torstai 28. elokuuta 2014

Syy, selitys ja huojennus

"On siis ollut epämääräisen huono, ei tunnu kuin satulaan... Nyt sitten valmentaja huomannut?"

"Ei kokoa kuten ennen, laukka ei pyöri kuten ennen, vasemmalle kaarrettaessa vähän epätahdissa välillä?"

"Liikkuu siis ihan tarpeeksi, urheiluhevosen verran. Onko mikään muuttunut? Satula, pohja, treeni...?"

"No joo, kyllä se vähän reagoi. Hyvin vähän. Vasemmasta kintereestä ehkä 1,5 verran, oikean etujalan alanivelistä ykkösen verran. Kinner myös vähän kiertää liikkeessä."

"Just tän takia mä juoksutan asfaltilla nuo liikkeet, ei tässä näy kyllä hiekalla yhtään mitään. Ehkä aavistuksen, kun tietää, mistä katsoo, huomaa, ettei tuo takanen tahdo tulla kunnolla rungon alle laukassa. Tarkka on kyllä ollut sun takapuolituntuma!"

"Kuvataan vasen kinner ja oikea etunen. Jos on löydöksiä, saanko kuvata oikeankin kintereen?"

"Tämä menisi kyllä näillä kuvilla minultakin ostotarkastuksessa lävitse, ja vähemmän tarkka ei edes huomaisi. Kintereessä pienen pientä muutosta, voi olla, että kasvattaa siihen jotain, ja voi olla, ettei kasvata. Aika näyttää. Etusessa ei mitään, luultavasti vain kompensoi kinnertä sillä jalalla."

"Kyllä sinä tämän käyttöön saat. Ja aika piankin."

"Koska merkittäviä löydöksiä ei ole, hoidetaan oiretta. Piikitetään kipeät nivelet. Vajaan kuukauden päästä pitäisi olla normaalissa käytössä, jos kaikki sujuu hyvin."

"Nyt on pakko kyllä sanoa, että tämä hevonen on hienosti hoidettu. Hyvässä kengässä, karvassa, symmetrisessä ja erinomaisessa lihaskunnossa ja riittävän hoikka. Ole ylpeä siitä, mitä olet tehnyt tämän hevosen kanssa. Tällaista on ilo hoitaa."

"Hei, nyt ei ole syytä itkeä! Et syytä itseäsi mistään, luota vaan jatkossa siihen, että sinä tunnet tämän hevosen niin hyvin, että sinä tiedät, kun jotain on vialla."

Eilen oli äärimmäisen raskas ja tunteellinen päivä. Pelkoa, odottamista, ahdistusta, huojennusta. Vähän vielä sitä itsesyytöstäkin. Vähenevissä määrin kuitenkin.

Nyt meillä on siis pieni sairasloma ja huilaushetki. Olen helpottunut ja huojentunut tilanteesta. Myös siitä, että syy löytyi, ja se on helppo hoitaa. Vähän myös jo mietin, että olisiko tämä ollut kuitenkin tämän kesän tulosmahalaskun takana ainakin osittain - hevosesta on ollut tosi vaikea saada irti sitä, mitä minä tiedän sen osaavan.

Se jää selviämään tulevaisuudessa. Pääasia on se, että Riku tulee kuntoon. 

maanantai 25. elokuuta 2014

Syy kadonneen fiiliksen takana

Tänä kesänä olen useammin kuin kerran pohtinut ja ääneen kysellyt, että "Onko tää nyt ihan puhdas?", "Liikkuuko tää vähän omituisesti takaa?", "Onko tää laukka edes kolmitahtista?" tai "Miten tää on nyt yhtäkkiä niin vaikeaa?". Olen passittanut kaikki mahdolliset ympärilläni touhuavat ihmiset tuijottamaan hevostani edestä ja takaa, kaikista mahdollisista kulmista ja kaikissa mahdollisissa askellajeissa. Mitään huomionarvoista ei ole ollut.

Itse olen pohtinut, että Riku on välillä vähän haluton. Mutta taas toisaalta, se hyppää mielellään, kuumenee ratsastaessa ihan tutulla tavalla ja kykenee suorittamaan. Kokoaminen on ollut todella vaikeaa, mutta sen olen taas pähkäillyt niin, että en vaan itse saa ratsastettua sitä nyt kunnolla läpi. Kaikki tämä yhdessä on luonut sen, että fiilis selässä on ollut ajoittain kateissa. Ja yllättäen askellajeista meille vaikein, eli käynti, onkin ollut paras. Aiemmin helppo ja letkeä ravi on ollut takaa tehotonta ja vähän väsähtänyttä.

