keskiviikko 17. joulukuuta 2014

Hetkellistä riemua talvesta

Riku on ollut lähiaikoina superhyvä ratsastaa. On ollut ihana mennä selkään, kun usein on saanut "vähän niin kuin jatkaa" siitä, mihin viimeksi jäätiin. Iso merkitys oli sillä, että katselin ratsastustani opettajani kanssa videolta, ja sain oikeasti oivalluksia siitä, miltä meno nyt näyttää ja miltä sen tulisi näyttää. Tuntuu, että nyt ollaan taas siinä vaiheessa, kun edetään harppauksin. Nämä hetket, kun siirrytään vähän niin kuin portaalta seuraavalle, ovat niitä, joiden takia tätä lajia jaksaa näin intensiivisesti harrastaa :)

Pääosin treenaukset ovat viime aikoina suoritettu meidän upouudessa, tosi hienossa maneesissa! Maneesin pohja ei ole vielä asettunut, ja sen takia se on pehmeä ja hevosille raskas. Itseä pitää muistuttaa aktiivisesti jään ja pimeyden keskellä, etteivät hevoset voi työskennellä siellä määräänsä enempää, vaan muutakin on tehtävä. Viime viikonloppuna satoi etelään lunta, joka otettiin ilolla vastaan. Suuntasimme Rikun kanssa nauttimaan lumesta. Lumi aiheutti paljon tunteita - villejä vinkaisua, sinkoiluja, ja muutamia aika notkeita pukkeja. Yksi sarja saatiin videolle - videon lopussa siis perä on kevyt, alussa vain vähän hölökkää muuten vain.

Ihanaa, enää kaksi työpäivää ja lauantain todistustenjako ja sitten on LOMA!


 

"Jee, tää on parasta!"

Hetki ennen villiintymistä

perjantai 5. joulukuuta 2014

Voihan arki!

Ehdin viikon verran ratsastella hevosella, joka saatiin pohjallisilla myös edestä hyväksi, ennen kuin yhtenä ihanana maanantaina suoraan töistä vesisateessa tallille rynnäänenä totesin, että ei, eipä me mennäkään tänään hyppäämään esteitä. Mun hevonen ei varaa jalalle.

Syy löytyi aika nopeasti - kengässä oli yksi naula vääntynyt. Naula nypättiin yhdessä tallikaverin kanssa pois. Jalka kuumotti runsaasti ja kävely oli aika huonoa. Kaviopaise, epäilin. Kuin ihmeen kaupalla kengittäjä oli tulossa jo seuraavana aamuna, joten jätin yöksi sisään. Seuraavana päivänä kengittäjä nappasi kengän pois ja löysi mun prinssini herneen selän alta - pienenpieni paise. Siitä päästettiin noin millilitran verran mätää pois. Jalkaa paketoitiin muutama päivä ja Riku raukka seisoi koppilevossa - se ei todella sopinut. Hevonen hyppi seinille, käyttäytyi huonosti ja oli äärimmäisen turhautunut. Onneksi viereisessä kopissa onneksi törötti omassa koppilevossaan toinen kaviopaisepotilas. Saivat sentään tapella yhteisistä heinistä heinäverkossa.

Neljän päivän päästä kengittäjä kävi kopauttamassa kengän kiinni. Ah, sitä onnea joka oli hevosen vallannut sen päästessä taas takaisin omaan laumaan tarhaamaan. Ah, sitä onnea kun minä pääsin taas harrastamaan kouluratsastusta samana iltana!

Tästä muutaman viikon päästä, nyt tämän viikon keskiviikkona sain vuokraajalta viestin, että Riku on tempaissut takajalan kengän irti. Perinteisesti mukana oli lähtenyt myös osa kaviota. Kengittäjää en saanut lukuisista soitoista huolimatta paikalle, joten nyt sitten odotellaan tiistaina olevaa kengitystä ja toivotaan, että silloin on vielä jäljellä sen verran kaviota, että sitä voi kengittää... Rikun kavio on niin huonolaatuista, että se kuluu kun joku katsookin sitä päin.

Ratsastamaan olen kuitenkin päässyt, koska sain tallikaverilta lainaan kumitöppösen, jonka pystyy vetämään kavion päälle suojaksi. Siihen ei saa hokkeja kiinni, eli se on niin liukas, ettei liikkuminen onnistu kuin maneesissa. Sekin on parempi kuin ei mitään - hevonen pääsee purkamaan energiaansa ja kuskia ei harmita aivan niin paljoa...

Noin muuten on ratsastuksen saralla ollut hienoja oivalluksia tarjolla, taidan kirjoitella niistä toisella kertaa. Nyt vielä julistan, että yksiin kisoihinkin sitä aion ehtiä vielä tänä vuonna - sunnuntaina 21.12. seurakoulukisoihin Keravalle. Voi kuinka siistiä, tuntuu kuin viime kisoista olisi ikuisuus!

Lopuksi vielä kuvaspämmi puhelimen huonolaatuisista kuvista.
Olen yrittänyt marraskuun, kavioiden ja töiden aiheuttaman ressin seassa haistella tarvittavan määrän kippurakorvaista kissaa. Siitä tulee hyvälle mielelle!

Epätoivoinen klippausyritys klipperillä, jonka terät olivat armottoman tylsät :D Riku jaksoi hienosti odotella neljä tuntia hievahtamatta tämän projektin kanssa, kun lopulta klippaaja kävi lainaamassa kaverin klipperin tämän kotoa. Riku sen kuin seisoi käytävällä... Klippaajalla paloi hermo.

Klippausta seuraavana päivänä haettiinkin sitten liimasiteitä kaviopaiseen hoitohaudetta varten... Vähän oli pakko piristää tympeää viikkoa iloisilla liimasiteillä :D

Riku ja Jaike, sekä yhteinen heinäverkko

Lainakuski selkään ja minä koirien kanssa kävelemään - kunto kasvaa siltä, joka sitä kunnonkohotusta eniten kaipaa, eli multa ;)

lauantai 1. marraskuuta 2014

Hyviä kilometrejä

Kengittäjä selvitti Rikun epämääräiseen liikkumiseen liittyvää tilannetta. Syy löytyi liian lyhyeen kenkään lyödyistä etukengistä (ts. kavio oli vedetty liian lyhyeksi) ja eteen laitettiin pohjalliset. Riku reagoi pohjallisiin välittömästi ja tosi positiivisesti, eli oli puhdas heti pohjallisten laiton jälkeen eikä ole nyt kovallakaan ollut epäpuhdas. Ehkä meidän tuuri viimein kääntyy :)

 Reilu viikko sitten menin ensimmäistä kertaa tunnille Rikun kanssa tämän meidän sairastelun jälkeen. Tunnin aikana tuli (jälleen) melkein itkettyä onnea ja autuutta - sitä käsittämätöntä riemua, että Riku on kunnossa ja me päästään treenaamaan. Tuli myös naurettua - Riku oli äärettömän tärkeänä, kun pääsi taas töihin ja kulki häntäänsä kantaen ja kaula kaarella etujaloilla kauhoen eteenpäin. Riku on myös tämän sairasloman aikana menettänyt kuntoaan sen verran, että vanha tuttu "kiskaisen kuskin irti penkistä" -konsti on taas repertuaarissa. Eli silloin, kun ei hankalassa tehtävässä jaksakaan kantaa, kiskaistaan napakalla eteenpäinsyöksyllä kuski irti satulasta jalustimille killumaan ja lähdetään syöksymään siihen suuntaan, mitä nokka näyttää. Temppu on tuttu parin vuoden takaa, kun kyky kantaa itseään edellisen kerran oli näin pahasti vajavainen.

