Mitä kuuluu, aivovamma?

Blogini suosituin ja etsityin aihe on ehdottomasti aivovammani. Vaikka se näkyy arjessani monella tavalla, olen pyrkinyt pitämään sen poissa kirjoitetusta tekstistäni, ihan vain sen takia, että yritän itsekin olla miettimättä asiaa jatkuvasti, jotta siinä ei tulisi pyörittyä enempää, kuin on ihan pakollista. Koska hakusanalla aivovamma blogiini tullaan usein, ja haluan edelleen jakaa tietoa päähän kohdistuvien iskujen seurauksista tässä riskilajissa, ajattelin nyt kuitenkin kirjoittaa aiheesta päivityksen. Uutta tietoakin on.

Viimeksi kirjoittelin aivovammapäivitystä elokuussa. Postaus löytyy täältä, siellä on myös linkit muihin blogini aihetta sivuaviin teksteihin. Tuolta voitte lukea myös tarkemmin, minkälaisessa onnettomuudessa olin, jos se kiinnostaa. Lyhyesti: ratsastin laukkaa ylämäkeen, kun kulman takaa eteeni tuli alamäkipyöräilijä ja Riku pyörähti altani pois. Tajuttomuus, ambulanssilla sairaalaan, aivovamma.

Elokuun jälkeen syyskuussa migreenitilanne riistäytyi mahdottomaksi. Migreenikohtauksia tuli useampi viikossa, ja niiden aikana jäätävää päänsärkyä jatkui yhtäjaksoisena 6-18 tuntia, en pystynyt muuhun kuin nukkumaan ja vaikertamaan kivusta. Etsinnän jälkeen migreenikohtauksia varten löytyi kohtalaisen hyvä lääkitys, ja kohtaukset ensin vähentyivät, ja nyt niitä ei ole kuukauteen ollut (kopkop).

Uniongelmat seilaavat edestakaisin jatkuvasti. Välillä on vaikeutta nukahtaa, ja siihen pitää syödä lääkitystä. Välillä nukahdan kyllä, mutta herään yön aikana n. 20 kertaa ilman syytä. Välillä on pidempiä jaksoja painajaisia ja muita ahdistavia unia jatkuvasti. Joskus sängystä ei yksinkertaisesti pääse ylös, itkettää se, että väsyttää niin paljon. Ja unta on pakko saada kymmenen tuntia yössä, jonka jälkeen pysyn hereillä noin 4-6 tuntia, ja sen jälkeen on pakko jälleen nukkua. Päiviäni rytmittää siis nukkuminen ja ne hetket, jolloin jaksan touhuta. Kesän ja syksyn aikana opin, että jos tätä omaa rytmiään ei kuuntele, lopputulos on migreenikohtaus ja kahden päivän krapulaa muistuttava kohmelotila.

Muistin toimimisen osalta ollaan mun mielestä menty huomattavasti eteenpäin! En tarvitse enää läheskään niin usein navigaattoria kun ajan tallilta kotiin, kaupastakin selviän usein ostosten kanssa, joita olen mennyt hakemaan (jos niitä on maksimissaan kolme), en pyöri läheskään niin usein kotona miettimässä, että mitä mä olin tekemässä. Sen sijaan uusia ihmisiä en edelleenkään opi tuntemaan ulkonäöltä, samoin uusien nimien oppiminen on vaikeaa. Ilmeisesti tämä "kasvosokeus" on tullut suhteellisen pysyväksi ominaisuudekseni. Minulle saa edelleen sanoa asiat moneen kertaan, enkä edelleenkään muista niitä. Kuljen ympäriinsä muistilappujen, kalentereiden ja erilaisten vihkosten kanssa. Ihmiselle, jonka ei ole ikinä ollut pakko käyttää kalenteria, koska muistaa kaiken, tämäkin on ollut uutta.

Kaikista vaikeinta on ollut tottua siihen, ettei ole enää samanlainen kuin ennen. Onnettomuus on muuttanut myös minun luonnettani. Olin ennen itsevarma, nyt olen usein epävarma, itkuinen, ylimurehtija. Mietin, onko minusta ja vammastani vaivaa, huolehdin hassuista asioista. Herään yöllä ja huolehdin. Illalla huolehdin. Aamulla asiat ovat hetken hyvin, sitten taas huolehdin.