Tänään menin valmennustunnille. Kärkkäisen Annan kanssa juttelimme tavoitteista, fiiliksistä ja muista. Kävelin. Ravasimme oikeaan kierrokseen. Riku tuntui ihan halukkaalta, sellaiselta, mikä on ollut tänä kesänä ihan "normaalia". Ravasimme vasempaan kierrokseen. Tunsin tutun epätasaisuuden muutamalla askeleella. Anna pyysi minua pidentämään ohjat. Ravasin useamman kierroksen pitkin ohjin ympyrällä. Siinä vaiheessa jo alkoivat kyyneleet valua - vähän ahdistuksesta, vähän helpotuksesta. Joku muukin huomaa siinä jotain!

Lopputulema oli se, että kaikki ei ole ok. Varasin klinikka-ajan keskiviikolle.

Mitä tästä opimme? No, ainakin jatkossa aion luottaa enemmän omaan fiilikseen ja perstuntumaan. Se on jo kaksi kertaa puolen vuoden sisään osunut täysin oikeaan.

Sanomattakin on selvää, että olo on kuin nieleskelisi kaktusta. Sattuu ajatella, että olen koko kesän liikuttanut hevosta, joka ei ole ollut ihan kunnossa. On mulla nöyrä ja kiltti hevonen, kun se on silti suorittanut. Nyt en pääse ylitse tästä itsesyytöksestä - toivottavasti en ole kesän aikana tehnyt hirveää tuhoa kipeälle hevoselle. Ihan tyytyväisenä se jäi lahjuksiaan syömään karsinaan kuitenkin, ei onneksi traumatisoitunut kai tänäänkään karvaa vasten pillittävästä omistajastakaan. Jaksoi odottaa, että kerään itseni ja annan herkut taskusta.

lauantai 23. elokuuta 2014

Ei vielä perillä, mutta matkalla

Viime sunnuntaina kisailtiin Aulangolla seuranmestaruuksien muodossa esteratsastuksessa. Kisat olivat siitä tänä vuonna erikoiset, että meidän maneesityömaasta johtuen emme pystyneet ottamaan kovin montaa oman tallin ulkopuolista ratsua vastaan, joten olimme rajannneet kilpailut vain Hämeen Ratsastajien jäsenille avoimiksi. Tästä johtuen molemmat luokat olivat varsin pienet, ja kisat nopeasti ohitse.

Aamu meni todella nopeasti kisajärjestelyjä tehdessä. Lopulta pääsin hakemaan Rikua tarhasta sisään siinä vaiheessa, kun ensimmäinen innostunut kisaajatyttö kysyi, että joko saa mennä verryttelemään. Siinä vaiheessa menin sitten itse pientä ravia kohti tarhaa ja hain Rikun sisälle. Varusteet selkään ja verryttelyalueelle. Otin vain pari hyppyä, ajattelin, että tämä 70cm rata saa olla se verryttely. Testasin kaasua ja jarrua ja lähdin radalle.

70cm rataan mahtui paljon hyvää ja paljon huonoa. Riku oli innoissaan suorittamassa tehtäviä, ja mä olen tyytyväinen siihen, että sain kaikki välit ratsastettua ja yritin auttaa hevosta, vaikka välillä päädyin lähinnä häiritsemään sitä... Uusintaan tein suunnitelmani mukaisen tien, ja se takasi tässä luokassa sitten voiton, kun kaikki puomitkin pysyivät kolisuttelemisesta huolimatta kannattimillaan.

Heti seiskakympin palkintojenjaon jälkeen oli sitten 80/90cm -luokan aloitus. Rata oli sama. Mä lähdin radalle hyvillä mielin, ja alkurata sujuikin hyvin. Yhtäkkiä pitkällä lähestymisellä kohti radan isointa (mutta ei silti kovin isoa) okseria se iski - ajatus, että apua, onpa se iso. Tein niin kuin aina pelästyessäni, jätin hevosen yksin, irroitin jalan ja heitin ohjan pois. No, ei tarvinnut miettiä, hyppääkö Riku. Ei tasan hyppää... Siihen siis seis. Uudella kerralla ratsastin, enkä jäänyt killumaan, joten puhtaasti yli. Loppurata meni myös puhtaasti. Lopputuloksena siis 4 virhepistettä. Tällä tuloksella tuli sennumestaruudesta hopeaa.