En ole tietenkään vielä toipunut siitä innostuksesta, joka alkoi, kun pääsin taas ratsastamaan omalla hevosellani. Sen takia Rikun "töihinpaluuviikko" ei ollut ihan ihanteellinen: ratsastin itse tunnilla pe, su, ti ja to. Torstaina totesin, että vaikka ratsastettavuudessa edettiin viikossa hurjasti, oli Riku sen verran väsynyt, että nyt viikonloppu otetaan rennommin. Sunnuntaina olisi tarkoitus klipata ja maanantaina hypätä ensimmäistä kertaa elokuun jälkeen! Alkaa olla aikakin aloitella taas pomppuja, joulukuun puoleen väliin on nimittäin buukattu Piia Pantsun estevalmennus. Huhhuh!

Riku on tuntunut nyt liikkeessä hurjan hyvältä nyt koko ajan, kun sitä on ratsastettu. Onhan se voimaton, eikä jaksa kantaa niin kuin ennen, mutta ne pätkät, jotka se jää kevyelle tuntumalla ja pyöreäksi, se on kyllä todella hyvä. Se kaivattu fiilis on palannut vahvempana kuin pitkään aikaan. Laukka pyörii pyörittämättä, takapää polkee hyvin alle ja hevonen jää pyöreänä kantamaan. On se kyllä upea.

Rikutauon aikana päätin, että vaikka tuntuu kuinka pahalta, mun on ratsastettava. Tein siis päätöksen vähintään kolmesta ratsastuskerrasta viikossa, ja siinä päätöksessä pysyin: kiitos kaikille ihanille ihmisille, joiden hevosilla sain ratsastaa. Roni, Lissu, Wilma, Summa, Maukka, Jaike ja Joke. Jokainen kilometri tuli tarpeeseen ja jokaisella kerralla koin oivalluksia. Koen, että jopa kehityin ratsastajana tuolla pätkällä, joka olisi voinut myös vain valua hukkaan. Toki suurin syy on varmaan se, että yksin hinkkaamisen sijaan hakeuduin tunneille ja ratsastin ohjatusti uusilla hevosilla. Seuraavanlaisia oivalluksia koin ihan käytännön kautta (nämä on kirjoitettu lyhyeen toteavaan käskymuotoon muistiin itselleni, ei todellakaan minkäänsortin auktoriteettiohjeeksi kenellekään!):

1. Suoruus ei ole itsestäänselvyys ja vaatii hevoselta kykyä koota, jotta se pystyy suoriutumaan siirtymisestä suorana. Kun ihmettelin, miksen saanut tuntihevosta nostamaan laukkaa, oli oikeasti avartava oivallus tajuta, että se ei yksinkertaisesti jaksa jos en anna sen heittää takapuolta sivuun. Eli siis suorana siirtymisten tekeminen on kokoamista ja rankkaa lihastyötä. Kiinnitä siis huomio suoruuteen myös yksinkertaisissa siirtymisissä!

2. Mitä nopeampi, hösöttävämpi ja vauhdikkaampi hevonen on, sitä enemmän se tarvitsee pohkeen tukea. Tällaiselle hevosella on rakennettava rauhallinen ja vakaa "kuja" jaloista ja ohjista, jota pitkin se voi kulkea. Vakaa pohje yhdessä rennon käden kanssa rauhoittaa häseltäjän.

3. Jos hevonen on armottoman hidas pohkeelle ja liikkeessä jää helposti pomppimaan reagoimattomana ylös-alas niin, että raviaskeleen aikana ehtii sanoa monta missisippiä, ei vastaus välttämättä olekaan painattaa eteen täysiä. Hitaasti eteenpäin reagoiva hevonen nopeutetaan muutoksella. Ensin tulee ottaa takaisin, jotta voi pyytää eteen, jos hevonen lämpenee hitaasti. 

4. Pohjetta on aina oltava kaksi kertaa sen verran kuin kättä. Liike ei ikinä suuntaudu kädestä takajalkoihin, vaan takajaloista käteen. Myös silloin, kun pohje ei tunnu tuottavan mitään tulosta, pitää käden odottaa. Käsi ei voi ottaa, ennen kuin pohje tuo jotain "pöydälle". Jos käsi ottaa ennen kuin pohje on saanut kannettua "pöytään mitään", lopputulos on se, että ei ole olemassa mitään, paitsi tyhjänä ohjalle veivattu hevonen.

5. Kun hevosen laukka on raaka, teet karhunpalveluksen ratsastamalla sitä pitkään niin, että itse pyörität ja tasapainotat hevosta. Laukan laadun parantamisessa less is more, eli kehittyäkseen hevosen tulee työskennellä niin, että työskentely on haastavaa, mutta palkinto onnistuneesta yrityksestä tulee nopeasti. Laukkavoltti kootummassa laukassa, ja voltin jälkeen hallittu siirtyminen raviin tai käyntiin kiitosten kera kehittää enemmän kuin kolme kierrosta laukkaa niin, että ratsastaja survoo vauhtia paniikissa lisää kuin polkuautoon, ettei käy niin nolosti, että vauhti loppuu kesken ja hevonen tippuu raville. Sillä sehän on jokaisen ratsastustuntilaisen painajainen.

6. Jos aina teet, niin kuin olet aina tehnyt, saat, mitä olet aina saanut. Näin ovat viisaammat sanoneet, ja voi elämä, kun he ovat oikeassa! Jos olen yrittänyt nyt saada puolipidätettä lävitse kierroksen (tai kymmenen kierroksen tai ratsastustunnin...) ajan, eikä se ole vieläkään mennyt, pitää tehdä jotain toisin. Tänään se "jotain toisin" oli vatsalihasrutistuksen sijaan lonkkakulman sulkeminen. Johan meni lävitse. Se puolipidäte siis.

7. Puolipidätteestä on saatava työkalu ratsastukseen. Tällä hetkellä omassa ratsastuksessani sellainen oikea, kunnolla läpimenevä, takajaloissa asti tuntuva puolipidäte on ollut niin harvinainen herkku, että sen jälkeen melkein tippuu hevosen selästä alas onnesta. Ja jos jotenkin onnistuu pysymään selässä, ei siltä hevosen taputtamiselta, kiittämiseltä ja leijumiselta jää kyllä aikaa tajuta, että niin, se puolipidäte oli vain työkalu, ja nyt pitäisi siis ratsastaa. Niiden puolipidätteiden on tultava niin arkipäiväiseksi, että se onnistuneen puolipidätteen aiheuttama energia saadaan oikeasti hyötykäyttöön. Sillä energialla nimittäin ajelisi reteesti kisa-areenallakin!