Ja sitten tulee se peikko, josta ei kuulu puhua. Masennus. Duodedecim kertoo aivovammasta ja masennuksesta näin:

"Masennustila ja itsemurha-alttius. Aivovamman on todettu lisäävän masennustilan riskiä. Ulkomaisten tutkimusten perusteella masennustilaa voidaan arvioida esiintyvän vähintään 30-40 %:lla aivovammapotilaista. Koposen ym. (2002) suomalaisessa tutkimuksessa sitä todettiin 27 %:lla aivovamman saaneista 30 vuoden seuranta-aikana. Vamman vaikeusasteen yhteydestä masennustilan kehittymiseen on ristiriitaista tietoa (Holsinger ym. 2002, Fann ym. 2004). Joissakin tutkimuksissa masennustilaa on todettu yleisemmin lievän kuin vaikeamman aivovamman jälkeen (Fann ym. 2004).
Masennustilan diagnosoimista vaikeuttaa aivovamman jälkitilan ja masennuksen oireiden osittainen päällekkäisyys. Toivottomuuden ja arvottomuuden tunteet sekä mielihyvän tunteen menettäminen ovat niitä masennuksen oireita, jotka ovat parhaiten erotelleet masentuneet muista aivovammapotilaista (Seel ym. 2003). Toivottomuus, itsemurha-ajatukset ja itsemurhayritykset on todettu yleisiksi aivovamman saaneilla (Simpson ja Tate 2002). Erityisesti päihteiden käytön on havaittu olevan yhteydessä lisääntyneeseen itsemurhariskiin (Teasdale ja Engberg 2001, Simpson ja Tate 2005)."

Syksyllä meni pitkä aika, ennen kuin oireeni tunnistettiin. Itku, tunne siitä, ettei minusta ole mihinkään, kiinnostumattomuus tavallisesta elämästä ja ajatus siitä, että haluaisi vain nukkua, löysivät lopulta neuropsykologisen kuntoutukseni aikana nimen. Masennus. Yleistä ja alidiagnosoitua aivovammapotilailla. Sain lähetteen, pääsin puhumaan asiasta. Helpotuin, kun tajusin, etten ollut tämänkään asian kanssa yksin. Helpotuin, kun tajusin, että tämä osa itseäni, jota minun oli vaikea tunnistaa, oli jotain, jolle pystyi laittamaan nimen. Ymmärtämään ja sitä kautta elämään sen kanssa. Antamaan taas kerran itselleen aikaa.

Syksy ja alkanut talvi on ollut rankka. Olen kuitenkin roikkunut kiinni arjessani, käynyt joka päivä ainakin sen verran ulkona, että olen käynyt Rikua katsomassa. Käynyt pilateksessa ja salilla, kun on tuntunut siltä. Yrittänyt olla ruoskimatta itseäni niistä hetkistä, kun kaikki jaksaminen menee hengittämiseen. Blogin kirjoittaminen on ollut kaipaamani pakopaikka. Olen nauttinut kirjoittamisesta, hetken paosta siitä, että en jaksa.

Toinen paikka, minne on voinut kadota, on Rikun selkä. Siellä kaikki tuntuu vielä samalta ja merkitykselliseltä. Riku ei kohtele mua eri tavalla, sille ei tarvitse selittää, että nyt itkettää. Rikun kanssa olen täysi ja kokonainen. Aikaa tämä kuntoutuminen vie, mutta sitä minulla on. Tämä tie tulee nyt kulkea sellaisena, kuin se eteen sattuu. Onneksi on Riku, perhe ja talliperhe. Teidän kanssa mä pystyn mihin vain.

Tänään aivovammaisen toimintaterapiassa oli Aulangon hotellivieraiden ajeluttamista Aulangon tekosaarille. Kärryillä minä, suitsissa Petu ja valjaissa Jouko

Pyllykuva!

Meidän joulupäivän ajohepat, Vili ja Jouko

I wish you a Muddy Christmas!

Tänään tallilla vähän nauratti joulukuvia kuvatessa. Riku oli saanut lahjaksi ihanan havukranssin, ja ehkä ensimmäistä kertaa hevosenomistajahistoriassani mietin, että pitäisi varmaan ottaa blogiin kuva. Sitten vilkaisin päälläni olevia kuraisia vaatteita, polviin asti mutaisia saappaita, hevosen repaleista ja, yllätysyllätys, mutaista loimea ja mietin, että niin. Joulumieltä vaan kaikille.

Mutta! Kummasti kyllä mulla on tänä vuonna ollut säästä huolimatta eniten joulumieltä moneen vuoteen. Riku on käyttänyt tonttulakkiaan monta kertaa, minä olen pukenut kotona taloa joulukuntoon, poltellut kynttilöitä ja availlut joulukalenterin luukkuja. Käynyt joululaulukonserteissa, kuunnellut kotona jouluradiota ja paketoinut lahjoja läheisilleni.

Riku tänään tunnin jälkeen päivittäisellä puurollaan

Riku on ollut tietenkin, hevonen kun on, täysin tietämätön joulusta. Eilen kävimme vielä tekemässä kunnon koulutreenin, tänään treenattiin estekoulua puomeilla.

Ja sitten kuvattiin mutaisen joulun blogikuvat. Näillä kuvilla ja tällä videolla haluan toivottaa lukijoillemme ja seuraajillemme Hyvää Joulua! On ollut ilo saada lukea kommenttejanne ja käydä keskustelua kanssanne.

Rikun upea lahjakranssi!

Edustava arkitodellisuuskuva joulusta 2015!