Eron siinä, miten suhtaudun virheisiini koulu- ja esteratsastuksessa, huomasi erityisen hienosti tämän ratsastusvirheen kohdalla. Koska kyseessä oli estevirhe, mietin, että olipa harmi. "Pitää ensi kerralla yrittää ratsastaa paremmin." En ollut itselleni vihainen, enkä pettynyt itseeni. En ruoskinut itseäni kotona. En jäänyt jossittelemaan, että entä jos... Annoin itselleni virheeni anteeksi ja siirryin eteenpäin. Miten tämän taidon saisi siirrettyä myös kouluratsastukseen?

Estehommissa!
Tänään sen sijaan mä päätin mun vajaan kaksi viikkoa kestäneen "en enää koskaan kisaa koulua" -putken ja menin kisoihin. Loimihaan Loikat Loimaalla ovat hauska suomenhevosten kilpailutapahtuma, josta tykkäsin edellisenä vuonna paljon. Tänä vuonna mentiinkin porukalla koko päiväksi. Päivän aikana ehdittiin myös käydä Ypäjällä katsomassa kisoja, eli oikein hauska päivä kaiken kaikkiaan!

Mun starttiaika oli vasta viideltä. Menin selkään puoli viiden maissa ja päätin, että en prässää hevosta. Ratsastan liikettä rennosti ulos, en stressaa muodosta, enkä yhtään mistään. Ratsastan niin, että molemmille jää hyvä mieli.

Tämä taktiikka näkyi radalla. Se näkyi negatiivisesti siinä, että keskiravit eivät lähteneet ylämäkeen ja laukanvaihto käynnin kautta ei ollut laukanvaihto käynnin kautta. Sen sijaan pohkeenväistöt tuntuivat selkään letkeältä ja laukka pyörivältä. Jäi kaikenkaikkiaan hyvä olo. Tulin pois ja olin tyytyväinen siihen, että me saatiin päättää kausi tähän suoritukseen. Yritin valmistaa itseäni prosentteihin hokemalla, että niillä ei ole väliä. Silti kun kuulin ne, meinasi tulla itku. Nippanappa 56 ja kaikki pisteet, joita kuulin, menivät ohitse.

Laitettiin hevonen autoon ja mä pyysin vähäsanaisesti tukijoukkoja, että jos hakevat paperit ja mennään. Papereita ei kansliasta annettu pois ennen luokan loppua, ja kisapäivän siinä vaiheessa kestettyä n. 12 tuntia, mä ilmoitin, että nyt tehdään niin, ettei odoteta paperia vaan lähdetään.

Lähdettiin kotiin. Mä kotimatkalla yritin tentata tukijoukoilta, että mistä se jäi tällä kertaa noin pahasti vajaaksi. Oliko se se muoto vai mikä? Kenelläkään ei ollut vastausta. Tallilla mä masentuneena purin hevosen ja mietin, kuinka mä voin olla näin hukassa, että rata tuntui aivan kohtuulliselta, ja prosentit ovat taas näin ala-arvoiset. Missä mä menen nyt pahasti metsään.

Kotona avasin Kipan ja tulokset. Järkytys oli aika suuri, kun näin, että olin kuullut prosenttini väärin. Alle maagisen 60% ne jäivät edelleen ihan hitusen, mutta eivät suuresti. Ensimmäinen ei-sijoittunut. Toinen tuomari laittanut sijalle 2. Ei se mun tunne ollutkaan niin väärä.

Nyt kyllä kiinnostaisi, mitä siinä paperissa luki ;) No, tyhmästä ja kipakasta päästä kärsii koko ratsastaja.

