sunnuntai 2. joulukuuta 2012

Mukavuusalueen äärirajoilla

Juttelin eilen ratsastuksenopettajani kanssa siitä, miten monet ihmiset, jotka ovat olleet reippaita ratsastajia tuntiratsastajina, jähmettyvät hankkiessaan oman hevosen. On ymmärrettävää, että ilman "valvovaa silmää" ratsastaminen on ihan erilaista kuin vaikeilla hevosilla ratsastaminen opettajan silmän alla.

Ratkaisuksi tähän ongelmaan ratsastuksenopettajani mainitsi "mukavuusalueen" laajentamisen hiljalleen. Jos aina ratsastaa mukavuusalueensa sisällä, se alue, jossa voi toimia, pienenee koko ajan. Aina välillä täytyy tietoisesti laajentaa aluetta. Opettajani, joka on varmasti yksi Suomen etevimmistä sisäänratsastajista ja nähnyt elämänsä aikana aika paljon, sanoi, että hänelläkin on nyt ratsastettavana yksi tällainen hevonen, joka venyttää hänen mukavuusaluettaan. Ikinä ei voi tietää, mitä tällä ratsastuskerralla tapahtuu.

Itselleni on käynyt tällainen mukavuusalueelle jähmettyminen nyt Rikun kanssa sen jälkeen, kun Riku alkoi syksyn tullen villitellä. Oma mukavuusalueeni menee tällä hetkellä suunnilleen siinä, että ratsastan maneesille ja takaisin. Voin mennä maneesissa yksin koulua ja vaatia siellä asioita. Esteitä en ole tippumiseni jälkeen mennyt yksin. Alakentällä ratsastaminen yksin on mukavuusalueeni ulkopuolella. Yksin maastoilu on mukavuusalueeni ulkopuolella. Yksin hyppääminen on mukavuusalueeni ulkopuolella.

Eli ei kun venyttämään omaa mukavuusaluetta ennen kuin huomaan etten uskalla tehdä muuta kuin taluttaa hevostani maneesissa...

Joten tänään siis taistelumielialalla tallille ja maastokamat esille. Heijastinta itselle ja hevoselle, ratsastusloimi pollelle selkään ja itselle toppavaatteet päälle. Tallikaveri piti vastaan kun minä pönkäsin Michelin-ukkona selkään ja sitten mentiin. Jo lenkin alkuvaiheessa Riku oli kuin lentoon lähdössä - nosti ravia ja tempo päätään. Tien yli ei meinattu päästä kun tuli katkeamaton autoletka ja se aiheutti sitten jo ihan turhaa keulimista :D Siinä vaiheessa joku kiltti autoilija päätti päästää meidät menemään ennen kuin oltaisiin konepellillä. Ei siinä muuta kuin kunnon mäkeen ja ravia. Riku pörisi ja puhisi, ja itsellä oli sellainen olo kuin olisi ruutia jalkojen välissä. Onneksi tiesin, että nyt on kunnon mäkeä missä saa päästellä, eli menköön jos on mennäkseen. Yhdessä kaarteessa sitten pukitti ja lähti. Vauhti oli pari sataa metriä aika hurja, sitten sain laukan kontrolliin. Ihme ja kumma ei pelottanut lainkaan! Olin tyytyväinen siihen, että ohjaus toimi kovassa vauhdissakin, ja koska tiesin, että tilaa ja mäkeä riittää, annoin mennä lujaa. Ei se aivan täysin hallitsematonta ollut, mutta ei kyllä kontrollissakaan...

Loppureissu tehtiin sitten käynnissä mäkitreeniä. Mäkiä meillä tuolla metsässä riittää, varsinkin kun nyt pääsee taas ihan kaikkialle kun lumi on kivasti topannut reitit jotka olivat vielä viikko sitten liukkaita ja niljakkaita.

Reilun tunnin lenkin jälkeen hymyilytti tallin pihassa - mukavuusalueen äärirajoilla ratsastamisesta tulikin vain hyvä mieli, niin itselle kuin hevosellekin!

3 kommenttia:

  1. Ihanaa!!! Tuli tätä lukiessa ihan semmonen fiilis, että kyllä munkin pitää taas uskaltautua yksin maastoon mun hevosteni kanssa... :)

    Toi mukavuusaluehomma on ihan just noin. Jossei koko ajan haasta itseään pois siitä, voi unohtaa pian koko harrastuksen. Eli ei muuta kuin itseään haastamaan. Mielellään joka päivä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä myös juuri vannoin ja vakuutin itselleni, että vähintään kerran viikossa pitää jatkossa metsään mennä. Viikonloppuisin pääsen nykyään oikeastaan ainoastaan, mutta sitten ei auta kuin mennä viikonloppuisin!

      Mukavuusalueesta unohdin kirjoittaa vielä sen, mitä mietittiin myös. Että on kahdenlaista mukavuusalueen haastamista: ensin on tätä, että tekee asioita, vaikka ne jännittävät. Toinen on sitten sitä, että tekee asioita, vaikka ne tuntuvat epämukavilta. Uskaltaa hakea vaikka sitä parempaa ravia, vaikka siinä istuminen on ikävää. Tai uskaltaa lähteä korjaamaan jotain asennon virhettä, vaikka se hetkellisesti tarkoittaa sitä, että ratsastuksessa muu edistyminen jumahtaa.

      Mulla ei tämän jälkimmäisen kanssa ole ongelmia samalla tavalla kuin ensimmäisen kanssa. Mä haastan itseni kouluvalmennuksissa, tunneilla ja yksinäni ratsastaessa. Mutta tämä ensimmäinen mukavuusalue, joka liittyy jännittämiseen, onkin sitten se, missä tarvitaan sitä jatkuvaa haastamista...

      Poista
    2. Jep, sama homma! Mutta ihmisiä paljon opettaneena tunnistan hyvin myös tuon toisen ihmistyypin. Ne ulospäin vaikuttavat sellaisilta ihmisiltä, jotka eivät halua oppia ja ovat siten erittäin masentavia opetettavia. :)

      Poista