Linkki videoon: https://www.youtube.com/watch?v=EHlrvzYTa9I

Alkuperäisen kuvan ottanut Mirella Ruotsalainen, kortiksi muokannut Minna Suutari

Tosi hyvin ja tosi huonosti - Tampereen estekisat

Viime sunnuntaina käytiin paketoimassa kausi Tampereella Niihamassa 1-tason Drivereissa. Arvoin luokkia aika pitkään, mietin, hyppäänkö tutut ja turvalliset 70 ja 80cm, vain 80cm vai 80cm ja 90cm. Lopulta sain rohkeuspiikin ja ilmoitin meidät hyppäämään sekä 80cm, että 90cm radat. Onneksi ilmoittautumisaika loppui heti rohkeuspiikkini jälkeen, muuten olisin perunut osallistumiseni ysikymppiin heti... Mutta kuten Kristan kanssa juteltiin, ne 70cm radat eivät oikein anna enää mitään, 80cm on mukavasti mukavuusalueella, joten on hyvä hetki laajentaa sitä mukavuusaluetta. Näin ajattelimme. Näin ajattelemme edelleen, vaikka ei ehkä tulosten perusteella kannattaisi.

Pidin 80cm verryttelyn lyhyenä, jotta Rikulla jäisi intoa vielä 90cm radalle. Katsku kävelytti Rikua ensin ulkona, minä vain kävelin ulkokentällä ja varsinaisen verryttelyn hoidin kaikkinaan maneesissa, jonne pääsi kahdeksan ratsukkoa kerrallaan. Vähän ravia, vähän laukkaa, muutamia hyppyjä. Riku oli varsin innokkaalla päällä ja otti muutamia sivuttaislähtöjä erilaisista äänistä. Hypyt olivat kivoja ja pyöreitä.

80cm rata oli mielestäni mukava, sujuva, mutta kuitenkin sellainen, että piti olla hereillä, jotta muutamalle esteelle löysi hyvän tien. Tuttuun tapaan Riku villiintyi lähtömerkistä ja ekalle esteelle tultiin vähän enemmän hevosen kuin kuskin määrittelemässä tahdissa. Päätin jo ennalta, että nyt yritän koko radan muistaa, etten jää pitämään, vaikka tahti olisi minun mielestäni liian rivakka - mä kun tykkään mieluummin ratsastaa vähän alitemmossa kuin reippaammin. Ykkönen ylitettiin reippaasti, sen jälkeen haettiin päädyn kautta tie 2-3 -linjalle. Linjalle tuli viisi suunniteltua askelta, molemmat hypyt hyviä. Seuraavassa kulmassa Riku meinasi innoissaan ohjautua väärälle esteelle (kuten Muurahainen edellisenä viikonloppuna sanoi, ratsastajan pitää muistaa, että Riku EI tiedä mille esteelle ollaan menossa, eikä antaa sen kuskata valitsemalleen esteelle), mutta ehdin saada sen käännettyä sarjalle niin, ettei lähestymisestä oikeastaan edes näe, että meillä oli pieni kommunikaatiokatkos. Vitos-kutosväliin taas suunniteltu askel, sitten tarkkaa ratsastus seiskalle ja sieltä sitten pelottavan maneesinlaidan kautta vielä kasille.

Rata oli aivan huikean hyvä, ehdottomasti yksi minun parhaistani. Oikeastaan kaikki paikat olivat hyviä, laukat vaihtuivat esteillä enkä häirinnyt hevosta kovin paljoa ;) Tuloksena siis puhdas rata.

Jouluriku!

Linkki videoon: https://www.youtube.com/watch?v=tKyiM-Ee_Rk

Koska ratsastin ysikympissä ison luokan lopussa, Riku meni koppiin odottelemaan luokan alkua. Ysikympin verkkaan otin samanlaisen ajatuksen kuin edelliseen, eli vähän hyppyjä, kunhan tulee hyviä. Yhteen esteeseen työnsin Rikun niin sisään (perinteinen "en näe askelta ja tuuppaan"), että siihen kiellettiin. Muuten hypyt olivat hyviä ja onnistuneita. Ei kun radalle. Tervehdin tuomaria, ja nostin laukan. Riku vinkaisi innostuksesta, ja huokaisin helpotuksesta - kyllä se vielä tämän radan jaksaa. Ensimmäiselle esteelle vähän juureen, siitä jäi ristilaukka alle. Ja kun videolta katson nyt tuota, en saanut näköjään ajoissa ratkaistua, korjaanko 1-2 -linjan aikana laukan oikeaksi vai menenkö ristilaukassa ja niinhän siinä sitten stopattiin radan isoimmalle okserille. Ihan vaan tosi huonosti ratsastettu tilanne, kun sitä nyt myöhemmin ajattelee. Ja kun kerran stoppaa, mä menen itse niin paniikkiin, että seuraavalla kerralla loppui vaan usko kesken lähestyttäessä ja kielto tuli jo kaksi askelta ennen estettä.

Noh. Ei kai siinä sitten muuta, kuin kotiin harjoittelemaan. Olin tosi pettynyt omaan ratsastukseeni, en lainkaan pettynyt hevoseen ja jotenkin tämä oli tärkeä reality check sen suhteen, että ihan tosi alussa tässä hommassa ollaan, kun pienetkin asiat sekoittaa mun pakan noin täysin. Nyt sitten treenataan, ja kokeillaan ensi vuoden puolella uudestaan.