Kilpailuissa kävin myös pitkään keskustelua erään syvästi kunnioittamani suomenhevosihmisen kanssa. Hän kehui Rikun muuttunutta ulkomuotoa, ja kuunteli minun ahdistustani. Kun tuntuu, ettei mikään etene, ja hevonen menee huonommaksi. Kun haluaisi luovuttaa. Ehkä minusta ei vain ole helppo A -tasolle? Hän sanoitti aika suoraan ja karusti sen, mitä monet ovat minulle yrittänyt sanoa. Nyt on se hetki, kun pitää painaa pää alas, niellä pettymys, ja kerätä se lusikka jälleen kerran käteen. Nyt punnitaan sisu, tahto, asenne. Jos nyt jaksaa painaa tämän vaikean jakson lävitse, lopputuloksesta tulee hyvä. Jos mä nyt luovutan, lopetan yrittämisen tai jopa myyn hevosen, tämä kaksi vuotta työtä valuu hukkaan. Ei kukaan, tai ainakin joku muu, kerää minun tekemäni työn hedelmät. Nyt pitää malttaa.

Niin mä aion nyt tehdä. Malttaa. Treenata. Laskea jälleen kerran uuden kunto-ohjelman talveksi. Kerätä hevoselle lihasta. Treenata omaa fysiikkaa. Säilyttää hermoni. Olla määrätietoinen, olematta kova. Muistaa pitää hauskaa, koska pitkää matkaa ei muuten jaksa.

Kyllä tämä tästä. Olen ajatuksen tasolla pyöritellyt mahdollisuutta ratsastaa enemmän. Olen tarttunut kaikkiin mahdollisuuksiin ratsastamisesta, ja ratsastanut kavereiden hevosilla, tallikavereiden hevosilla ja myös meidän tallin tuntihevosilla. Nyt pitää miettiä, mistä niitä ratsastuskertoja saa lisää. Niitä tarvitaan. Ehkä mä voisin yrittää löytää jotain "projekteja", joiden kanssa voisin käydä auttelemassa? Pitää pohtia.

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Kisojen peruminen saa hymyn naamalle

Päätin torstaina, että en lähde suunnitellulle reissulle aluekoulukisoihin Porvooseen lauantaina. Sen sijaan päädyimme tekemään jotain aivan täysin erilaista...

Me Aulangolta saamme maastoilla Aulangon upeassa puistometsässä. Maisemat ovat hienot. Se takaa sen, että missään ei uskalla liikkua reippaammassa laukassa, koska mistä tahansa voi eteen tulla marjanpoimija, turisti, lastenrattaat, alamäkipyöräilijä tai lenkkeilijä, jolla on koira irti. Metsässä menee muutama ratsastusreitti. Nämä ratsastusreitit ovat turistien ahkerassa käytössä, joten niilläkään ei uskalla ratsastaa sen reippaampaa. Ja muualla metsässä ei saa ratsastaa. Olen välillä tehnyt epätoivoisia yrityksiä etsiä lähistöltä kunnon maastolenkkejä. Olen löytänyt kivoja paikkoja, mutta en mitään paikkaa, missä saisi oikeasti laukata eteen. Samalla olen ihaillut isovanhempieni mökin lähistöllä olevia maisemia ja metsäteitä. Täällä sitä olisi mahtava laukata!

No, viime viikon alhossa tästä ajatuksesta jalostui idea. Entä jos sen sijaan, että raahaan hevoseni 120 kilometrin päähän koulukisoihin, joista saan taas yhden pahanmielen paperin kotiinviemisiksi, raahaisinkin sen maastoon mökille 25 kilometrin päähän?

Perjantaina töiden jälkeen sitten tuumasta toimeen.

Yhdistelmä mökin läheisellä pellolla, jossa hevosten purkaminen suoritettiin.

Pojat nauttivat vihreästä ennen retken aloitusta. Rikun superjärkevä tarhakaveri lähti turvahevoseksi retkelle uuteen ja ihmeelliseen.

1,5h ja 14 kilometriä myöhemmin mökin pihassa.

Riku meidän mökillä - mun heppatyttö haaveeni totena!

Pappa toi hepoille näkkäriä

Tarkkaa työskentelyä

Niin kauan kuin tarjoilu pelaa, suomipojat tyytyvät mihin vain tarhaan. Tuossa tarhan vieressä syötiin kakkua ja juotiin kahvit. Tai mä join mummon mulle varaamaa Pepsi Maxia.


Mä voin kyllä ihan suoraan sanoa, ettei tippaakaan kaduttanut, että jäi kisat väliin ja otin tilalle tällaista maalaishengailua! Oli ihana vetää maastossa ihan täysiä, ilman että tarvitsi pelätä ollenkaan, mitä tulee kulman takaa vastaan. Lisäksi oli ihan huippua nähdä, että mun hevonen, joka on kuitenkin ihan jänishousu, selvisi näin hienosti vieraassa maastossa ja lopuksi vielä ihan vieraassa pihapiirissä.

