Väärässä paikassa väärään aikaan

Huomenna tämä estehypystä kangistuva kouluratsastajan yritelmä tarttuu vähän liian isoihin haasteisiin ja suuntaa Piia Pantsun estevalmennukseen. Olen monena kesänä Piian valmentaessa Aulangolla katsellut, että olisipa kiva mennä itse hyppäämään. Tämä siis siitä huolimatta, että estaratsastus on järkyttävän kamalaa ;) Vähän sama juttu, kun katsellessa estekisoja mietin, että olisipa kiva olla hyppäämässä. Ajatuksen tasolla kivaa, toteutuksen tasolla taas... Noh. Saa nähdä.

No, onhan se uskomaton mahdollisuus päästä hyppäämään Piian silmän alle. Jännittää aika paljon se, millaisia tehtäviä laitetaan eteen - varsinkin, kun taidan olla taas kerran itselleni liian vaikeassa ryhmässä. Sinnillä vaan.

Mitä pitää ajatella, kun...

... toinen tuomari sijoittaa sijalle 7 ja toinen sijalle 29 (lähtijöitä 37)?

Ei kai mitään, kuuluu lajiin. Kyllä sitä silti jää vähän miettimään, että menikö tämä nyt kauttaaltaan "ihan kivasti" (6,5) vai aika huonosti (5,5) ;)

No, onneksi A pelasti päivän. Pohkeenväistöistä seiskaa, käynnistä 7,5 (no okei, toiselta tuomarilta vain 6), keskiraveista 6,5... Ja sitten tuli laukkaohjelma ;) Kaksi laukanvaihtoa pukin kautta. Kyllä oli ilmavaa! Rikoista huolimatta prosentit lähempänä kuuttakymmentä. Jos en olisi unohtanut rataa (joo, kerkesin senkin tekemään - ja mä en kyllä yleensä ratoja unohtele), olisi prosentit oleet yli 60.

Kohti uusia pettymyksiä!

Kuva TRS:n viime viikonlopun kisoista, joissa Riku vietti B:n radan huudellen kavereille. A:ssa jaksoi jo vähän keskittyä.

Olette parhaita.

Tiimi taitaa olla sellainen muotisana. Kaikkeen tarvitaan "hyvä tiimi", ja jos sitä ei ole, on jäänyt jonkin ulkopuolelle. Töissä törmään yhä uudestaan ja uudestaan siihen, että sellaisen asian, joka on jo järjestyksessä ja hoidettu, hoitamiseen tarvitaan jatkossa tiimi. Ja sitten se asia on virallisesti sen tiimin vastuulla. Ja sitten ne samat kaverit hoitavat sen saman asian niin kuin ennenkin, ja se yksi kaveri, joka liittyi siihen tiimiin, kun johonkin oli liityttävä, ei edelleenkään tee mitään. Ja muut miettivät, että ei tämä tiimi kyllä toimi. Alunperin yksinkertaisesta asiasta saadaan hankala.

Mun tiimiä ei ole onneksi tarvinnut perustaa, ja olenkin näiden työpaikan tilanteiden jälkeen pohtinut, että pilaanko mä nyt koko homman kutsumalla sitä tiimiksi? ;) Ettei kukaan vaan tunne, että on väkisin vedetty mukaan.

Tästä postauksesta oli tarkoitus tulla tiimin esittelypostaus. Vaihdoin asian nimen. Nyt tämä on "Nämä ihmiset pitävät minut pystyssä, hevosen selässä, selväjärkisenä, maalaisjärkisenä, hevoseni hevosena ja terveenä" -postaus. Kunnia sille, kelle kunnia kuuluu. (Esittelen hevosalan ammattilaiset tässä kokonimillään ja muut vain etunimillä.)

Ratsastuksellisesti saan harrastaa varmasti  yhdessä maan parhaassa ympäristössä. Hevoseni on yksityisenä Aulangon Ratsastuskoululla,  jossa hoito on hyvää, tyhmiin kysymyksiin saa vastauksen ja loistava opetus on aina paikalla. Yhden kotivalmentajan sijaan minulla onkin siis kolme - ja kaikkien heidän tunneista saan nauttia ratsastuskouluhintaan. Huhhuh, mikä etulyöntiasema!

Salla Varenti on opettanut minua vuodesta 2002 asti. Välissä kävin viisi vuotta opiskelemassa, mutta opiskelujen jälkeen palasin taas Sallan oppilaaksi. Salla on loistava opettaja, joka vaatii minua kohtelemaan hevostani hevosena, tökkii minua pois mukavuusalueeltani, kun jännitän ja jonka kanssa vuosien varrella lähes päivittäin käymämme keskustelut hevosista ovat kasvattaneet minua hevosihmisenä valtavasti. Tällä hetkellä ratsastan Sallan silmän alla 1-2 kertaa viikossa.

