torstai 20. elokuuta 2015

Lisää aivovammalla leveilyä!

Ehdin hätinä kirjoittaa blogikirjoitukseeni tuntemuksistani ennen klinikkaa, että keskustelu on pysynyt asiallisena ja kaikinpuolin mallikkaana, ennen kuin ruudulle pamahti seuraava viesti:


Tämä viesti jäi ainoaksi laatuaan, mutta onnistui herättämään ajatuksen siitä, että haluan avata vähän tarkemmin syytä sen takana, miksi "leveilen" aivovammallani. Aivovamma on sanana vähän pelottava, sellainen kehitysvamman kaltainen tabu, jota alakoulun pihailla ja joskus ihan aikuistenkin kesken käytetään haukkumasanana. Aivovammainen on tyhmä, hidas, yksinkertainen ja sellainen, ettei nyt kukaan halua sellaisen seurassa olla. Tai ei ainakaan sellaista saada itselleen.

Itse huomasin voimautuvani siitä, että sanoin asian juuri niin kuin se on. Aluksi puhuin aivotärähdyksestä tai pääkolauksesta. Kun lääkäri ensimmäisen kerran sanoi ääneen, että kyseessä on vähän tulkinnan mukaan joko lievä aivovamma tai keskivaikea aivovamma, järkytyin. Googlasin tietoa aivovammasta, ja helpotuksekseni löysin samantyyppistä oirekuvaa kuvailtuna monilta ihmisiltä. Lisäksi löysin kokemuksia siitä, kuinka aivovamman kanssa on eletty ja kuinka siitä on toivuttu. Pystyin myöntämään itselleni, että minulla on aivovamma, ja siitä toipuminen tulee viemään aikaa. Minulla on oikeus olla sairas, vähän pihalla, itselleni vieras. Voi myös olla, että osa oireista ja jää pysyviksi tai pitkäaikaisiksi.

Onnettomuuteni sattui niin, että olimme Rikun sekä tallikaverin ja hänen hevosensa kanssa maastossa. Laukkasimme tuttua hevosreittiä ylös reippaassa tahdissa, kun mutkan takaa eteen ilmestyi alamäkipyöräilijä. Riku pelästyi, kääntyi, ja minä paiskauduin maahan. Kaveri tippui selästä siinä vaiheessa, kun hänen hevosensa lähti vastakkaiseen suuntaan laukkaavan Rikun perään. Olin tajuttomana muutaman minuutin ennen ambulanssin tuloa. Ensimmäiset muistot minulla on tapahtumaa seuranneelta aamulta. Myös tapahtumapäivä on kadonnut muististani.

Minulla oli paljon onnea mukanani. Jos kypäräni olisi ollut hieman heikommassa hapessa, tai jos minulla ei olisi ollut sitä päässä, en luultavasti istuisi tässä juuri nyt tätä tekstiä kirjoittamassa, vaan sijaintini olisi muutamaa metriä maan alla. Jos olisin pudotessani osunut kiveen, kalloni olisi ollut hieman erilaisessa asennossa maahan iskeytyessäni, tai jos vauhti olisi ollut vielä hieman kovempi. Jos mukanani ei olisi ollut toista ratsastajaa, jos kukaan ei olisi jäänyt auttamaan. Jos ja jos. Niin paljon pahemminkin olisi voinut käydä.

Minulta on kysytty monta kertaa onnettomuuden jälkeen, pelottaako ratsastus. En usko, että se pelottaa sen enempää kuin ennen. Olen entistä tarkempi siitä, millaisia riskejä haluan ottaa. Ratsastus ei voi olla vaarojen jatkuvaa jossittelua, se ei voi olla sen pelkäämistä, mitä seuraavaksi tapahtuu tai mitä voisi tapahtua. Sen takia täytyy olla tietoinen, miksi riskin ottaa. Minä otan sen, koska ratsastaessani olen täysi. Kun istun Rikun selkään, olen kokonainen. Se on ainoa hetki, kun olen itseeni tyytyväinen, en kaipaa mitään lisää tai vähemmän. Joka kerta hevosen selkään noustessani otan riskin, mutta yritän välttää turhaa riskiä.

Koska ratsastuksessa päähän kohdistuvat vammat ovat yleisiä, olen kokenut tärkeäksi puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Aivovammani on aiheuttanut minulle muistiongelmia, päänsärkyä, migreenikohtauksia, masennusta, mielialanvaihteluita, uniongelmia ja näköoireita. Joudun olemaan töistä pois lähes seitsemän kuukautta. Olen elossa, kiitos kypäräni. Toivon, että puhumalla onnettomuudestani suoraan, saan ainakin muutaman ihmisen miettimään oikean kokoisen, tarpeeksi usein vaihdetun turvakypärän merkitystä.