Toisaalta, jos lähdetään siitä, että kauden ensimmäiset kisat lähitallilla kisattiin puntti tutisten tasolla 50cm ja 70cm, ja sen jälkeen on oikeasti edetty ihan hirveästi ja itseluottamusta on saatu tonnin verran, ei tähän voi olla pettynyt. Hiljalleen, rauhassa, kovaa treenaten ja kivaa pitäen me kyllä päästään meidän tavoitteeseemme. Lähitavoitteena on päästä useammassa 90cm radassa maaliin asti ja joskus (ei ensi kaudella) saada hyväksytty tulos metristä.

80cm sarja A-osa

80cm sarja B-osa

Onnellisia treenikilometrejä

Jos olisin taikauskoisempi, en varmaan kirjoittaisi tätä postausta. Tämä postaus tulee nimittäin koskemaan asiaa, jota ei ikinä kannattaisi sanoa ääneen. Aion kuitenkin sanoa sen.

Meillä menee tällä hetkellä treeneissä hyvin ja huolettomasti. 

Huh. Nyt se on sanottu. Älkää kertoko kenellekään!

Koko viime talvi, ja oikeastaan sitä edeltävä myös, kipuiltiin Rikun varsin omituisten päänravisteluoireiden kanssa. Sellaisten, jotka alkoivat pienenä "korvien heilutteluna" ja pahenivat viikkojen myötä sellaiseksi heilunnaksi, jossa hevonen hakkaa itseään maneesin laitoihin. Ensimmäisenä talvena hoidettiin hampaita, löydettiinkin sieltä paljon sanomista. Hampaiden hoidon lisäksi vaihdettiin kuolainta. Käväistiin klinikalla, jossa minua pidettiin aika hysteerisenä. Ongelma ratkesi kuin itsestään keväänkorvilla, ja ravistelu jäi unholaan. Kysymysmerkkinä.

Viime talvena syksyisen sairasloman (omituiset veriarvot, ilmeisesti syy olikin lopulta mittavirhe) jälkeen ongelma alkoi taas maneesikaudelle tultaessa, ja vielä rajumpana kuin edellisenä vuona. Tuolloin tutkittiin klinikalla selkää ja hierottiin erilaisia selän jumeja auki. Tarkastettiin taas suu, tarkastettiin satula, vaihdettiin kuolaimia ja turparemmejä. "Voisko se olla sitä ja voisko se olla tätä?" Pyörivät ylianalysoijan mielessä. Pidettiin pidempiä maastojaksoja. Lopulta meidän tallille kurssittamaan tullut italialainen hevosfyssariguru (jonka nimeä en muista nyt tietenkään) otti Rikun oman hevosfyssarini ehdotuksesta käsiteltäväksi demohevoseksi. Kaksi päivää Rikua leivottiin tallinkäytävällä tuntitolkulla. Tärkein huomio löytyi niskan ja pään alueelta. "Se on niin jumissa, että sillä on jatkuva päänsärky." Omituiset, head shakingia muistuttavat oireet olivatkin siis Rikun tapa kertoa, että nyt sattuu, lopeta. Hoitojen jälkeen Riku oli pari päivää aivan hirveä ratsastaa, pää heilui niin paljon, ettei ohjia voinut kuvitellakaan ottavansa käteen. Ja sitten, yhtäkkiä, pään viskonta ensin väheni, sitten oikeastaan loppui.

Mitä opin tästä? Yritän olla tänä talvena ratsastamatta hevostani tietämättäni noin jumiin. En oikeastaan jaksa syyttää itseäni siitä, etten tajunnut tätä asiaa silloin itse - ei sitä tajunneet minua fiksummat ja kokeneemmatkaan. Rikun ahdas pään ja kaulan liittymä aiheuttaa tiettyjä ongelmia kokoamistreeneille - joita maneesikaudella tehdään enemmän, koska tarkoitus on treenata kohti kisakautta. Minä olen molempina vuosina onnistunut tekemään liikaa ja liian pian. Tänä talvena suurimpana tavoitteenani on reagoida riittävän ajoissa, jos päänviskonta alkaa taas.

Tästä syystä olen ollut äärimmäisen iloinen tästä viimeisestä kuukaudesta ja siitä, kuinka tyytyväisen hevosen kanssa olen saanut harrastaa. Tekeminen on huoletonta, mukavaa, virkistävää ja silti tavoitteellista. On aika hienoa huomata, että pystyn kasvamaan hevosenomistajana ja ihmisenä sellaiseen suuntaan, mihin haluan!

Eilen meidän tyytyväiseen treeniimme kuului kavaletteja ja puomeja. Rikun tarhakaveri Kösti pääsi myös puomitreeneihin, ja kannoin poikia varten tehtävän, jossa toisella pitkällä sivulla oli puomi - kavaletti - puomi - kavaletti -harjoitus, toisella sivulla puomi-kavaletti-puomi -harjoitus ja päädyssä vielä yksittäinen puomi ja kavaletti. Teidän ilokseni kuvasin myös tämän minun hienon ratani. Tässä siis video, jossa esittelen mitä olen oikein maneesiin rakentanut ja miksi. Mukana myös tallikoirat Lii ja Mocca!