Iida Hast saa ratsastajat työskentelemään mukavuusalueensa ulkopuolella. Toista vaihtoehtoa ei vain ole. Tunnin jälkeen olo on usein kuin olisi ottanut tunnin selkäänsä. Sillä erotuksella, että selkäänoton jälkeen tuskin hymyilyttää vielä kotisohvallakin. Iidalle olen ikuisesti kiitollinen viime kesästä, jolloin hän ratsasti hevostani useamman kerran ja lisäksi pakotti minut "päästämään naruista", niin että hevoseni alkoi liikkua isommin. Ilman Iidaa nynnyttäisin vieläkin varmaan mummoravia... Iidan tunneilla ratsastan kerran viikkoon.

Krista Nieminen taas on syy, miksi minä uskallan hypätä jälleen. Krista on tehnyt pitkäjänteistä työtä minun kanssani esteiden parissa. Lähtötilanne oli se, että itkin paniikissa selässä aina kun jotain yllättävää tapahtui (tai kun hevoseni osoitti merkkejä siitä, että se on elossa...) ja oksensin pelosta ennen tuntia. Kristan avulla sain hurjasti itseluottamusta. Hevoseni sai myös itseluottamusta, kun pääsi osaavan ratsastajan kanssa hyppäämään sen lisäksi, että minä tupeloin sillä.

Kotivalmentajeni lisäksi olen käynyt viimeisen parin vuoden ajan säännöllisesti Anna Kärkkäisen silmän alla valmennuksissa. Häneltä saa aina uutta ratsastukseen, ja se, että hän näkee minua harvemmin kuin kotivalmentajani antaa myös paljon, koska omaa edistymistään on helpompi seurata.

Tallityöntekijä Anna Tamminen vastaa muun talliporukan kanssa Rikun maailman parhaasta hoidosta. Luotan heihin ja heidän arvostelukykyynsä täysin.

Rikua on hoitanut fysioterapeutti Tuulia Luomala, jonka suorapuheisen käskyn jälkeen hakeuduin itse fysioterapeutille. Minua on siis hoitanut fysioterapeutti Marianne Salonen. Ja johan tuntui ratsastaminen helpolta kun ei ollut enää itse kroonisesti (niin) vino...

Hevoelämässäni pyörii myös kolme Lauraa.

Laura1 on mun treenikaveri, mun sparraaja, mun rakas ystävä ja se, joka uskaltaa kysyä "Mitä sä voisit tehdä eri tavalla?". Lauran myötä olen oikeasti ruvennut tekemään pilatesharjoitteita sen verran, että sitä voisi hyvällä tahdolla jo sanoa harrastukseksi. Lauralle eivät riitä itsestäänselvyydet ja Lauralla on aina mukana parhaat kysymykset. Jos tilannetta, omaa ratsastustaan, kisasuoritustaan tai jotain asiaa, jota ei saa onnistumaan, haluaa analysoida, Laura on aina paras vaihtoehto tähän. Ilman Lauraa tämä harrastus ei vaan olisi sitä, mitä se on nyt.

Laura2 on Rikun vuokraaja, jolta saan ihania soittoja koskien sitä, kuinka hevoseni vaan nyt sattuu olemaan täydellinen (no, niinhän se on!). Rikun mystisen sairastelun aikaan Laura oli mun henkisenä tukena, eikä koskaan väsynyt miettimään tilanteen uusia käänteitä tai niiden merkitystä.

Laura3 on Rikun Laura-ketjuun viimeisempänä liittynyt vahvistus. Laura ratsastaa ja hoitaa rakkaudella ja omaa niin hillitöntä kehittymistahtoa, että sitä on ilo seurata vierestä. Laura suhtautuu Rikun omituisuuksiin loppumattomalla huumorilla ja selvästi ymmärtää, että aina ei ole helppoa olla pieni suomenhevosruuna suuressa maailmassa. Laura on loistava.

Autonkuljettaja-kuvaaja-hoitaja -kombo löytyy onneksi kotoakin päin. Tekee kisareissut huomattavasti helpommaksi kun joku kotona halusi ostaa riittävän ison auton, että sillä voi kuskata kahta hevosta ;)

Mutsia tuskin tulee koskaan kiitettyä tarpeeksi. Sen lisäksi, että mun ollessa lapsi ja nuori, mutsi maksoi mun elitistiharrastuksen pienistä rahoistaan, hän edelleen jaksaa herätä aamulla neljältä ja lähteä mun kanssa kisoihin.

Tallikavereista erityisen kiitollinen saan olla Emmistä, eli Rikun entisestä omistajasta, joka meidän hankalan alun aikaan jaksoi auttaa mua ja ratsastaa Rikulla. Lisäksi Boonus, joka aina auttaa, huoltaa, jelppaa ja tuntee kaikki kisapaikat, on mun salainen ase ;)

"Ahkera hevosenhoitaja" -kulttuuri ei ole kuollut, vaan sitä edustavat meidän tallilla heppatytöt Ella, Stella ja Katsku, joista saa aina apua. Ihan mihin vaan. Kiitos tytöt.

Porukkaan voisi mahtua vielä nuorempi (ei välttämätöntä) hoitajatyttö, joka olisi kiinnostunut harjailusta, kisareissuista, varusteiden putsaamisesta ja Rikun kävelytyksestä ja syöttelystä.

Huhhuh. Miten voi pienen hevosen ja aika ison ratsastajan taakse mahtuakin näin monta ihmistä!