Oli tämä sellainen "unelma todeksi" -hetki, että meni ehdottomasti mun tämän kesän heppajuttujen kärkeen :) Oli mahtava liikkua hevosella noissa ihanissa, tutuissa maisemissa ja päästä kunnolla maastoon ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

torstai 14. elokuuta 2014

"Ehkä kukaan ei vaan ole viitsinyt sanoa mulle suoraan, ettei tosta nyt mitään tule"

Otsikossa olevaa ajatusta olen nyt veivannut edestakaisin mielessäni. Entä jos se, että mä olen niin innoissani ja vakuuttunut siitä, että mulla on edennyt oma ratsastus hirveästi, on saanut ihmiset ajattelemaan, ettei mulle voi sanoa, että hei tyttökulta, kiva kun jaksat treenata, mutta sun ratsastus ei ole kehittynyt. Voit jatkaa treenaamista, mutta voi silti olla, että et kehity.

Tähän asiaan törmään aika usein töissä. Oppilaiden on hankala sietää sitä, että he eivät ole kaikessa hyviä. Mä yritän olla mahdollisimman kannustava, ja kun oppilas vaikka toteaa, että hänen kuvistyöstään tuli ihan karmea, sanon vain, että se on hänen itse tekemänsä ja sen takia ainutlaatuinen ja tärkeä. Yleensä liitän tähän vielä jonkun maininnan siitä, että jos asia on tärkeä, sitä voi harjoitella. Entä jos mun ratsastuksenopettajat ovat samassa tilanteessa mun kanssa? Niiden on sanottava, että treeniä treeniä vaan, kun kerron kaikista mun epäonnistumisista kouluradalla, vaikka niiden tekisi mieli sanoa, että "Hei haloo! Eikö aikuinen ihminen nyt tajua, että jos paperikin näyttää sen, ettei eteenpäin ole viime vuodesta menty, sitä vaan ei ole menty?! Voithan sä jatkaa treenaamista, kun sä siitä selvästi tykkäät, mutta kehittyminen sun kohdalla - no se tulee vahingossa jos silloinkaan sun kohdalla."

Olen kadottanut sen kaikelle kouluratsastukselle perustan luovan fiiliksen. Mulla ei ole enää olemassa mitään tunnetta siitä, miten mun hevonen liikkuu. Olen ihan hukassa tämän asian kanssa. Olen aina ollut sellainen ratsastaja, joka ratsastaa todella paljon tunteen varassa. Sen takia mun tunteet näkyvät myös hevosen selässä, ja jos olen stressaantunut ja ahdistunut, minun ei kannata edes yrittää mennä tunnille tai valmennukseen.

Sen hyväksyminen, että mä en ole ratsastukseltani vielä helppo A -tasolla, on aika rankkaa. Voisin jopa sanoa, että yllättävän rankkaa. Koko viikko on mennyt alamaissa, enkä ole harkinnutkaan koulutunnille menoa. En vain pysty. Olemme Rikun kanssa maastoilleet parina päivänä, ja tänään kävin sitten koulupenkin kanssa kentällä. Olisin mennyt estesatulalla, mutta takapuoleni ei enää kestänyt kovaa Kiefferiä kolmatta päivää putkeen ;) Ratsastin tunnin verran suurilla kaarevilla urilla liikettä ulos ja lapoja auki. Jotenkin tuon kisavideon katsominen ja sen tajuaminen, kuinka paljon olen jäänyt nyt kädellä kiinni ja pienentämään hevosen liikettä, sai minut säälimään hevosta. Ei se ansaitse noin huonoa ratsastusta, kun se yrittää niin paljon.

Tämän päivän ratsastuksesta jäi kuitenkin jo hyvä mieli. Ehkä se on alku. Mutta tätä kisakautta ei enää ole olemassa eikä jäljellä, siis minulle. Nyt mä keskityn siihen, että ensin löydän fiiliksen, ja sitten jostain motivaation. Tai sitten mun pitää siirtyä ihan kokonaan hömppä-, maasto- ja esteratsastukseen.