8. Avain kehittymiseen on tarpeeksi paljon tarpeeksi laadukkaasti ratsastettuja kilometrejä. Ei se sen kummempaa ole. Eli reeniä vaan. 

Sellaisia mä olen miettinyt.

Mun ihana terapeuttini Summa, jolla ratsastaessa ei ehdi surra eikä murehtia!

Tuntiheppa-Maukan kanssa ehdittiin myös syksyllä muistella, kuinka ne koulukiemurat taipuukaan ;)

lauantai 18. lokakuuta 2014

Perspektiiviä

Otin tänään Rikun kanssa pienen pätkän ravia ratsastuksenopettajani läsnäollessa, sillä halusin saada ennen ensi viikkoa jo vähän suuntaa siitä, että mikä nyt on tilanne.

Tilanne siis sen varsinaisen, alkuperäisen ongelman, eli epäpuhtauden suhteen. Sen, josta lähdettiin alunperin liikkeelle, ennen veriarvoja ja kaikkea muuta tätä.

No, ei se puhdas ollut. Hevonen siis. Ei onnu, mutta varoo selvästi etujalkoja liikkuessaan. Nyt, kun klinikalla on tutkittu ja taivutettu, ja jalat todettu kaikinpuolin käyttökelpoisiksi, ei auta kuin kääntää katse sitten kavioihin. Herkkä hevoseni lienee arkovan nyt sitten jostain syystä kavioitaan. Pohja ei tänään ollut huippu, mutta silloin alunperin kuukausi-puolitoista sitten se kyllä oli. Eli vielä ennen treenien jatkoa, pitää yrittää käydä tämän mutkan kautta, ja suoristaa tilanne.

Jos tämä viimeinen kuukausi ei ole rahanmenon ja menetettyjen yöunien lisäksi muuta tuonut, on se tuonut ainakin perspektiiviä. Ihan reilulla kädellä. Tämä on harmittavaa, mutta tähän ei kuolla. Kengitys saadaan varmasti sille tolalle, että liikkuminen on entisenlaista.

Nyt siis hattu käteen ja meidän kiireiselle ex-kengittäjälle soittamaan. Vuoden vaihteessa vaihdoin kengittäjää, kun edellinen oli ilmeisesti työssään liian hyvä - kengitysvälit valuivat pitkiksi ylibuukatun kalenterin takia, ja kengät sen takia irtoilivat. Työssä ei missään vaiheessa ollut moitittavaa. Nykyisenkään työssä ei ole minun silmääni ollut moitittavaa, mutta koska hevonen nyt ensimmäistä kertaa elämässään (ja minä tosiaan tiedän koko historian) reagoi kavioillaan, on jokin muuttunut. Toivottavasti saan edellisen kengittäjän paikalle selvittämään, mikä se jokin on.

Muuten pitänee kai tutustua pohjallisasioihin, ja lyödä Rikulle kokeeksi ne. Jos sitten vaikka taas askel kulkisi normaaliin tapaan.

perjantai 17. lokakuuta 2014

Loppu

HUOMIOI: Koko tämä postaus on kirjoitettu sen mukaan, mitä itse muistan keskusteluistamme klinikalla. Asiavirheitä saattaa olla ja on hyvin mahdollista, että olen ymmärtänyt eläinlääkärin väärin jossain kohtaa. Kirjoitan nämä ennen kaikkea itselleni muistiin.


Keskiviikkona klinikalla oli vastassa vakavia naamoja. Eläinlääkäri, ja sen jälkeen toinenkin, ilmestyi ihmettelemään paperilla tuomiani veriarvoja ja hevosta. Hevosta, joka täysin luottavaisena käveli perässämme jälleen kerran vieraan, oudolta haisevan tallin käytäviä hoitohuoneeseen. Ja siellä pakkopilttuuseen. Hevosta, joka herätti ihmetystä niin lääkäreissä kuin hoitajissakin: "Niin oliko tämä rauhoitettu?". Ei, se ei ollut rauhoitettu. Se vaan luottaa ihmisiinsä niin, että antaa tutkia, ottaa veret ja sen saa työntää mihin vain. Kolina ja vastustelu alkaa vasta silloin, kun tutut ihmiset häipyvät ympäriltä.

Lääkärit yhdessä ja erikseen totesivat, että tilanne on omituinen. Lääkäri jaksoi selittää veriarvoja minulle uudestaan ja uudestaan. Minulle selvisi tässä vaiheessa, että tulehdusarvot olivat erityisen kummalliset ja sitä kautta huolestuttavat. S-SAA ja fibrinogeeni olivat hurjasti koholla, mutta valkosolut viitearvoissa. Valkosolujenkin olisi pitänyt pompata pois viitearvoista. Ellei sitten.

Niin, ellei sitten. Lääkäri huokaisi, katsoi ja sanoi, että jos uudet verikokeet näyttävät samanlaista tilannetta, on jossain todella paha tulehdus. Sellainen tulehdus, jota hoitamaan valkosolut ovat menneet paikallisesti, eivätkä siksi näy verikokeissa.  Tai jo aiemmin minun mielessäni kauhukuvana välkkynyt borrelioosi. Tällaisia tulehdustiloja voisivat aiheuttaa sisäiset paiseet, kasvaimet ja esimerkiksi sydämessä oleva tulehdus. Vakavia, henkeä uhkaavia tiloja.

Sellaisia asioita, joita ei pysty ultraamaan eikä tutkimaan millä tahansa klinikalla. Aika pitäisi varata Viikkiin tai Hyvinkäälle, jossa on "parhaat laitteet ja osaavat kollegat". Varoitettiin myös - kun diagnoosia joudutaan tekemään poissulkumenetelmällä, siitä tulee helposti kallista. Pelkästään tutkimuksiin voi mennä useita tuhansia euroja. Hoito siihen päälle.

Klinikalla tähystettiin ylähengitystiet ja löydettiin pienesti tulehtunut kohta. Ei selitä veriarvoja. Lannasta otettiin lantanäytteet ja verta pumpattiin monta putkiloa. Ensin tulehdusarvoja varten, hetken kuluttua vielä mahdollisia jatkokokeita varten. Hevosen yleiskuntoa ihmeteltiin. "Miten se voi olla niin pirteä, kun se on kerran niin kipeä?"

Niinpä. Sitä minä olen viimeiset viikot ihmetellyt. Itkenyt ja harjannut hevostani, joka on levottomana halunnut osallistua joka toimenpiteeseen, selvästi ihmetellen, miksei me mennäkään? Harjannut ja pukenut loimea talvikarvan päälle. Tallikaverit ovat nauraen pysähtyneet ihmettelemään Rikun nallekarhukarvaa. Olen hymähtänyt, että nauttikoon nyt, kun kerrankin saa kasvattaa. Että se lähtee heti, kun päästään taas treenaamaan. Ja samalla olen vain toivonut, toivonut niin paljon, että vielä tänä talvena saan klipata hevoseni merkiksi siitä, että me saadaan treenata. Että me olemme terveitä. Että meillä on vielä aikaa. Että Riku saa opettaa mulle vielä vaikka mitä. Että mä saan vielä hetken lämmitellä tällaisen onnen lämmössä.

