Entä jos mä haluankin, että tää on kivaa?

Ratsastus on aika kallis harrastus. Erityisen kallis harrastus on tämä hevosenomistaminen. Laskeskelin tässä kauhukseni suurinpiirtein, mitä tämä minulta tällä hetkellä, näissä puitteissa kustantaa. Laskelmien tulokset tässä:

Tallivuokra 500€/kk (ulkokarsina maneesitallilla Kanta-Hämeessä)
Kengitys n. 80€/kk (yhden kengityksen kulunki n. 120€, kengitysväli 6-7viikkoa)
Täysrehu n. 30€/kk (Black Horsen Basic, vaihtumassa Black Horsen Classiciin Basicin saatavuusongelmien takia. Rikulla ei kaura valitettavasti imeydy, se kuuluisi vuokraan.)
Lisärehut vaihdellen n. 10€/kk-80€/kk (Halvimmalla päästään silloin, kun syötin ihan vaan suolan purkista, siihen kylkeen Racingin biotiinia ja tarvittaessa kuurit ADE-vitskua ja BE-vitskua. Joskus jotain mielihalushoppailua, kun joku purkki lupasi vaikuttaa kavion laatuun. Nyt ollaan tuossa lähes 80€/kk, koska Rikulla on nyt ollut vajaan kaksi kuukautta kokeilussa äärimmäisen suolaisenhintainen Farriers Formula. Tämän rehun pitäisi olla jotenkin extrahyvä kavioiden vahvistamiseen - Rikun kaviothan ovat kuin pesusientä. Hinta on tosiaan sellainen, että tuolla reilun 90 euron pönikällä tosiaan pääsee eteenpäin vain noin 1,5 kuukautta.)
Vakuutus 55€/kk (vuoden vakuutussumma siis jaettuna kuukausille, tällä hetkellä Tapiolan laaja ell -vakuutus. Vakuutuskausi katkeaa syksyllä, jolloin punnitaan mihin vakuutukseen päädytään kun ehdot huononevat meilläkin.)
Rokotus ja madotus 10€/kk
Hampaiden hoito 35€/kk (sisältää kaksi reissua vuodessa Vermoon hampaiden tarkistukseen, jos ei ole mitään ihmeellistä hoidettavaa)
Hieronta ja fyssari 20€/kk (vuoden tarpeet jaettuna kuukausille, jos ei ole erityisiä jumeja. Ja nämä hevoselle tietenkin ;))
Ratsastus- ja valmennustunnit 200€/kk

Eläinlääkäri- ja varustekulut ???????? (Niinpä niin. Mun hevosenomistusaikana tämä on mennyt niin, että ensimmäisenä vuotena ei tullut yhtään ell-kuluja, toisena paloi tonneja ja kolmantena sitten muutama satku. Varusteita ostettiin ensimmäisenä vuotena toki eniten, mutta toisenakin sitten topattiin satula, ja sen työn hinta yllätti täysin ekan hevosen omistajan ja ostettiin ulkoloimia revittyjen tilalle.)

Bensat tallille, mahdollisesti oma kuljetuskalusto, kuljettamisen kustannukset: Nämä pitäisi toki myös laskea. Mulla palaa tallimatkojen bensoihin ehkä n. 40€/kk. Traileri on oma, mutta käsittämättömän ruma ja sen takia aika halpa. Senkin huoltoon tosiaan kyllä livahti tänä vuonna 1000€... Mitä mä nyt sitten sanoisin. Keskiarvoisesti varmaan mun bensat tallille ja kuljetuskaluston (vetoautoa mulla ei ole) ylläpito maksaa 100€/kk. 

Pääsemme siis sellaiseen lopputulokseen, että jos hevoseni on täysin terve, en kisaa, enkä osta kaviokoukkuakaan, mulla menee harrastamiseen 1110€ kuussa. Tällaisen normaalin keskipalkkaa nostavan työntekijän, jolla hiipii niskassa niin opintolaina, kuin asuntolainakin, kukkarossa se on aivan tajuton kasa rahaa. Siis sellainen, ettei sitä voi oikein ymmärtää.


Minkä takia mä pohdin tätä asiaa juuri nyt? Se liittyy siihen, että tajusin tänään ratsastustunnilla aika ison muutoksen omassa asenteessani. Teimme Kristan tunnilla ensin avotaivutuksia käynnissä, ravissa ja laukassa, ja lopuksi treenasimme pysähdyksiä. Tiesin, että Riku on minulla vähän liian huonosti avuilla, jotta pysähtymistreeniä on oikeastaan mitään järkeä tehdä. Pysähdykset ovat meille aivan älyttömän vaikeita, enkä saa Rikua ikinä ratsastettua pysähdyksen ja liikkeellelähdön aikana niin hyvin, että se säilyisi tuon koko välin avuilla ja kuulolla. Yritimme tehdä pysähdyksiä monilla eri tavoilla Kristan ohjatessa kärsivällisesti. Ei vaan onnistunut. Lopuksi lopetimme yhteen melkeinonnistuneeseen yritykseen, kun hevosella (ja varmaan vähän kuskillakin) meinasi keittää ylitse homma.