Linkki: https://www.youtube.com/watch?v=TlTK9pk--pY

Tätä me siis pompittiin maanantaina. Kavaletteja en nostanut ollenkaan, sillä olimme Rikun kanssa sunnuntaina estekisoissa (postaus tulossa myöhemmin) ja tämän oli tarkoitus olla vähän palautteleva estetreeni. Onnistuin tekemään tuota videolla esittelemääni kiemuraakin, jee!

Tänään taasen kävimme Rikun kanssa koulutunnilla. Tunti oli viimeisten viikkojen teemaan sopiva: hyväntuulinen, iloinen ja täynnä yhteistyötä ja ymmärrystä. Ja täytyy sanoa, että ymmärrystä tuo minun hevoseni minun kanssa tarvitseekin, koska olin sitten unohtanut toiseen saappaaseen kiinni kannuksen, vaikka oli tarkoitus ottaa ne molemmista pois :D Aatelkaa nyt kuinka rankkaa Rikulla on, kun joutuu elämään mun kanssa...

Maailman paras nnnnnnnainen ja tallikoira Lii

Ville Vaurion valmennuksessa

Kuluneella viikolla ehdimme Rikun kanssa myös osallistua toista kertaa Ville Vaurion valmennukseen. Ensimmäistä kertaa kävimme Villen tunnilla lokakuussa, sen kerran mietteisiin ja kuviin pääset tästä.

Nyt olimme Rikun kanssa tunnilla kera Miran ja Dannyn. Alussa ratsastimme pääty-ympyrällä, jossa teimme siirtymisiä käyntiin ja takaisin raviin. Minulla ja Rikulla oli tavoitteena olla vähän nopeampia ja tsäpäkämpiä, Miran ja Dannyn taas piti vain malttaa ja malttaa. Riku on minun mielestäni muuttunut viimeisen vuoden aikana niin, että se tarvitsee selvästi pidemmän ajan vertymiseen kuin aikaisemmin. Nytkin se oli aluksi aika hidas, ja minä olin hidas korjaamaan sitä. Ville muistutti taas siitä, että pohje antaa avun ja jää sen jälkeen roikkumaan, eikä koko ajan kaiverra ja muistuta. Lisäksi, vaikka Riku tekee luonnostaan hyviä ravi-käynti -siirtymisiä, tulee minun oikeasti ratsastaa Riku niin siirtymiseen, että sen takajalat oikeasti tulevat alle, jolloin käynti on heti ensimmäisestä askeleesta siirtymisen jälkeen laadukasta. Siirtymiset suunnassa ravi-käynti sujuivat aika hyvin, sen sijaan käynti-ravi -siirtymisissä minulla on jatkuvasti rytmi hukassa, eikä ravi lähde riittävän aktiivisena ensimmäisestä askeleesta pyörimään.

Alkuverryttelylaukkaa

Verryttelylaukkojen jälkeen siirryimme tekemään vähän etuosakäännöstyyppistä harjoitusta käynnissä, jossa oli ajatuksena auttaa minua saamaan oikea pohje lävitse ja reaktiota selkeämmäksi ja nopeammaksi. Tämä oli itse asiassa aika vastaava juttu, kuin mitä Nipsu teetti Rikulle toukokuussa. Käynnissä siis tultiin ensin kohti kulmaa, pysäytettiin, ja suoraan pysähdyksestä lähdettiin kääntämään etuosakäännöstyyppisesti hevosta. Hevonen ei saanut mennä lainkaan eteen päin, ainoastaan askeleet sivulle. Tässä olikin hauska huomata, että vaikka minun mielestäni oli täysin selvää, mitä hain antamillani avuilla, ei se ollut Rikulle lainkaan selvää :D Jommankumman (minun) pitää siis parantaa kommunikaatiota selvemmäksi.

Armotonta keskittymistä neliötyöskentelyssä

Kun käännökset sujuivat näin, tehtiin niitä ensin käynnissä ilman pysähdystä ja sen jälkeen ratsastettiin myös kulmia etuosakäännöstyyppisesti. Riku tuli paljon nopeammaksi takajaloista tässä harjoituksessa. Lopuksi, kun homma alkoi sujua neliöllä, siirryimme ratsastamaan koko maneesin alaa niin, että teimme pitkän sivun keskelle voltin. Tällä voltilla minun tehtävänäni oli testata löydettyjä sisäapuja - pohkeella piti "tönäistä" hevosta vähän ulos niin, ettei se roiku sisäapujen päällä. Riku vastasi tähän harjoitukseen tosi hyvin ja alkoi pysyä paremmin omien jalkojensa päällä ja minä maltoin jättää sen ravaamaan.