Viimeisten viikkojen aikana olen joutunut pidättelemään itseäni, etten ole ärähtänyt ympärilläni oleville ihmisille. Hyväntahtoiset kysymykset "Voisiko se olla....?" ovat tuntuneet rienaukselta. Kun voihan se olla. Ihan mitä vaan. Aivan mitä vaan. Näillä oireilla (tai oireettomuudella) se voi olla mitä vaan. Samalla olen huomannut kateudun ajautuneen ajatteluuni. Olen tuijottanut käsittämättömän kateellisena tallikavereitani, kun he ovat varustaneet hevosiaan ja lähteneet treenaamaan. Olen ollut jopa kateellinen niille ystävilleni, joiden hevosella on pitkä kuntoutusprojekti edessä. He sentään tietävät, mistä on kyse. Olen ollut huono ystävä, enkä ole lainkaan pystynyt samaistumaan huoleen, kun hevonen on ollut "vähän huono takaa". On tehnyt mieli huutaa ja kirota, itkeä ja äristä. Ettekö te tajua, että mun hevonen voi kuolla? Mulle ei jää mitään!

Tämä tuntuu nyt aika lapselliselta ajattelulta. Ja sitähän se juuri on. On ollut kuitenkin tärkeää, että olen saanut puhua avoimesti siitä, että tässä suuressa surussa kohtaa oikeastaan kaksi eri surua. Ensimmäisenä suru eläimestä. Toisena se valtava suru ja pelko tuntemattoman edessä, kun et tiedä, onko sinulla rahaa tutkia ja hoitaa hevostasi. Luulin olevani ihan hyvin varautunut katastrofiin, mutta tajusin sen luulon vääräksi viimeistään keskiviikkona kuunnellessani eläinlääkärin ohjeistusta siitä, että mitään ei sitten saa antaa klinikalla tutkia, ennen kuin on saanut siitä hinta-arvion, että kuinka kallis lasku se lopulta olisikaan voinut olla. Lopputulema olisi voinut olla se, että vakuutuksesta huolimatta minulla olisi voinut olla kädessäni narun päässä hevonen, jota ei ehkä olisi voitu enää pelastaa, ja toisessa kädessäni 10 000 euron lasku. Siihen en ollut varautunut.  Onko meistä kukaan?

Keskiviikkona veret lähetettiin siis labraan, ja me ajoimme kotiin. Minä autossa hysteerisenä itkien, Riku kopissa tyytyväisenä heinää syöden. Kotona illalla laskettiin ahdistuneena rahoja, pistettiin ylimääräistä tavaraa nettiin myyntiin ja laitettiin luottokortille lisäluottohakemusta. Olimme sopineet eläinlääkärin kanssa, että hän soittaa torstaina, ja samalla jutellaan vaihtoehdoista. Hän lupasi selvittää borrelioosin ja muiden mahdollisien lisäverikokeiden hinnat. Ajatuksena olisi verikokeiden tulosten perusteella päättää, mitkä lisäverikokeet tehdään, ja sen jälkeen odottaa taas muutama viikko. Ottaa uudet verikokeet, ja jos tulehdusarvot edelleen olisivat koholla, varata aika Viikkiin tai Hyvinkäälle poissulku-diagnoosia varten.

 Keskiviikon ja torstain välinen yö oli unilääkkeestä huolimatta pitkä. Torstaipäivä oli pitkä. Kello 16:32 puhelin soi. Odotin paljon. Tätä en odottanut.

"Nyt on kuule sellainen tilanne, että nämä sun hevosen veriarvot ovat niin priimat kuin voi olla. Palauta kevyen liikunnan kautta normaaliin liikkeeseen. Sä voit kuule vaikka nyt pukea ratsastuskamat ja lähteä kävelemään sillä."

 Itkin, jälleen. Soitin Rikun läheisille, vuokraajalle ja mutsille. Sen jälkeen tottelin eläinlääkäriä ja puin ratsastusvaatteet. Ajoin tallin pihaan, vihelsin autosta noustuani. Oma punaiseni juoksi tarhanvierustaa portille ja hörisi. "Nyt lähdetään lenkille" ehdin sanoa, ennen kuin itkin taas. Ja me lähdettiin, lenkille. Puoli tuntia käyntiä kentällä, avoa, sulkua ja väistöä. Ja muutama askel ravia, kun Riku päätti, että nyt olisi aika siirtyä seuraavaan askellajiin. Takaisin tallille kävellessä meinasin tippua hevoseni selästä, kun se pelästyi sorsaa. Joita siis on koko kevään, kesän ja syksyn ollut järven rannassa. Enkä tiedä, olenko koskaan ollut onnellisempi siitä, että olen meinanut tippua selästä. Mun pörinäprinssi on taas täällä.

Selitystä veriarvoille ei ole. Mahdollista on, että näytteenotossa on ollut jotain ongelmaa. On mahdollista, että on ollut joku tulehdus, johon antibiootti on auttanut kuitenkin, mutta viiveellä. On mahdollista, että... On mahdollista vaikka kuinka paljon. Otan varmuuden vuoksi uudet veret muutaman viikon päästä. Mutta siihen asti, eläinlääkärin määräyksen mukaan, hengitän. Ja uskon siihen, että tämä case on nyt closed. Niin mulle luvattiin!

Olo on ollut epätodellinen. Sellainen, kun olisi ollut kauan pimeässä huoneessa ja joku olisi tullut sisään ja laittanut valot päälle. Viime yönä olen ensimmäistä kertaa pitkään aikaan nukkunut kunnon yöunet. Sellaiset minulle tyypilliset, katkeamattomat ja pitkät. Niitä ei ole juuri näkynyt.

Muille ehkä vain hevonen. Mulle the Hevonen.

Tänään käytiin maastokävelyllä. Voitteko uskoa? Maastokävelyllä!

lauantai 11. lokakuuta 2014

Parasta just nyt: sikaileva hevonen

Viime kirjoituksen jälkeen tilanne on Rikun kanssa edennyt koko ajan vain mystisempään suuntaan. En oikein tiedä, mistä tätä lähdetään purkamaan, joten ehkä järkevintä on listata koko meidän "klinikkahistoria" tältä syksyltä, niin nämä viimeiset käänteet tekevät eniten järkeä.

1. klinikkakäynti: Keskiviikkona 27.8. menemme ensimmäistä kertaa klinikalle. Tällöin syynä on Muurahaisenkin näkemä aavistuksen verran epätasainen askellus. Koko kesän on ollut vaikeuksia kokoamisen kanssa, ja olen pohtinut, että "miten tää tuntuu näin omituiselta". Hevonen ei ole missään vaiheessa ollut haluton, eikä kipeän oloinen. Liike ei ole ollut epäpuhdasta, mutta se ei kuitenkaan ole tuntunut takapuoleen samalta.

