keskiviikko 26. lokakuuta 2016

Miten meille sitten kävikään?

Lopputulos Rikun ontumisen suhteen on se, ettei lopputulosta ole. Minulla ei ole vieläkään diagnoosia, on vain kokeiltuja hoitomuotoja ja tyhjä lompakko. Vahvimmaksi epäilyksi vahvistui joko se, että Rikulla on kavion ligamenttivaurio (esim. kavion nivelsiteen repeämä) tai aktiivivaiheessa oleva sädeluuontuma, vaikka mitään sädeluuontumaan viittaavaa röngtenlöydöstä ei löytynyt.

Etsimme vikaa monella tonnilla, ja mitään ei löytynyt. Pitkään jatkuneen sairaslomani ja vähempien työtuntuntejeni takia olin jo ennen Rikun sairastumista kohtuullisen rahaton. Lopulta lokakuun puolen välin tienoilla jouduin myöntämään, että olen täysin rahaton. Minulla ei ole rahaa pitää mysteerisairastavaa hevosta enää.

Se tuntui käsittämättömän kamalalta. Itkin, syyllistin itseäni, mietin mitä nyt teen. Lopulta tein päätöksen: kipeää hevosta en voi myydä, en voi antaa ylläpitoon. Kipeä hevonen ei lähde kiertoon. Kipeä hevonen menee monttuun, kun sen omistaja ei kykene sitä enää pitämään.

Juuri silloin se tuntui niin käsittämättömän epäreilulta - entä jos läpimurto olisikin jo ihan kulman takana, ihan kohta tietäisin, mistä kaikki johtuu? Entä jos Riku vielä tervehtyisi?

Yhtenä iltana sain ystävältäni Salla Varennilta Aulangon ratsastuskoululta tarjouksen: tuo se tänne. Kuntoutetaan, katsotaan onko sillä vielä alkeiskilometrejä jäljellä. Se on upea hevonen, sillä on vielä annettavaa ratsastajille.

Olin tismalleen samaa mieltä. Riku muutti reilu viikko sitten takaisin Aulangolle, jossa sen kuntouttamisen rahoittamisesta vastaa joku muu. Minä kannoin omat tavarani, Rikun tavarat, kotiin ja itkin.

Mitä minä nyt sitten teen? Minä auttelen tallilla ja ratsastan tuntihevosilla Aulangolla. Maksan pois visalaskuani. Myyn hiljalleen pois Rikulle kertynyttä tavaraa, jotta saan ostettua ruokaa. Käyn syöttelemässä Rikulle porkkanaa ja harjailemassa sitä. Totuttelen siihen, että irtokengät eivät ole enää minun ongelmani, vaan voin vain ilmoittaa niistä muille.

Miltä nyt tuntuu? Tyhjältä. Surulliselta. Salaa myös helpottuneelta. Epäilijöille ja kyseenalaistajille pystyn jo vastaamaan suoraan silmiin katsoen: minä uskon, että tein parhaan päätöksen.

En ole enää hevosenomistaja kuin paperilla. Olen tuntiratsastaja. En tiedä, jatkanko bloggaamista enää. Halusin vaan tulla kertomaan teille kaikille ystävilleni täällä, kuinka tämä asia sai nyt toistaiseksi päätöksensä. Kiitos kaikkien teidän tsempeistä!
Riku muuttopäivänä uusvanhassa kodissaan


5 kommenttia:

  1. Olen monesti miettinyt mitä teille kuuluu. Ihanaa että on tuollaisia ystäviä. <3 Nyt vain toivotaan Rikun kuntoutumista ihan hurjasti! Jospa kevyt tasainen liikunta tekisi tehtävänsä. Ja pääset kuitenkin näkemään ja hoitamaan Rikua ettei se ole missään toisella puolella Suomea.