Jäi huono maku. Siltikin, vaikka pääsin lopuksi kiittämään hevosta, ravaamaan hyvää ja rentoa ravia ja välissämme vallinnut epäymmärryksen hetki oli ainakin Rikun osalta unohdettu jo täysin. Maku oli aika kitkerä ja sellainen, että tiesin, että tätä en juuri nyt halua suuhuni. Pohdin hetken, mistä se oikeastaan johtui. Se, ettei joku asia onnistu, on arkea. Niin se vain menee, useammin epäonnistutaan kuin onnistutaan. Tajusin kuitenkin aika pian, että se huono maku johtui siitä, että tilanne oli miltei äitynyt sellaiseksi, että minulla ja Rikulla oli ratsastaessa taas sellainen ristiriitatilanne, jota koko viime kausi keväästä alkutalveen oli täynnä. Minä vaadin, hevonen ei ymmärrä, minä vaadin kovempaa ja hevonen ei edelleenkään ymmärrä ja päättää mennä kuoreensa ja kovettua. Minä huudan apujeni kanssa lujempaa samalla kuin hevonen huutaa kaviot korvilla, että MÄ EN TAJUA MITÄ SÄ SANOT!!!

En halua olla hevoseni kanssa sellaisissa tilanteissa. Ja koska hevoseni on tottunut valitettavasti siihen, että me olemme tällaisissa tilanteissa seilanneet aika paljon lähiaikoina, se menee lukkoon helpommin kuin ennen. Minä oikeasti ja aidosti haluaisin, että meillä olisi nyt jonkin aikaa ihan vain kivaa. Uskon, että sekä minä, että Riku tarvitsemme sitä. Mukavia kokemuksia yhdessä. Onko se niin väärin, että haluan harrastuksen, joka on mukava?

No eihän se ole. Joskus ratsastaessani tallilla, joka on täynnä ammattilaisia ja erittäin omistautuneita ja taitavia amatöörejä, en muista, että niin, minä en ole erityisen lahjakas, joten minulla ei ole tarvetta treenata kuin ammattilainen. Minä voin ihan rauhassa sanoa, että "Hei, musta tuntuu, ettei me pystytä tekemään tätä tehtävää tänään", ihan vain sen takia, että haluan joskus ratsastaa myös niin, että tunnen olevani tilanteen tasalla. Tuntitilanne kaikkine ärsykkeineen on minulle muutenkin haastava vammani takia, joten sen muistaminen, että saan omassa harrastuksessani hellittää silloin kun haluan, on aika tärkeää.

Toki minä haluan edelleen treenata. Mutta sen sijaan, että tavoitteena on saada pysähdys suoritetuksi pää alhaalla, jotta siitä saa paremmat pisteet radalla, onkin tavoitteena jotain muuta. Se, että minä ja mun hevonen toimitaan sellaisessa yhteistyössä, että se on meille molemmille mukavaa. Että Riku haluaa tehdä töitä mun kanssa, ja mä olen sen luottamuksen arvoinen.

Ja hei, niin kuin Kristalle sanoin tunnin lopuksi, kun ajatukseni eivät olleet vielä näin jäsentyneet: "Ei Rikun tarvi osata pysähtyä. Me ei enää kisata koulua, esteradalla ei tartte pysähtyä tervehdykseen ja mä voin opetella nousemaan vauhdissa selkään. Ongelma selvitetty." ;)

Uusien kuvien puuttuessa heittäydytään kesään 2014. Tällöin oli ainakin kivaa!

Eikä perinteisesti ollut lainkaan peristä pysähdyksessä. Ps. Olen taputtamassa päähän jos joku ihmettelee, mitä teen.

 

Lisää aivovammalla leveilyä!

Ehdin hätinä kirjoittaa blogikirjoitukseeni tuntemuksistani ennen klinikkaa, että keskustelu on pysynyt asiallisena ja kaikinpuolin mallikkaana, ennen kuin ruudulle pamahti seuraava viesti:

Tämä viesti jäi ainoaksi laatuaan, mutta onnistui herättämään ajatuksen siitä, että haluan avata vähän tarkemmin syytä sen takana, miksi "leveilen" aivovammallani. Aivovamma on sanana vähän pelottava, sellainen kehitysvamman kaltainen tabu, jota alakoulun pihailla ja joskus ihan aikuistenkin kesken käytetään haukkumasanana. Aivovammainen on tyhmä, hidas, yksinkertainen ja sellainen, ettei nyt kukaan halua sellaisen seurassa olla. Tai ei ainakaan sellaista saada itselleen.

Itse huomasin voimautuvani siitä, että sanoin asian juuri niin kuin se on. Aluksi puhuin aivotärähdyksestä tai pääkolauksesta. Kun lääkäri ensimmäisen kerran sanoi ääneen, että kyseessä on vähän tulkinnan mukaan joko lievä aivovamma tai keskivaikea aivovamma, järkytyin. Googlasin tietoa aivovammasta, ja helpotuksekseni löysin samantyyppistä oirekuvaa kuvailtuna monilta ihmisiltä. Lisäksi löysin kokemuksia siitä, kuinka aivovamman kanssa on eletty ja kuinka siitä on toivuttu. Pystyin myöntämään itselleni, että minulla on aivovamma, ja siitä toipuminen tulee viemään aikaa. Minulla on oikeus olla sairas, vähän pihalla, itselleni vieras. Voi myös olla, että osa oireista ja jää pysyviksi tai pitkäaikaisiksi.