Kliinisessä tutkimuksessa ei todeta mitään erikoista. Juoksuttaessa ympyrällä ja suoralla ok. Taivutuksissa oikea takajalka ja vasemman etusen alanivelet reagoivat pienesti. Nämä kuvataan. Kintereestä löytyy hiuksenhienoa muutosta, etusesta ei mitään. Piikitetään oikean takasen kinner ja vasemman etusen alanivelet. Lähdetään kotiin, ohjeena kävellä viikko ja sitten ottaa ravia.

2. klinikkakäynti: Perjantaina 5.9. menemme klinikalle ottamaan verikokeet sekä kliinisiin tutkimuksiin. Riku on torstaina ollut ravatessa huomattavasti huonompi, kuin mikä alkutilanne on. Ei kuitenkaan ns. jalaton tai varsinaisesti edes ontuva (käynti ok). Hoitava eläinlääkäri ei ole paikalla, sijainen ottaa veret ja tarkastaa hevosen. Verikokeissa fibrinogeeni on ok (3,4, viitearvo 2,0-4,0), mutta S-SAA tulehdusarvomarkkeri hivenen viitearvon ulkopuolella (21,7, viitearvo <20). Koska hevonen kuitenkin yleiskunnoltaan hyvä, eikä onnu, jalat eivät turvota ja haavat ovat siistit, tullaan siihen tulokseen, että tuskin on mitään huolestuttavaa.

3. klinikkakäynti: Tiistaina 16.9., lisäkävelyviikon jälkeen suuntaamme klinikalle, koska Riku ei edelleenkään ole liikkeessä hyvä. Juoksutetaan, taivutetaan, todetaan niiltä osin paremmaksi kuin aikaisemmin. Ei reagoi taivutukseen enää. Otetaan kontrolliverikoe. Fibrinogeeni koholla (5,6) ja S-SAA noussut edelleen (29,5). Aloitetaan antibiootti. Tullaan kotiin liikkumaan kevyesti.

4. Klinikkakäynti: maanantaina 22.9. kontrolliverikokeessa. Fibrinogeeni tullut hieman alas (4,8), edelleenkään ei viitearvoissa. S-SAA noussut edelleen (48,3). Sovitaan, että syötetään antibioottia vielä viikko. Liikutellaan kevyesti.

5. klinikkakäynti: Tiistaina 30.9. jälleen klinikalla. Yleisvointi ok, jalat ok. Taivutuksessa ok. Kerron, että Riku on hieman väsynyt. Otetaan tulehdusarvot. Fibrinogeeni hurjan korkea (8,4) ja S-SAA edelleen huomattavasti koholla (39,4). Ns. laajassa verenkuvassa ei mitään ihmeellistä. Todetaan, että ei ole mitään havaintoa, miksi tulehdusarvot nousevat, vaikka antibiootti päällä. Päätetään lopettaa antibiootti ja katsoa mitä tapahtuu. Kotiin ja tarhalepoon. Kaksi viikkoa seuraavaan kontrolliin.

Tässä tilanteessa ollaan siis nyt. Lähes kaksi viikkoa unettomia öitä, huolta ja itkua. Miettimistä, että mitä väliä sillä on, meenkö mä töihin/pilatekseen/mihinkään, jos Riku ei nyt selviäkään. Ihan turhaa panikoimistakin, varmasti. Mutta tokihan sitä on jo googlannut ja etsinyt kaikki ne vaihtoehdot, mitä tämä voisi olla - ja kaikista niistä ei selvitä. Nyt on siis lähes kaksi viikkoa seurailtu. Lämpö ei ole noussut, hevonen ei ole räkäinen, ei yski, ei ripuloi, ei ole muuttunut apaattiseksi eikä ole kipeän oloinen. Sen sijaan se kuskaa sitä taluttavia ihmisiä onnellisena edes takaisin, ja jokaisella kerralla, kun otan sen käytävälle, selvästi odottaa, että tänään päästäisiin hommiin.

Eikä päästä. Ei piruvie päästä. En saanut edes kunnollista aikaa varattua hoitavalle lääkärille (olisi ollut tarjolla vain verikontrolli, ja sen jälkeen olisi pitänyt jättää yöksi tutkimuksia varten sairaalaan sisälle), joten kontrolli on nyt varattu eri klinikalle. Ihan kiva saadakin vähän "toinen mielipide" tähän tilanteeseen.

Keskiviikkona siis mennään. Ja sitä ennen ei juuri nukuta, mutta toivotaan parasta. Tulisi nyt kuntoon. Tai saisi edes selvyyden, mikä vaivaa. Tällä hetkellä tämä hevosen täyttänyt ilovirta on se ainoa valopilkku tässä tämän syksyn pimeyden keskellä. Tuntuu, kuin joku olisi vetänyt mun elämään hupun päälle ja näkisin kaiken himmeänä, harmaana ja kaukaa. Ankeaa ja ahdistavaa. Sitä mun elämäni nyt on.

tiistai 23. syyskuuta 2014

Sympatiasärkyä

Voisi ehkä vähän naurattaa, jos ei huolestuttaisi näin paljon.

Kun Rikua ensimmäistä kertaa kuukausi sitten kuskattiin klinikalle jalkavaivojen takia, mä onnistuin pari päivää klinikkakäynnin jälkeen tulehduttamaan akillesjänteeni. Ensimmäistä kertaa elämässäni, ja ihan puskista. Nyt kun tilanne on kääntynyt niin, että jalkojen sijaan eniten huolta aiheuttavat kohonneet tulehdusarvot, mä istun kotona pitkittyneen flunssan jälkitautina tulleen poskiontelotulehduksen kanssa. Jota muuten sairastan, yllätys, ekaa kertaa elämässäni.

Kuukauden aikana olen nukkunut keskimäärin öissä sen 2-4 tuntia. Töissä kuljen suhteellisen zombina, enkä pysty juurikaan keskustelemaan mistään järkevästi. Kun työkaveri ystävällisesti kysyy Rikun voinnista, en meinaa saada muotoiltua vastausta, joka ei kaataisi huoltani ämpärillä toisen niskaan.

Vaivojen määrä ehkä korreloi minulla ja hevosellani, mutta ei-niin-yllättävästi huolen määrä ei korreloi. Siitä huolimatta, että minä olen lähes hermorauniona huolesta, hevoseni on iloinen oma itsensä. Tänään se oli jopa vapaapäivän jälkeen ollut erityisen pinkeä, kun äitini oli käynyt ratsastamassa sillä tuulisella ilmalla. Että voi ihminen tullakin onnelliseksi kun kuulee hevosensa sikailleen!

Tilanne on siis kaikessa yksinkertaisuudessaan se, että viikko sitten klinikalla todettiin, että liike on parantunut takaa ja pysynyt hivenen epämääräisenä edestä. Huolta aiheutti kontrollina otetut verinäytteet: jostain syystä tulehdusarvot olivat nousseet. Antibioottikuurin kanssa kotiin seurailemaan tilannetta. Eilen Riku kävi verikoekontrollissa, ja antibioottikuuria jatkettiin, koska tulehdusarvot olivat edelleen korkeat.