Olen aika ylpeä mun istunnastani ja siitä tiestä, joka sen kanssa on aika lyhyessä ajassa kuljettu! Tämän valmennuskerran kuvissa ei ollut YHTÄKÄÄN armotonta takakönöä.

Tästä näkee hyvin mitä se mun pienikin takakönö aiheuttaa - Riku lipsahtaa helposti luotiviivan taakse, mikä ei toki työskennellessä nyt ole tappavaa. Lyhyen kaulansa takia Riku mielellään liikkuisi superlyhyellä kaulalla luotiviivan takana.

Tässä on kuvattuna se tunnin tärkein hetki, jonka pitäisi toistua superusein - onnistuneen apuun reagoinnin jälkeen kiitos, myötäys ja kehu. Riku tykkää, kun sitä rapsuttelee ja taputtelee, ja reagoi myös ääniapuun hyvin.

Ville on sellainen superhyväntuulinen valmentaja, jonka valmennuksista jää hyvä mieli. Vaikka mun kotivalmentajat edustavat aika erilaista opetustyyliä, on mun mielestä tosi hyvä käyttää myös eri valmentajia apuna, koska kaikki kiinnittävät ihan eri asioihin huomiota! Uskon myös, että Ville olisi tiukempi, jos meidän valmennussuhde olisi säännöllisempi - silloin on helpompi vaatia, kun tullaan vähän tutuiksi. Toisaalta juuri nyt mä kaipaankin Rikun kanssa hyvää mieltä ja positiivista yhdessätekemistä, eli tämä valmennus tuli tarpeeseen. Lisäksi tuo käyntineliötyöskentely pitää taas ottaa välineisiin aktiivisesti, se onkin sieltä Nipsun valmennuksen jälkeen jo päässyt unohtumaan.

Ps. Onpa mulla nyt tapahtumatäyteisiä postauksia! Nämä valmennuspostaukset ovat kuitenkin niitä, joista eniten itse hyödyn, koska valmennuksen anti tulee kunnolla jäsenneltyä uudelleen. Muistakin aiheista on kuitenkin tulossa postauksia tässä loppuvuoden aiheita:

Kuka sinun hevosvarusteesi tekee, osa 2 (Ratsastajan varusteet)
Rikun kaviohuolet ja kokeillut ratkaisut (Mutalillussa pehmenneet kaviot)
Omistajan hysterisointi nivelten hyvinvoinnissa ja kokeillut keinot
Miksi minä bloggaan?
Miten mun aivovammani voi?

Jos joku kiinnostai erityisesti, vinkatkaa, niin otan sen jonon kärkeen!

Blogiexpo

Koska mun elämäni on lähtökohtaisesti tapahtumatonta ja tylsää, haalin aina ilolla mukaan kaikkea uutta ja ihmeellistä. Tänään (tai eilen, kellon on jo yli puolen yön) se oli osallistuminen Blogiexpo 2015 -tapahtumaan. Lähdin paikalle ennen kaikkea tapaamaan tuttuja ja samalla ehkä näkemään joitain bloggaajia, joiden elämää olen seurannut vain ruudun takaa. Toinen tavoitteista onnistui, sillä en ollut kunnolla ottanut huomioon, että aivovammani jälkeen minun on ollut tosi vaikea tunnistaa ihmisiä (aikaisemmin se oli suhteellisen helppoa), ja nyt kuvien naamojen liittäminen ihmisiin elävinä osoittautui ihan mahdottomaksi. Hauskaa oli silti, vaikken lisää tuttavuuksia saanutkaan luotua.

Saavuimme paikalle noin 10:30, koska olin tietoisesti lisännyt tunnin nukkuma-aikaa aamuun, jotta jaksaisin koko päivän läpi. Suunnitelmissa oli suunnata heti katsomaan bloggaajien paneelikeskustelua, mutta koska se alkoikin hieman myöhässä, ehdin ensin pyörähtää pikaisesti kojuja lävitse. Paikalla oli minun silmääni aika paljon porukkaa, en yhtään osaa arvioida, mikä olisi voinut olla päivän kävijämäärä, mutta mukavasti oli pientä tungosta ajoittain.

Nää bloggaajapassit oli hauskat! Kuvassa myös VIPeille (joihin en itse siis kuulunut) jaetusta pussista löytynyt chia-paketti ja Dressage OnSitella tarjolla olleet keksipaketit, joista löytyy keksiä niin hevoselle kuin ihmisellekin. Ihana idea!

Itse ohjelmista seurasin ensin paneelikeskustelun. Bloggaajat olivat ehkä vähän jännittyneitä, ja aika täpinöissään. Onneksi siellä oli siis iki-ihana Ruuhkavuosiratsastaja pitämässä opeauktoriteetilla bloggaajia aiheessa kiinni. Tähän keskusteluun olisi todella kaivannut lisää aikaa, nytkin mentiin yliajalle, eikä ehditty kuin ihan hetki kuunnella bloggaajia. Tykkäsin tästä kuitenkin paljon, kaikki bloggajat selvisivät hienosti tiukassa paikassa.