Pampula kesällä 2013
Se motivaatio on muuten hassu juttu. Sen puuttumisesta olen aina välillä kuullut, mutta itse en ole motivaatiopuutosta (ihan oikeasti!) kokenut viimeisen kolmen vuoden aikana vähääkään. Ja nyt yhtäkkiä, ei kiinnosta ollenkaan. Olo on tyhjä ja ontto. Johtotähti on kadonnut.

maanantai 11. elokuuta 2014

Nyt se loppui

... kisaaminen siis. No tuskin loppui. Mutta ainakin vähenee.

Mutta niin, fiilis on nyt voimakkaasti se, että kisaaminen ainakin aluetasolla saa nyt hetkellisesti olla tässä. Mä en selkeästi ole vielä valmis suorittamaan noita tehtäviä sillä tavalla, millä ne tällä tasolla (alue helppo A) pitäisi suorittaa. Nyt ei auta kuin niellä kalkki ja mennä kotiin harjoittelemaan. On halvempaakin.

Kävin eilen pupertamassa Paimiossa asti kaksi rataa. Kumpikaan ei ollut kelvollinen. Riku oli vähän väsynyt, verkassa kuitenkin paljon parempi, kuin radalla. Oli tosi kuuma, ötököitä paljon, kisamatka oli ollut pitkä. Hellekausi näkyy hevosessa väsymisenä. Mutta hevosta ei voi kummastakaan radasta vähimmässäkään määrin syyttää, kuski ne ratsasti.

Ensin suoritettiin FEI:n HeA* kenttäkilpailuohjelma poneille. Prosentteja raavittiin 59,405% ja sijoitus tällä 13./24.

Tuomareiden loppukommentit:

C: Rauhallinen suoritus. Potentiaalia on!!!, mutta lisää kantovoimaa taakse + pyöreämpi laukka. Ajoittain suu auki -> pehmennä tuntumaa. Prosentit nousevat, kun suoritus saa lisää energiaa.
M: Tasainen suoritus, takajalat vielä aktiivisemmin töihin. Rohkeutta ja venyvyyttä keskiaskellajeihin. Aukoo suutaan. Tsemppiä jatkoon.

Tuo suun aukominen johtui osittain typerästä virheestä, jonka tein kankiohjien kanssa säheltäessäni. Toinen kanki jäi selvästi lyhyemmäksi kuin toinen, ja Riku tietysti reagoi siihen. Olisi pitänyt reagoida itse nopeammin siihen, nyt meni vähän säätämiseksi koko rata.

Riku odotteli kopissa kolmisen tuntia seuraavaa starttia, joka oli FEI:n HeB kenttäkilpailuohjelma poneille. Tästä radasta sitten prosentteja 60,652% ja sijoitus 7./22.

Tuomareiden loppukommentit:

C: Nöyrä, sympaattinen SH joka kuuliaisesti suorittaa. Välillä hiukan etupainoinen. Siirtymiset vielä selvemmin.
M: Paljon siistejä kohtia. Säilytä tahti paremmin, kädet alas ja vakaammin ohjan ja pohkeen väliin.

Tiedän, että pitäisi olla ihan tyytyväinen. Ja hevoseen olenkin ihan aidosti tyytyväinen. Kaikki on sen kanssa niin helppoa, se yrittää parhaansa ja toimii vieraissa tilanteissa hienosti. Itseeni olen todella pettynyt. Jotenkin se, kun tähän kesään ei ole mahtunut niitä onnistumisia kisarintamalla, on saanut mut epäilemään. Mä olen nyt varmaan haukannut vain liikaa. Luullut olevani valmis tasolle, jolle en ole valmis.

Olen todella pettynyt itseeni. Tämä tarkoittaa sitä, että nyt treenataan entistä kovempaa. Peruin lähtöni kunkkareihin, koska lähes satasen lähtömaksujen lisäksi minun pitäisi ottaa vapaata palkaton päivä, joten aika kalliiksi tulisi hakea taas yksi paperi, jossa lukee se, minkä jo tiedän. Hevonen on paras ja kuskilla paljon petrattavaa. Tämän viikon lauantaina piti mennä Porvooseen. Nyt sitten haistelen tilannetta. Jos Riku tuntuu yhtään väsyneeltä, ei lähdetä. Jos ilmoittautumisaikaa olisi ollut vielä sunnuntaina, olisin perunut nämäkin lähdöt. Nyt ne on maksettu, joten pohditaan rauhassa loppuviikkoon asti, mitä tehdään.