    Itse asiassa Totin emän kanssa kävi vähän samantyylisesti. Kun se alkoi kremppaamaan ylläpitopaikassaan - ei isoa kremppaa mutta kun tiesin että kukkarossani ei ole paikkaa toiselle hevoselle, alkoi monttu häämöttää. Emälinjan takana oleva kasvattaja sanoi yhteiselle ystävällemme että "sano ettei ainakaan nyt sitä pois laita vielä" ja Viivi vietiinkin tuon tutun kasvattajan laitumelle kesäksi. Annoin passin ja kaikki mukaan. Ja tuota kautta löytyi myös sille paras mahdollinen Oma Ihminen samasta tuttavapiiristä, joka tarjosi tamma-mamman fysiikalle parasta hommaa eli kevyttä maastoilua. Kun teimme omistajanvaihdoksesta paperit, sain uudelta omistajalta lahjakassin jossa oli mm. viinipullo. Olenkin monesti vitsaillut vaihtaneeni hevosen viinipulloon :D

    Aina sanotaan ettei raha tee onnelliseksi mutta kyllä se vaan helpottaa montaa asiaa, ja se epätietoisuus oman hevosen terveydestä on niin kidutusta.. Tottakai sitä kuvauttaisi kaikilla laitteilla korvista kavioihin jos olisi rajattomasti rahaa mutta puolensa ja puolensa, siitähän voisi seurata "tieto lisää tuskaa"-ilmiö.

    Ihanaa joka tapauksessa että teillä ratkesi asia tällä erää parhain päin ja hurjasti tsemppiä Rikulle kuntoutumiseen! Nauti huolettomasta "hevosettomuudesta" ja tuntiratsastajan elämästä. Toivottavasti kertoilet jatkossakin kuulumisia. :)

    VastaaPoista
  2. Nostan todella hattua a) aikuismaisesta päätöksenteosta ja b) siitä että kerrot sen julki. Vaikka nämä asiat eivät automaattisesti kuulu blogin lukijoille, on minusta silti kunnioitettavaa (ja blogisi linjan mukaista!) kertoa myös hevosenomistamisen nurjimmasta puolesta ja elämän reaaliteeteista.

    On mahtavaa että Salla antoi Rikulle tilaisuuden, ja on mahtavaa että Rikulla on luonne jolla tämä ratkaisu oli mahdollinen. Mutta murheellista on että kaikkien koettelemusten jälkeen sinun piti "luopua" siitä. Tsemppiä ja mukavia päiviä, kaikesta huolimatta!

    VastaaPoista
  3. Ihan oikea ja fiksu ratkaisu. Laitoin itse oman hevoseni pois kaksi vuotta sitten enkä lähtenyt piikittelemään ja hoitamaan vanhaa hevosta. Perusteluni oli ihan nuo samat, tosi hevonen meni monttuun. Ja jatkoin tuntiratsastajana. Se oli silloin ihan oikea päätös. Itse asiassa blogin kirjotitaminenkin alkoi olla taas uudenlaista ja kiehtovaa, koska piti keksiä uusia tulokulmia harrastukseen.

    VastaaPoista
  4. Tiedän tunteesi, mie olen kaksi kipeää laittanut lopulta monttuun. Osittain juuri siksi, että rahat ovat loppuneet. Ja jaksaminen.

    Toiselle sain diagnoosin, mutta seuraavalle en. Siitä jäi juuri sellainen fiilis, että mitä jos ratkaisu olisi ollut sen seuraavan kulman takana. Mutta ei - johonkin on vedettävä raja.

    Toivottavasti Riku toipuisi vielä ja se saisi elää kivuttomasti. Aika auttaa aika monessakin asiassa, ehkä rikun ongelmissa, mutta ennenkaikkea sun omassa luopumisen tuskassa.

    VastaaPoista
  5. Rohkea valinta. Vaikka se sattuukin, päätös oli aivan oikea.. Hurjasti tsemppiä sinulle jatkoon :') <3

    VastaaPoista