Seuraavaksi jäin katselemaan Dressage OnSiten esittelyä. Innostuin siitä itseasiassa niin paljon, että laitoin liittymihakemuksen samantien tilaisuudessa laatikkoon, ja kotona suostuttelin Lauran myös mukaan. Tammikuussa me siis kannetaan kouluaitoja ja kuvaillaan toistemme koulunypläystä ensi kautta varten. Huippua!

Tässä vaiheessa karkasin ostoksille. Keravan Horse & Riderin kojusta löytyi Equilinen estehuopia, ja kun niissä edelleen loisti se Made in Italy merkki, mä tilaututin itselleni joululahjaksi Rikulle kouluhuovan. Se herkku saapuu mulle toiseksi jouluksi tammi-helmikuun vaihteessa. Messutarjouksen -15% sai myös, kun tilasi ja maksoi huovan samantien, eli sehän oli vähän niin kuin säästämistä itsessään, eikö niin ;) Ja tämä siis todella tuli mulle joululahjaksi, eli en edes joutunut maksumieheksi, ja sain toteutettua pitkäaikaisen unelmani!

Käväistiin kahvilla hetkeensä supermallina valmistautuvan Miran kanssa, ennen kuin palattiin takaisin. Ehdin käydä vielä tutustumassa Kisamatkalla-pöytään, jossa ehdotin Sennille, että jos kevään Match Showssa palkitaan Huonoiten käyttäytyvä suomenhevonen, Riku tulee ehdottomasti paikalle ja voittaa :D

Seuraavaksi koin hetkellisen "Paluu lapsuuteen" -hetken, kun löysin ihania Polle-rahapusseja ja muita pussukoita Raudikko Ruunan ständiltä. Ihania kotimaisia käsintehtyjä tuotteita, joissa oli käytetty kierrätysmateriaaleja. Pakkohan se oli siis ostaa tuollainen pieni pussukka, vaikken ole ihan varma vielä, mitä sillä teen. Sarjakuvasta vaan tuli niin mieleen Rikun ja mun maastoretket :D

Eka Pollen puhekupla ei näy, eli niille, jotka eivät enää muista näitä ulkoa, siinä lukee: "Kolme kilometriä 30 sekunnissa... Aika hyvin, vai mitä, Emma?"

Aivan ihanalla pikkupussukalla oli hintaa 12 euroa. Liikkeen nettisivut

Tämän jälkeen jäin kuuntelemaan Solhedsin infoa hevosten luonnonmukaisesta ihon-, turkin- ja jouhienhoidosta ja siihen liittyvistä aineista. Sen verran tehokas oli myyntipuhe, että ostin kokeiluun Rikulle messutarjouksessa olleet Shine- ja shampoopullot. Silikonia sisältäviä shineja en ole uskaltanut käyttää kuin harvakseltaan, tätä saa hölvätä niin paljon kuin jaksaa. Lisäksi Rikun iho kuivuu reilusti loimituskauden aikana, joten hilseilyyn oli tarkoituskin kokeilla jotain shampoo-öljyhoitoa. Nyt sitten perinteisen LinnaShampoon ja BabyOilin sijaan on kokeiltavana jotain uutta.

Solhedsissa muhun vetosi hyvän myyjän lisäksi tuotesarjan luonnonmukaisuus sekä se, että se on kehitetty ja valmistettu Suomessa! Kyseessä on siis avainlipputuote. Nettisivut täällä.

Lopuksi katselin vielä ratsastusvaatteiden muotinäytöksen, joka oli hauska lisä tapahtumaan. Toki jännäsin myös blogien palkitsemisia, ja erityisesti Jillan voitto kahdessa kategoriassa ilahdutti. Ansaitut pystit!

Kotimatkalla piti poiketa kuskin halun mukaisesti "pikaisesti" Ikeaan ja niinhän siinä kävi, että lopulta kotona makasi alkuillasta yksi kappale raatoja. Koko päivä ihmisten kanssa otti ihan törkeästi voimille!

Onneksi Riku oli sillä aikaa hyvässä huomassa, nimittäin Stella ratsasteli sillä maneesissa ilman satulaa. Saadusta kuvamateriaalista päätellen hauskaa oli!

Linkki videoon: https://www.youtube.com/watch?v=07YiX1Q0oNc

Näissä tunnelmissa on hyvä lähteä huomenna kauden viimeisiin kisoihin. Jännittää aivan törkeästi, pitäkää peukkuja!

Kuinka monta mokaa mahtuu yhteen valmennukseen...

No aika monta! Jo valmennuksen aikana vähän nauratti, että miten pystyykin kämmäämään näin paljon, ja nyt muutaman päivän jälkeen naurattaa vielä enemmän. Jos lähiaikoina estetreenit ovat olleet vähän sellaista iloista ilotulitusta, tällä kertaa ne eivät sitä olleet.

Sunnuntaina 6.12. olimme siis jälleen Anna Kärkkäisen estevalmennuksessa. Muurahainen käy meillä valmentamassa noin kolmen viikon välein, ja minä olen ottanut nyt henkilökohtaiseksi tavoitteekseni saada meille kasattua aina silloin myös esteryhmän kouluryhmien lisäksi.