Minulle sen merkitys oli luultavasti 50 vuotta lisää aikaa hevosen selässä.

Kommentissa viitattiin myös siihen, että en ole työkuntoinen, mutta ratsastuskuntoinen olen. Sehän ei missään nimessä ole sallittua. Suomalaisuuteen sopii kyllä sairastaminen, mutta ei sen kertominen, että sairastamisestaan huolimatta pystyy tekemään jotain. Minun hoitotahoni on kehoittanut minua jatkamaan elämääni mahdollisimman normaalina, oirekuvan huomioon ottaen. Ratsastamaan, harrastamaan ja elämään. En ole suostunut peittelemään sitä, että en sairaslomastani huolimatta makaa 24/7 kotona olemassa sairas, mikä yleensä on se ainoa oikea tapa viettää sairaslomaa. Onneksi sekä Riihimäen aivovammapoliklinikka, että työnantajani ymmärtävät tämän, ja kannustavat minua elämään. Elämä kuntouttaa elämää varten, sanoi neurologini. Sairaslomaa tuskin kadehtii myöskään kukaan hevosenomistaja ihan vain sen takia, että syksyn tallivuokrien ja oman asuntolainanlyhennyksen maksaminen tulee olemaan aikamoista tandemajoa. Tulee onnistumaan jotenkin, mutta olisihan se mukavampaa palkan kuin sairaspäivärahan turvin, aiheuttaisi vähemmän sydämentykytystä.

Luultavasti liittyen tuohon kommenttiin, on blogistani etsitty näitä aivovammaa käsitteleviä tekstejäni. Linkitän ne nyt tähän tekstiin ja tagaan tähän tekstiin nyt sitten tämän paljonpuhutun aivovamman, niin löytyvät helpommin.


Ensimmäinen maininta
Aivovammainen kisoissa
Hyvästit työpaikalle
Terapian tarpeessa

13 kommenttia:

  1. Sä olet huikea taistelija! Oon ihaillut tallilla sitä, kuinka sä onnettomuuden jälkeen olet sitkeästi pitänyt rutiineista kiinni ja jaksat olla positiivinen, vaikka väsymys näkyy.

    Tsemppiä!

    - K

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Mä koen tän ennen kaikkea niin päin, että rutiineissa on pakko roikkua kiinni, ettei romahda. Ilman hevosrutiineja on ilman töitä loppupeleissä aika vähän mitään...

      Poista
  2. Luin tuon kommentin ht.netistä ja ällistyin jälleen kerran sitä miten pikkusieluisia ja ajattelemattomia ihmiset voivat olla tuntemattomia (??) kohtaan. Huh. Kertoo kyllä paljon siitä ettei kommentin kirjoittanut ole koskaan sairastanut mitään muuta kuin flunssaa tms. selvästi sängynpohjalle vievää sairautta, kun kehtaa tuollaista kirjoittaa. Mielen sairaudet ja pään vammat eivät välttämättä näy päällepäin mutta se ei tee niiden kantajasta välttämättä työkykyistä. Työelämässä oleminen on etuoikeus ja monelle myös ilo ja onni, tuskin sieltä kukaan oikeasti haluaa pitkäksi aikaa pois siksi ettei yksinkertaisesti kykene töihinsä - niihin joita varten on kouluttautunut ja satsannut kenties paljonkin.

    Kaikki tsemppi sinulle ja kiitos avoimuudesta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, mä mietin, että jos kysessä on täysin tuntematon ihminen, on se kyllä erityisen erikoista ja ajattelematonta. Silloin sitten, jos se on tuttu ihminen, se on erikoista ja ajateltua ;)

      Juuri näin, työ on mulle etuoikeus. Tykkään työstäni, olen nähnyt ison vaivan, että olen päässyt työhöni ja nyt haluaisin tehdä sitä. Onneksi kuntoutumisennuste on kohtuullisen hyvä, joten paluuta omaan työhön saa luvan kanssa odottaa.

      Kiitos tsempeistä ja kommentista!

