, että sinä tiedät, kun jotain on vialla."

Eilen oli äärimmäisen raskas ja tunteellinen päivä. Pelkoa, odottamista, ahdistusta, huojennusta. Vähän vielä sitä itsesyytöstäkin. Vähenevissä määrin kuitenkin.

Nyt meillä on siis pieni sairasloma ja huilaushetki. Olen helpottunut ja huojentunut tilanteesta. Myös siitä, että syy löytyi, ja se on helppo hoitaa. Vähän myös jo mietin, että olisiko tämä ollut kuitenkin tämän kesän tulosmahalaskun takana ainakin osittain - hevosesta on ollut tosi vaikea saada irti sitä, mitä minä tiedän sen osaavan.

Se jää selviämään tulevaisuudessa. Pääasia on se, että Riku tulee kuntoon. 

Syy kadonneen fiiliksen takana

Tänä kesänä olen useammin kuin kerran pohtinut ja ääneen kysellyt, että "Onko tää nyt ihan puhdas?", "Liikkuuko tää vähän omituisesti takaa?", "Onko tää laukka edes kolmitahtista?" tai "Miten tää on nyt yhtäkkiä niin vaikeaa?". Olen passittanut kaikki mahdolliset ympärilläni touhuavat ihmiset tuijottamaan hevostani edestä ja takaa, kaikista mahdollisista kulmista ja kaikissa mahdollisissa askellajeissa. Mitään huomionarvoista ei ole ollut.

Itse olen pohtinut, että Riku on välillä vähän haluton. Mutta taas toisaalta, se hyppää mielellään, kuumenee ratsastaessa ihan tutulla tavalla ja kykenee suorittamaan. Kokoaminen on ollut todella vaikeaa, mutta sen olen taas pähkäillyt niin, että en vaan itse saa ratsastettua sitä nyt kunnolla läpi. Kaikki tämä yhdessä on luonut sen, että fiilis selässä on ollut ajoittain kateissa. Ja yllättäen askellajeista meille vaikein, eli käynti, onkin ollut paras. Aiemmin helppo ja letkeä ravi on ollut takaa tehotonta ja vähän väsähtänyttä.

Tänään menin valmennustunnille. Kärkkäisen Annan kanssa juttelimme tavoitteista, fiiliksistä ja muista. Kävelin. Ravasimme oikeaan kierrokseen. Riku tuntui ihan halukkaalta, sellaiselta, mikä on ollut tänä kesänä ihan "normaalia". Ravasimme vasempaan kierrokseen. Tunsin tutun epätasaisuuden muutamalla askeleella. Anna pyysi minua pidentämään ohjat. Ravasin useamman kierroksen pitkin ohjin ympyrällä. Siinä vaiheessa jo alkoivat kyyneleet valua - vähän ahdistuksesta, vähän helpotuksesta. Joku muukin huomaa siinä jotain!

Lopputulema oli se, että kaikki ei ole ok. Varasin klinikka-ajan keskiviikolle.

Mitä tästä opimme? No, ainakin jatkossa aion luottaa enemmän omaan fiilikseen ja perstuntumaan. Se on jo kaksi kertaa puolen vuoden sisään osunut täysin oikeaan.

Sanomattakin on selvää, että olo on kuin nieleskelisi kaktusta. Sattuu ajatella, että olen koko kesän liikuttanut hevosta, joka ei ole ollut ihan kunnossa. On mulla nöyrä ja kiltti hevonen, kun se on silti suorittanut. Nyt en pääse ylitse tästä itsesyytöksestä - toivottavasti en ole kesän aikana tehnyt hirveää tuhoa kipeälle hevoselle. Ihan tyytyväisenä se jäi lahjuksiaan syömään karsinaan kuitenkin, ei onneksi traumatisoitunut kai tänäänkään karvaa vasten pillittävästä omistajastakaan. Jaksoi odottaa, että kerään itseni ja annan herkut taskusta.