Onnettomuuteni sattui niin, että olimme Rikun sekä tallikaverin ja hänen hevosensa kanssa maastossa. Laukkasimme tuttua hevosreittiä ylös reippaassa tahdissa, kun mutkan takaa eteen ilmestyi alamäkipyöräilijä. Riku pelästyi, kääntyi, ja minä paiskauduin maahan. Kaveri tippui selästä siinä vaiheessa, kun hänen hevosensa lähti vastakkaiseen suuntaan laukkaavan Rikun perään. Olin tajuttomana muutaman minuutin ennen ambulanssin tuloa. Ensimmäiset muistot minulla on tapahtumaa seuranneelta aamulta. Myös tapahtumapäivä on kadonnut muististani.

Minulla oli paljon onnea mukanani. Jos kypäräni olisi ollut hieman heikommassa hapessa, tai jos minulla ei olisi ollut sitä päässä, en luultavasti istuisi tässä juuri nyt tätä tekstiä kirjoittamassa, vaan sijaintini olisi muutamaa metriä maan alla. Jos olisin pudotessani osunut kiveen, kalloni olisi ollut hieman erilaisessa asennossa maahan iskeytyessäni, tai jos vauhti olisi ollut vielä hieman kovempi. Jos mukanani ei olisi ollut toista ratsastajaa, jos kukaan ei olisi jäänyt auttamaan. Jos ja jos. Niin paljon pahemminkin olisi voinut käydä.

Minulta on kysytty monta kertaa onnettomuuden jälkeen, pelottaako ratsastus. En usko, että se pelottaa sen enempää kuin ennen. Olen entistä tarkempi siitä, millaisia riskejä haluan ottaa. Ratsastus ei voi olla vaarojen jatkuvaa jossittelua, se ei voi olla sen pelkäämistä, mitä seuraavaksi tapahtuu tai mitä voisi tapahtua. Sen takia täytyy olla tietoinen, miksi riskin ottaa. Minä otan sen, koska ratsastaessani olen täysi. Kun istun Rikun selkään, olen kokonainen. Se on ainoa hetki, kun olen itseeni tyytyväinen, en kaipaa mitään lisää tai vähemmän. Joka kerta hevosen selkään noustessani otan riskin, mutta yritän välttää turhaa riskiä.

Koska ratsastuksessa päähän kohdistuvat vammat ovat yleisiä, olen kokenut tärkeäksi puhua asioista niiden oikeilla nimillä. Aivovammani on aiheuttanut minulle muistiongelmia, päänsärkyä, migreenikohtauksia, masennusta, mielialanvaihteluita, uniongelmia ja näköoireita. Joudun olemaan töistä pois lähes seitsemän kuukautta. Olen elossa, kiitos kypäräni. Toivon, että puhumalla onnettomuudestani suoraan, saan ainakin muutaman ihmisen miettimään oikean kokoisen, tarpeeksi usein vaihdetun turvakypärän merkitystä.

Minulle sen merkitys oli luultavasti 50 vuotta lisää aikaa hevosen selässä.

Kommentissa viitattiin myös siihen, että en ole työkuntoinen, mutta ratsastuskuntoinen olen. Sehän ei missään nimessä ole sallittua. Suomalaisuuteen sopii kyllä sairastaminen, mutta ei sen kertominen, että sairastamisestaan huolimatta pystyy tekemään jotain. Minun hoitotahoni on kehoittanut minua jatkamaan elämääni mahdollisimman normaalina, oirekuvan huomioon ottaen. Ratsastamaan, harrastamaan ja elämään. En ole suostunut peittelemään sitä, että en sairaslomastani huolimatta makaa 24/7 kotona olemassa sairas, mikä yleensä on se ainoa oikea tapa viettää sairaslomaa. Onneksi sekä Riihimäen aivovammapoliklinikka, että työnantajani ymmärtävät tämän, ja kannustavat minua elämään. Elämä kuntouttaa elämää varten, sanoi neurologini. Sairaslomaa tuskin kadehtii myöskään kukaan hevosenomistaja ihan vain sen takia, että syksyn tallivuokrien ja oman asuntolainanlyhennyksen maksaminen tulee olemaan aikamoista tandemajoa. Tulee onnistumaan jotenkin, mutta olisihan se mukavampaa palkan kuin sairaspäivärahan turvin, aiheuttaisi vähemmän sydämentykytystä.

Luultavasti liittyen tuohon kommenttiin, on blogistani etsitty näitä aivovammaa käsitteleviä tekstejäni. Linkitän ne nyt tähän tekstiin ja tagaan tähän tekstiin nyt sitten tämän paljonpuhutun aivovamman, niin löytyvät helpommin.


Ensimmäinen maininta
Aivovammainen kisoissa
Hyvästit työpaikalle
Terapian tarpeessa