      Poista
  3. Ei pysty käsittämään tätä hevosihmisten ilkeyttä ja koko hevos- ja nettimaailman raadollisuutta. Mielestäni on ihan käsittämätöntä, että joudut ventovieraiden ihmisten arvosteltavaksi/haukuttavaksi saamasi vamman vuoksi ja sen takia, että pidät kaikista niistä normaaliin elämääsi kuuluvista asioista kiinni, mistä voit. Ihan oikeasti, itku tulee. Mielestäni se, että olet avoimesti kertonut onnettomuutesi seurauksista, on hieno ja rohkea asia. Sitä paitsi ainakin jos lukijalla vähääkään liikkuu järkeä päässä, niin tarinasi on varsin opettavainen ja pitäisi herättää vakavia ajatuksia ratsastusharrastuksen varjopuolistakin.
    Kun tälle samalle vuodelle teitä aivovamman saaneita tuttavia ratsastusharrastuksen parista on jo kertynyt kaksi, niin sitä suhtautuu esimerkiksi ilman kypärää ratsastaviin ihmisiin vielä aikaisempaa paljon enemmän oudoksuen.
    Kiitos, että olet jakanut tämän asian meidän kanssa, vaikka kaikki ihmiset eivät olekaan olleet sen luottamuksen arvoisia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä jotenkin ajattelen, että tässä on kyse ennen kaikkea siitä, että tuo aivovamma on tosiaan sellainen tabu, josta puhumiseen suhtaudutaan pelolla. Jos minulla olisi katkennut käsi tai jalka, en usko, että sen kertominen ja parantumisen seuraaminen olisi kenenkään mielestä leveilyä. Tämä on, koska aivovamma on pelottava sana.

      Joo kyllä kypärän merkitys on kristallisoitunut nyt todella paljon tämän jälkeen! Huhhuh...

      Kiitos Anu <3

      Poista
  4. hei! oon kans paljon pohtinut tuota kypäräasiaa ja kysyisinkin että minkämerkkinen kypärä sulla oli kun putosit ja mikä merkki nyt :) tsemppiä!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moikka!

      Mun päähän on vaikea löytää oikeasti istuvaa kypärää. Pääni on oudonmuotoinen ja siksi osa kypäristä jää turhan "ylös". Istuvuus on kypärän oleellisin asia, joten siihen olen satsannut. Pidän myös tiukkana hintakattonani kypärälle n. 150 euroa, eli en edes sovita kalliimpia malleja. Haluan, että kun kypärä saa kolauksen, sen voi vaihtaa uuteen ilman, että tulee finanssikriisiä.

      Kypärä, jolla tipuin, oli merkiltään QHP. Ostin sen jostain suomalaisesta verkkokaupasta, mutta onnettomuuden jälkeen en enää löytänyt kypärää mistään (Suomessa) koossani. Kyseessä on kuitenkin tämä kypärä: http://www.divoza.com/english/qhp-premium-helmet

      Onnettomuuden jälkeen halusin sopivan kypärän mahdollisimman pian, ja ostin BR:n Zenith -kypärän, sillä se oli liikkeessä ainoa, joka sopi päähäni. http://www.horsepro.fi/fi/shop/show_pr/825/br-ratsastuskypara-zenith_myymalatuote
      Istuvuuden lisäksi tsekkasin myös, että tämä on turvallisuustestattu, ja otin käyttöön.

      Koulukisoissa minulla on satunnaisesti käytössä CO:n Wellington Classic, mutta se ei ole istuvuudeltaan ihan täydellinen. Se tulee kyllä riittävän alas, mutta puristaa vähän ohimoilta. Nättihän se on, joten sen takia kärsin satunnaisesti kisoissa ;)

      Kiitos!

      Poista
  5. Hyvä kirjoitus. Kuntoutuvalle on tärkeää pitää fysiikka kunnossa ja tehdä mieleisiä asioita, kaikkea mitä voi ja jaksaa. Työhönpaluukin nopeutuu. Tsemppiä toipumiseen, blogiasi on ilo seurata, toivottavasti voit ohittaa pahat puheet.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin ne lääkäritkin perustelee sen, miksi nyt on hyvä vaan touhuilla :) Ja vähän säästyy verovarojakin, toimintaterapeutti meinaan totesi, että mun arki on niin aktiivista vammasta huolimatta, että tuskin hyödyn toimintaterapiasta. Toivottavasti kuitenkin pääsen suunnitelmien mukaan vuodenvaihteen jälkeen töihin, on niin kova ikävä arkea.

      Kiitos tsempeistä ja ihana, että viihdyt blogini parissa.

      Poista
  6. Huh huh mitä kommentteja! :O Tuo onnettomuutesi on ihan omissakin painajaisissa, mitä kaikkea voi sattua hevosten kanssa. Liityin heti lukijaksi tänne, vaikuttaa tosi hyvältä blogilta. Kiinnostavaa lukea teidän meiningistä.
    Kaikkea hyvää toipumiseesi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihmiset on kyllä välillä aika ajattelemattomia. Tapahtuma oli kyllä lähellä omiakin painajaisia, monta kertaa siinä maastokaarteessa oltiin puhuttu, että olispa kamalaa jos täältä tulis joku vastaan. Ja sitten tuli.

      Kiitos!

      Poista
  7. Vahinkoja sattuu ja ihmiset ovat välillä ajattelemattomia, mutta kun laduille ei saa lähteä koiran kanssa, niin miksi ihmeessä ratsastusreitille saa mennä pyöräilemään?
    Tsemppiä sinulle ja Rikulle jatkoon!

    VastaaPoista