Nyt odotellaan tulehdusarvojen laskemista (eli siis käytännössä hoidetaan tulehdusta, jonka paikasta ei ole tietoa) ja sitten pohditaan liikettä uudestaan. Mitään varsinaisen huolestuttavaa liikkeessä ei tällä hetkellä ole - Riku on innokas, jaksaa taas koota takaa, mutta jostain syystä vasemmalle ratsastaessa silloin tällöin tahdittaa päällään, vaikka etujalkojen liike on puhdas. Mysteerihevonen.

Perjantaina ratsastin tunnilla askellajeja sen verran lävitse, että päädyimme opettajan kanssa siihen tulokseen, että voin sunnuntaina startata seuranmestaruuksissa Rikulla. Ja niin me starttasimme. Rata oli todella huono, olin itse ahdistunut kun esitin radalla hevosta, joka ei mielestäni ollut aivan priima. Lisäksi jarrut olivat lähes kuukauden kouluratsastustauon jälkeen täysin hukassa... No, niin vain siitäkin radasta selvittiin n. 60 prosentin tuloksella. Prosenteilla ja pisteillä ei ollut tässä tilanteessa mitään merkitystä, mutta oli ihana saada palkintojenjaossa tuomarilta vielä palautetta. Hän sanoi, että kun minä itse pääsen ratsastamaan hevosta paremmin, vielä hiukan rehellisemmin pyöreänä, se on hevonen, jonka liikkeet riittävät ihan mihin vaan. Huhhuh. Kyyneleet nousivat silmiin, varsinkin tämän muutenkin tunteellisen kuukauden päätteeksi.

Hevonen on upea. Kumpa se tulisi vielä kuntoon.
Mä ja mun paras. Sennumestaruushopea tänäkin vuonna, sekä esteissä, että koulussa.

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Väsymys, itku ja suru

Kyllä on tunteita käyty läpi parin viimeisen viikon aikana! Yritän nyt vähän summata niitä...

Tasan kaksi viikkoa sitten Riku siis piikitettiin toisen takasen kintereeseen ja ristikkäisen etusen alaniveliin. Viikon kävelyn jälkeen alkoi sekä hevosen, että ratsastajan pääkoppa vaatia vauhtia - Riku harrasti erilaista säntäilyä eri tilanteissa ja minua ahdisti, kun en saanut ratsastaa. Viikko sitten torstaina koitti suuri päivä, kun lääkärin antaman ohjeen mukaisesti kokeilin ravata hieman. Ilo vaihtui hetkessä epäuskoksi ja sitä kautta ahdistukseksi - miten voi olla, että hevonen, joka ennen piikitystä oli niin hienoisen ep, ettei sitä tuntenut kuin juuri ja juuri selkään, onkin yhtäkkiä ihan köpö?

Vein Rikun talliin, ja aloitin välittömästi soittelukierroksen hevosihmisille ympärilleni. Useimmat olivat ihmeissään, mutta erityistä huolta ei tuntunut olevan, kun pistokohdat eivät kerran turvota, eivätkä kuumota. Itselläni ahdistus ei lieventynyt.

Perjantaina soitin klinikalle ja jätin soittopyynnön Rikua hoitaneen eläinlääkärin sijaiselle. Hän soitteli iltapäivällä takaisin, ja suositteli klinikkakäyntiä, jotta saadaan otettua verinäytteet ja niistä tulehdusarvot. Tässä vaiheessa siis epäilynä oli pistoskohdan kautta niveleen menneen bakteerin aiheuttama niveltulehdus. Sitä olin jo heti pistoksien jälkeen ehtinyt googlata sen verran, että tiesin pelästyä apaut kuoliaaksi tässä vaiheessa...

Ajeltiin siis klinikalle, mun itkiessä välillä lähes hysterisenä pelkääjän paikalla. Äiti piteli laina-auton rattia tiukasti, eikä onneksi sortunut lohduttelemaan. Klinikalla purettiin Riku, mentiin sisälle odottelemaan hevosen kanssa. Hoitaja nappasi veret, ja sen jälkeen odoteltiin. Tulehdusarvoja (tai tulehduksiin viittaavia arvojako nämä nyt on?) otettiin kolme, joista kaksi oli viitearvon rajojen sisällä ja yksi kohonnut. Jouduin sitten tekemään päätöksen siitä, jätänkö Rikun klinikalle yöksi niin, että hoitava eläinlääkäri voi tutkia sitä lauantaiaamuna, vai tuonko kotiin. Päätin tuoda Rikun kotiin. Itkien.

Yö meni hereillä pyörien. Ahdisti ja itketti. Aamulla jo ennen kahdeksaa olin tallilla tutkimassa hevoseni vointia. Kävimme aamukävelyllä, ja minä päätin, että lähden kamalasta olostani huolimatta sovitulle reissulle Suomenhevosten Kuninkaallisiin Rikun vuokraajan kanssa. Siellä sain ajatukset ajoittain irti Rikusta, tosin jossain vaiheessa uutta kisapaitaa hiplatessa mietin, että entä jos mä en sellaista saa enää pukea päälle? Entä jos Riku ei parane? Huonona vitsinä ilmoille heitetyt kommentit siitä, kuinka Riku ehkä voi käyttää loimea, jos ei kuole, eivät olleet ollenkaan hauskoja oman pääni sisällä. Kisapaitakin jäi ostamatta, ja mukana kannetut kannusremmit palautettiin hyllyyn. Sanokaa vaikka taikauskoksi. 

Sunnuntaina suuntasin taas ennen kahdeksaa Rikun kanssa kävelemään. Sen jälkeen lähdimme ajamaan Emile Faurien klinikalle Ruskeasuolle. Klinikka oli mahtava, selkeä ja siitä oli helppo löytää punainen lanka. Keskittymiseni olisi voinut olla parempaa, jos en olisi miettinyt, pääsenkö omalla hevosellani enää ikinä kokeielmaan klinikan asioita...

Tällä viikolla Riku on liikkunut aika paljon, mutta kevyesti. Pistin sen myös tarhaamaan kavereidensa kanssa, koska yksintarhaus sai aikaan sen, että se seisoi 12 tuntia päivässä samassa paikassa. Nyt se liikkuu lähes koko päivän kevyesti.

Eilen otin ensimmäistä kertaa ravia kaarevalla uralla. Ravi tuntui selkään puhtaalta. Erityisenä voitonmerkkinä en tätä pidä, kun ottaa huomioon, että perjantaisen klinikkareissun jälkeen hevoseni on saanut norsuannosta Metacamia. Lohduttaudun silti sillä, että olisi se voinut tietysti olla edelleen ontuvakin. Se olisi huolehdittanut vielä enemmän.

Nyt rupean hiljalleen kokeilemaan ravia hieman enemmän. Jos ensi viikolla tuntuu hyvältä, sitten ehkä laukkaa. Jos ei tunnu, palataan askel taaksepäin. Kontrolliaika klinikalle on 22.9., eli puolentoista viikon päästä.