Sunnuntaina siis rakensimme seuraavanlaisen radan maneesiimme.

Alkuverryttelyn jälkeen aloimme tulla kavalettikokoisina harjoitusta niin, että hyppäsimme ensin päädyn pystyn, sitten pitkän sivun okserille ja siitä päätypystylle. Riku kävi superkuumana ja lähti aina kavalettien jälkeen iloisesti nelistämään. Tehtävä oli niinkin yksinkertainen kuin ratsastaa koko matka samassa laukassa ja ylittää kavaletit. Pääsin kuitenkin itse harrastamaan kontrolliharjoituksia, koska Riku vaihtoi molemmissa kierroksissa pitkän sivun kavaletilla aina laukan. Laukka tuli korjata nopeasti ravin kautta. Koko tämän harjoituksen ajan (jota saimme Rikun kanssa toistaa monta kertaa :D) minua nauratti kamalasti Rikun ihana sinkoilu - se oli niin kamalan iloinen näistä vakavastiotettavista esteratsastustehtävistä. Muurahainenkin totesi, että on huippua nähdä se noin hyväntuulisena, mutta ei silti saisi olla kuriton ja kuskata...

Seuraavaksi tulimme kiemuraa, jossa riitti ratsastajalle pohdittavaa. Piirsin taas teille hienon ratapiirroksen!

Eipä tämäkään näytä paperilla niin haastavalta kuin luonnossa! Mutta siis tätä kiemuraa tultiin pari kertaa molemmista suunnista. Riku ei oikein malttanut odottaa ensin ja oli kovasti itse ehdottelemassa mikä este olisi kiva hypätä, mutta rauhoittui kyllä sitten kuuntelemaan. Aika nopeasti kaarteet imivät mehut intoilevasta pojasta ja vauhti tasoittui.

Minulla on muutamia videonpätkiä, joita Stella ystävällisesti esteidennoston ohessa ehti ottamaan, ja tässä on vika kierros kiemuralta kuvattuna. Hypystä päädyn pystylle tulee aika hauska, kun Riku yllättää valitsemalla paikan kaukaa n. 30 sentin korkuiselle esteelle... Ei ollut kuski ihan valmistautunut ;)

Linkki videoon: https://www.youtube.com/watch?v=u8jyVQXZNeQ

Tämän jälkeen aloimme tulla varsinaista rataa, josta superhieno ratapiirros tässä.

Päädyissä olevat pystyt jätettiin noin 60cm korkuiseksi, muita nostettiin sinne 80-90cm maihin. Tulimme Rikun kanssa radan kahteen kertaan, ja molemmat radat olivat rytmiltään epätasaisia. Riku oli selvästi väsähtänyt, ja sen takia se mieluusti heitti vielä pienen askeleen ennen estettä kun välit eivät oikein sujuneet eteen. Aika paljoin sai ratsastaja pyytää ja patistaa, että kaikesta päästiin lopulta ylitse. Samalla kun laukasta katoaa sujuvuus, häviävät myös laukanvaihdot esteillä, nyt niitä junnattiin useammassa välissä.

Ohessa video päivän viimeisestä radasta, jonka jälkeen Muurahainen sanoi, että kovasti tekisi mieli pyytää vielä tulemaan uudestaan, kun jäi niin paljon korjattavaa, mutta hevosella on bensa sen verran loppu, ettei viitsi vaatia määräänsä enempää. Olin ihan samaa mieltä. Tehtävät suoritettiin kuitenkin, tällä hetkellä aavistuksen raskas pohja ja alun kaarreharjoitukset ja iloittelu veivät mehut totaalisesti.

Linkki videoon: https://www.youtube.com/watch?v=puT6GqXnREw

Riku on kyllä jännä, kun siltä loppuu tuo vauhti ja kunto niin totaalisesti ja yhtäkkiä! Ensin mennään tuli hännän alla ja hevosen intoilun takia vähän liikaakin, ja sen jälkeen yhtäkkiä on bensa niin lopussa, että kone vain yskii. Sileällä Riku jaksaa paljon paremmin, mikä oli meidän onni esimerkiksi Piia Pantsun valmennuksissa. Siinä missä monet hevoset olivat aika loppu jo alkuverkan jälkeen, Riku jaksoi sen hyvin, ja hypyt siihen perään myös.

Nyt on siis tarkoitus kasvattaa talven aikana hyppykuntoa - yhden varsinaisen estetreenin lisäksi viikottaiseen estetreeniin lisätään yksi estejumppapäivä, jolloin tehdään puomeja, kavaletteja ja jumppasarjoja pienillä korkeuksilla.

PS: Etsinnässä leiripaikka ensi kesäksi mulle, äitille ja Rikupetterille! Suosittele hyvää, ei tartte olla Aulangon veroiset puitteet tai opetus, mutta kuitenkin kunnon ratsastusta, ei mitään täteilyjä ;) Ja mukaankin saa tulla leireilemään, isommalla porukalla hauskempaa!