Jos ei tekstistä vielä selvinnyt, olen siis todella maassa, enkä edes jaksa esittää pirteää. Alla vielä video eilisestä A:n radasta, ettei totuus unohtuisi. Kuvattu kännykällä (kiitos Boonus!), joten laatu sen mukaista. 


sunnuntai 3. elokuuta 2014

Vielä kerran niistä tuntsareista

Jos olet Facebook-kaverini, olet luultavasti jo saanut aivan tarpeeksesi Tuntiratsastajien mestaruus -hehkutuksesta. Mä nyt kuitenkin aion purkaa vielä kerran näitä fiiliksiä. Sen jälkeen jätetään Tuntsarit 2014 rauhaan ainakin internetissä. Livenä niihin tunnelmiin saa palata niin monta kertaa kuin haluaa ja tarpeen on ;)

Aulangolta kisaan lähti edustamaan yksi ratsukko, eli mun ystäväni Laura ja Roni. Torstaina puunattiin hevosta, varusteita ja vähän ratsastajaakin, ja lähdettiin ajamaan kohti Lahtea. Roni on ennen työtään tuntihevosena tehnyt uraa isoissa esteluokissa, joten sille matkustaminen, majoittuminen jabaan ja vaihtuvat kisapaikat ovat ihan tuttua juttuja. Meille mukana seuranneille ihmisille tämä kaikki taas oli ihan kamalan jännää, ihmeellistä ja uutta. Roni jaksoi suhtautua meidän jatkuvaan huoleen ja asioiden tarkisteluun yleensä varsin rauhassa - välillä ehkä ilmeestä huomasi, että se piti meitä ihan idiootteina. Ammattilaisena se jaksoi kuitenkin meidän höösäämisen melassiveden, lettejen, baby oilin, erilaisen kiillotuksen ja sipsutuksen, sekä heinän määrän arvioimisen kanssa äärimmäisen hyvin. Ainoat hermoromahdukset meinasivat tulla kotona annosteltujen väkirehupussien kanssa - ruokkija ei ikinä saanut niitä tarpeeksi nopeasti auki!

Tunnelmaltaan Tuntiratsastajien mestaruudet ovat kyllä aivan erityiset. Monet tallit tulevat paikalle isolla porukalla ja yöpyvät kisapaikalla. Illalla jaba-alueella raikaa nauru ja taustalla soi musiikki. Ihmiset istuvat jabojen edessä, putsaavat varusteita, juttelevat ja nauravat. Pienten ja isompien kisaajien, hoitajien, opettajien ja kannustajien jännitys on käsinkosketeltavaa. Jos olisin itse päässyt kymmenen vuotta sitten vastaavaan tilanteeseen, vaikka hevosenhoitajana, olisin ollut taivaassa. Jos ihan totta puhutaan, niin olin kyllä nytkin aika taivaassa.

Roni majoittui jabaan, mutta ratsastaja ja groomit osoittivat puuttellista urheilumieltä ja sen sijaan, että olisivat esimerkiksi nukkuneet 50 asteen kuumuudessa pakussa, nukkuivat hotellissa. Täysi-ikäinen, vähän selkävaivainen ja mukavuudenhaluinen minäni kiittää ja kumartaa tästä ratkaisusta. Kyllä on mun festaritelttailut telttailtu.

Viikonloppuun mahtui siis kaksi hotelliaamupalaa, iltaruokailut kaupungilla, jätskiä, kouluratsastuksen katselemista, aurinkoa, aina yhtä positiivisen Roniponin siirtelemistä tilanteesta toiseen, ja kyyneleitä. Niitä kyyneleitä valui paidalle sekä perjantaina, että lauantaina.