Olen jopa hieman yllättynyt, kuinka raskaasti olen ottanut viimeiset pari viikkoa. Töissä alkaa pinna olemaan kireällä, kun nukuttuja tunteja tulee yössä n. 2-3. Itku nousee kurkkuun helposti, ja pienetkin vaikeudet tuntuvat kerrostalon kokoisilta. Tuntuu, ettei kukaan ymmärrä. Vaikka kyllä ymmärtää. Sen takia mulla on mahtava pieni porukka, johon kuuluu minä, Rikun vuokraaja ja meidän mutsi. "Riku kuntoutuu!" -whatsappryhmässä on jaettu kävelytysvuoroja, lääkitsemisvuoroja, rapsutusvuoroja ja kuulumisia. On se vaan käsittämättömän hienoa, kun on saanut jakaa tätä. Koviten tässä tilanteessa kolahti se vastuu - vastuu minun omasta hevosestani. Minun pitää pystyä itse tekemään päätökset, myös silloin, kun eri ammattilaiset puhuvat täysin ristiin. Ja sen jälkeen pystyttävä kantamaan vastuu päätöksistäni.

Enpähän pidä enää hevosenkaan terveyttä itsestäänselvänä. 

Pojat eivät halunneet poseerata, mutta tänään nautittiin kävelyllä näin makeasta ilmasta.

torstai 28. elokuuta 2014

Syy, selitys ja huojennus

"On siis ollut epämääräisen huono, ei tunnu kuin satulaan... Nyt sitten valmentaja huomannut?"

"Ei kokoa kuten ennen, laukka ei pyöri kuten ennen, vasemmalle kaarrettaessa vähän epätahdissa välillä?"

"Liikkuu siis ihan tarpeeksi, urheiluhevosen verran. Onko mikään muuttunut? Satula, pohja, treeni...?"

"No joo, kyllä se vähän reagoi. Hyvin vähän. Vasemmasta kintereestä ehkä 1,5 verran, oikean etujalan alanivelistä ykkösen verran. Kinner myös vähän kiertää liikkeessä."

"Just tän takia mä juoksutan asfaltilla nuo liikkeet, ei tässä näy kyllä hiekalla yhtään mitään. Ehkä aavistuksen, kun tietää, mistä katsoo, huomaa, ettei tuo takanen tahdo tulla kunnolla rungon alle laukassa. Tarkka on kyllä ollut sun takapuolituntuma!"

"Kuvataan vasen kinner ja oikea etunen. Jos on löydöksiä, saanko kuvata oikeankin kintereen?"

"Tämä menisi kyllä näillä kuvilla minultakin ostotarkastuksessa lävitse, ja vähemmän tarkka ei edes huomaisi. Kintereessä pienen pientä muutosta, voi olla, että kasvattaa siihen jotain, ja voi olla, ettei kasvata. Aika näyttää. Etusessa ei mitään, luultavasti vain kompensoi kinnertä sillä jalalla."

"Kyllä sinä tämän käyttöön saat. Ja aika piankin."

"Koska merkittäviä löydöksiä ei ole, hoidetaan oiretta. Piikitetään kipeät nivelet. Vajaan kuukauden päästä pitäisi olla normaalissa käytössä, jos kaikki sujuu hyvin."

"Nyt on pakko kyllä sanoa, että tämä hevonen on hienosti hoidettu. Hyvässä kengässä, karvassa, symmetrisessä ja erinomaisessa lihaskunnossa ja riittävän hoikka. Ole ylpeä siitä, mitä olet tehnyt tämän hevosen kanssa. Tällaista on ilo hoitaa."

"Hei, nyt ei ole syytä itkeä! Et syytä itseäsi mistään, luota vaan jatkossa siihen, että sinä tunnet tämän hevosen niin hyvin, että sinä tiedät, kun jotain on vialla."

Eilen oli äärimmäisen raskas ja tunteellinen päivä. Pelkoa, odottamista, ahdistusta, huojennusta. Vähän vielä sitä itsesyytöstäkin. Vähenevissä määrin kuitenkin.

Nyt meillä on siis pieni sairasloma ja huilaushetki. Olen helpottunut ja huojentunut tilanteesta. Myös siitä, että syy löytyi, ja se on helppo hoitaa. Vähän myös jo mietin, että olisiko tämä ollut kuitenkin tämän kesän tulosmahalaskun takana ainakin osittain - hevosesta on ollut tosi vaikea saada irti sitä, mitä minä tiedän sen osaavan.

Se jää selviämään tulevaisuudessa. Pääasia on se, että Riku tulee kuntoon. 

maanantai 25. elokuuta 2014

Syy kadonneen fiiliksen takana

Tänä kesänä olen useammin kuin kerran pohtinut ja ääneen kysellyt, että "Onko tää nyt ihan puhdas?", "Liikkuuko tää vähän omituisesti takaa?", "Onko tää laukka edes kolmitahtista?" tai "Miten tää on nyt yhtäkkiä niin vaikeaa?". Olen passittanut kaikki mahdolliset ympärilläni touhuavat ihmiset tuijottamaan hevostani edestä ja takaa, kaikista mahdollisista kulmista ja kaikissa mahdollisissa askellajeissa. Mitään huomionarvoista ei ole ollut.

Itse olen pohtinut, että Riku on välillä vähän haluton. Mutta taas toisaalta, se hyppää mielellään, kuumenee ratsastaessa ihan tutulla tavalla ja kykenee suorittamaan. Kokoaminen on ollut todella vaikeaa, mutta sen olen taas pähkäillyt niin, että en vaan itse saa ratsastettua sitä nyt kunnolla läpi. Kaikki tämä yhdessä on luonut sen, että fiilis selässä on ollut ajoittain kateissa. Ja yllättäen askellajeista meille vaikein, eli käynti, onkin ollut paras. Aiemmin helppo ja letkeä ravi on ollut takaa tehotonta ja vähän väsähtänyttä.

Tänään menin valmennustunnille. Kärkkäisen Annan kanssa juttelimme tavoitteista, fiiliksistä ja muista. Kävelin. Ravasimme oikeaan kierrokseen. Riku tuntui ihan halukkaalta, sellaiselta, mikä on ollut tänä kesänä ihan "normaalia". Ravasimme vasempaan kierrokseen. Tunsin tutun epätasaisuuden muutamalla askeleella. Anna pyysi minua pidentämään ohjat. Ravasin useamman kierroksen pitkin ohjin ympyrällä. Siinä vaiheessa jo alkoivat kyyneleet valua - vähän ahdistuksesta, vähän helpotuksesta. Joku muukin huomaa siinä jotain!

Lopputulema oli se, että kaikki ei ole ok. Varasin klinikka-ajan keskiviikolle.

Mitä tästä opimme? No, ainakin jatkossa aion luottaa enemmän omaan fiilikseen ja perstuntumaan. Se on jo kaksi kertaa puolen vuoden sisään osunut täysin oikeaan.