Perjantaina oli vuorossa senioreiden karsintaluokka. Seniorit ratsastivat ohjelmaa helppo B:0, ja tämän ohjelman avulla reilusta 80 senioriratsastajasta oli tarkoitus löytää se reilun 20 onnellisen joukko, joka pääsisi jatkamaan vielä lauantain finaaliin. Laura ratsasti aivan käsittämättömän hienon radan, jonka aikana mä jännitin niin, etten saanut hengitettyäkään kunnolla. Onnellinen, hymyilevä ja typertynyt ratsastaja sai taluttaa hevostaan jonkin aikaa, kun odottelimme Equipen päivittymistä. Lopulta pisteet tulivat - ja olen niin onnellinen, että minä sain olla juuri siinä ja itkeä onnesta rakkaan ystäväni kanssa. 64,2% oli hänen henkilökohtainen ennätyksensä, mutta myös äärimmäisen oikeaan paikkaan osunut täydellinen suoritus. Ei jäänyt jossiteltavaa, paremmin ei olisi voinut mennä. Lopulta tällä tuloksella oltiin senioreiden karsinnassa sijalla 3./41. Puhdistavan itkun jälkeen koko päivä meni vain epätodellisessä fiilistelyssä. Kisapaikalla oli ihana nähdä itsensä ylittäneitä, onnellisia ratsastajia, tyytyväisiä hevosia ja ympäriinsä valtoimenaan poukkoilevaa tallien me-henkeä. Toki vastapainoksi myös harmitti, kun monien viikkojen ja kuukausien valmistautuminen meni hukkaan, kun hevonen ei esimerkiksi suostunut tulemaan tuomaritelttojen kanssa samaan päätyyn, tai hienosti lähteneet keskiravit rikkoivat laukalle. Sitähän tämä kouluratsastus on.

Tuntsareissa erityisen haasteen ratsastamiselle tuo niinkin ihana asia kuin yleisö. Kolmella kentällä ratsastetaan samanaikaisesti ohjelmia lävitse, ja kun osalla talleista on yli 20 päinen kannattajajoukko mukana, täysin hiljainen katsomo "räjähtää" tasaisin väliajoin ilmiliekkeihin. Tämä kannustaminen on toki vain ja ainoastaan positiivista, mutta sekoitti muutaman ennastaan tuomaripäätyä pälyilevän hevosen pasmat täysin. Huonoa tuuria. Sitäkin se kouluratsastus välillä on.

Lauantaina finaaliradan jälkeen itkettiin taas yhdessä tiukassa halausotteessa. Laura ratsasti upean radan. Yhteistyö Ronin kanssa näytti saumattomalta, kuin tanssilta. Kyyneleet nousivat silmiin jo rataa katsoessa - olin niin onnellinen ystäväni puolesta. Hän pääsi esittämään kisoissa sillä tasolla, jolla hän on.

Kovatasoisessa finaalissa nähtiin monia upeita suorituksia. Lauran prosentit 62,5 riittivät kymmenenteen sijaan. Mitalia ei tullut, mutta mikään ei jäänyt harmittamaan - kuten ratsastaja itsekin sanoi, hän ei olisi voinut ratsastaa enää paremmin. En usko, että kouluratsastuksessa voi kilpailujen saralla saavuttaa upeampaa fiilistä.

Tuntsarikokemus oli ennen kaikkea osoitus siitä, miten paljon pystyy vuodessa kehittymään, kun on valmis tekemään töitä ja ottamaan apua vastaan. Apua on tarjolla, ja Laura on hakenut sitä aktiivisesti. Meillä on Aulangolla monta upeaa opettajaa, sekä joukko vierailevia valmentajia, joiden avulla on mahdollista löytää avaimet kehittymiseen. Jos on riittävän nöyrä myöntämään, että voidakseni kehittyä, minun on astuttava ulos mukavuusalueeltani. Laura, mun rakas sparraaja, tuntuu viihtyvän epämukavuusalueella. Se on hyvä paikka.

"Mä oon valmiin, eiköhä ruveta taas
Paan kroppaa likoon, ja tunnetta taa
Ei mua himast haettu, kaikki ansaittu
Tavotteet paisu ja mittakaava vaihtu
Mut asennetta ikin muuttanu en
Mä viihdyn epämukavuusalueel
Mitä haastet täs muuten ois
Paan tuntei sisään, hion puutteet pois
Tee tarpeeks kauan mitä muut ei jaksa
Pian teet asioit joita muut ei voi, tää on mun

Tää on mun hetki, jos mä päätän niin
Otan tän, otan tän, mä otan tilanteen haltuun
Tää on mun hetki, tartun siihen kii
Otan tän, otan tän, otan tän, tää on hallussa
Hallussa, hallussa, tilanne on enemmän ku hallussa
"
(Elastinen - Hallussa)


Nyt sitten vain kohti uusia haasteita, eikö niin?

"Maailman paras"