Sanomattakin on selvää, että olo on kuin nieleskelisi kaktusta. Sattuu ajatella, että olen koko kesän liikuttanut hevosta, joka ei ole ollut ihan kunnossa. On mulla nöyrä ja kiltti hevonen, kun se on silti suorittanut. Nyt en pääse ylitse tästä itsesyytöksestä - toivottavasti en ole kesän aikana tehnyt hirveää tuhoa kipeälle hevoselle. Ihan tyytyväisenä se jäi lahjuksiaan syömään karsinaan kuitenkin, ei onneksi traumatisoitunut kai tänäänkään karvaa vasten pillittävästä omistajastakaan. Jaksoi odottaa, että kerään itseni ja annan herkut taskusta.

lauantai 23. elokuuta 2014

Ei vielä perillä, mutta matkalla

Viime sunnuntaina kisailtiin Aulangolla seuranmestaruuksien muodossa esteratsastuksessa. Kisat olivat siitä tänä vuonna erikoiset, että meidän maneesityömaasta johtuen emme pystyneet ottamaan kovin montaa oman tallin ulkopuolista ratsua vastaan, joten olimme rajannneet kilpailut vain Hämeen Ratsastajien jäsenille avoimiksi. Tästä johtuen molemmat luokat olivat varsin pienet, ja kisat nopeasti ohitse.

Aamu meni todella nopeasti kisajärjestelyjä tehdessä. Lopulta pääsin hakemaan Rikua tarhasta sisään siinä vaiheessa, kun ensimmäinen innostunut kisaajatyttö kysyi, että joko saa mennä verryttelemään. Siinä vaiheessa menin sitten itse pientä ravia kohti tarhaa ja hain Rikun sisälle. Varusteet selkään ja verryttelyalueelle. Otin vain pari hyppyä, ajattelin, että tämä 70cm rata saa olla se verryttely. Testasin kaasua ja jarrua ja lähdin radalle.

70cm rataan mahtui paljon hyvää ja paljon huonoa. Riku oli innoissaan suorittamassa tehtäviä, ja mä olen tyytyväinen siihen, että sain kaikki välit ratsastettua ja yritin auttaa hevosta, vaikka välillä päädyin lähinnä häiritsemään sitä... Uusintaan tein suunnitelmani mukaisen tien, ja se takasi tässä luokassa sitten voiton, kun kaikki puomitkin pysyivät kolisuttelemisesta huolimatta kannattimillaan.

Heti seiskakympin palkintojenjaon jälkeen oli sitten 80/90cm -luokan aloitus. Rata oli sama. Mä lähdin radalle hyvillä mielin, ja alkurata sujuikin hyvin. Yhtäkkiä pitkällä lähestymisellä kohti radan isointa (mutta ei silti kovin isoa) okseria se iski - ajatus, että apua, onpa se iso. Tein niin kuin aina pelästyessäni, jätin hevosen yksin, irroitin jalan ja heitin ohjan pois. No, ei tarvinnut miettiä, hyppääkö Riku. Ei tasan hyppää... Siihen siis seis. Uudella kerralla ratsastin, enkä jäänyt killumaan, joten puhtaasti yli. Loppurata meni myös puhtaasti. Lopputuloksena siis 4 virhepistettä. Tällä tuloksella tuli sennumestaruudesta hopeaa.

Eron siinä, miten suhtaudun virheisiini koulu- ja esteratsastuksessa, huomasi erityisen hienosti tämän ratsastusvirheen kohdalla. Koska kyseessä oli estevirhe, mietin, että olipa harmi. "Pitää ensi kerralla yrittää ratsastaa paremmin." En ollut itselleni vihainen, enkä pettynyt itseeni. En ruoskinut itseäni kotona. En jäänyt jossittelemaan, että entä jos... Annoin itselleni virheeni anteeksi ja siirryin eteenpäin. Miten tämän taidon saisi siirrettyä myös kouluratsastukseen?

Estehommissa!
Tänään sen sijaan mä päätin mun vajaan kaksi viikkoa kestäneen "en enää koskaan kisaa koulua" -putken ja menin kisoihin. Loimihaan Loikat Loimaalla ovat hauska suomenhevosten kilpailutapahtuma, josta tykkäsin edellisenä vuonna paljon. Tänä vuonna mentiinkin porukalla koko päiväksi. Päivän aikana ehdittiin myös käydä Ypäjällä katsomassa kisoja, eli oikein hauska päivä kaiken kaikkiaan!

Mun starttiaika oli vasta viideltä. Menin selkään puoli viiden maissa ja päätin, että en prässää hevosta. Ratsastan liikettä rennosti ulos, en stressaa muodosta, enkä yhtään mistään. Ratsastan niin, että molemmille jää hyvä mieli.

Tämä taktiikka näkyi radalla. Se näkyi negatiivisesti siinä, että keskiravit eivät lähteneet ylämäkeen ja laukanvaihto käynnin kautta ei ollut laukanvaihto käynnin kautta. Sen sijaan pohkeenväistöt tuntuivat selkään letkeältä ja laukka pyörivältä. Jäi kaikenkaikkiaan hyvä olo. Tulin pois ja olin tyytyväinen siihen, että me saatiin päättää kausi tähän suoritukseen. Yritin valmistaa itseäni prosentteihin hokemalla, että niillä ei ole väliä. Silti kun kuulin ne, meinasi tulla itku. Nippanappa 56 ja kaikki pisteet, joita kuulin, menivät ohitse.

Laitettiin hevonen autoon ja mä pyysin vähäsanaisesti tukijoukkoja, että jos hakevat paperit ja mennään. Papereita ei kansliasta annettu pois ennen luokan loppua, ja kisapäivän siinä vaiheessa kestettyä n. 12 tuntia, mä ilmoitin, että nyt tehdään niin, ettei odoteta paperia vaan lähdetään.

Lähdettiin kotiin. Mä kotimatkalla yritin tentata tukijoukoilta, että mistä se jäi tällä kertaa noin pahasti vajaaksi. Oliko se se muoto vai mikä? Kenelläkään ei ollut vastausta. Tallilla mä masentuneena purin hevosen ja mietin, kuinka mä voin olla näin hukassa, että rata tuntui aivan kohtuulliselta, ja prosentit ovat taas näin ala-arvoiset. Missä mä menen nyt pahasti metsään.

Kotona avasin Kipan ja tulokset. Järkytys oli aika suuri, kun näin, että olin kuullut prosenttini väärin. Alle maagisen 60% ne jäivät edelleen ihan hitusen, mutta eivät suuresti. Ensimmäinen ei-sijoittunut. Toinen tuomari laittanut sijalle 2. Ei se mun tunne ollutkaan niin väärä.

Nyt kyllä kiinnostaisi, mitä siinä paperissa luki ;) No, tyhmästä ja kipakasta päästä kärsii koko ratsastaja.

Kilpailuissa kävin myös pitkään keskustelua erään syvästi kunnioittamani suomenhevosihmisen kanssa. Hän kehui Rikun muuttunutta ulkomuotoa, ja kuunteli minun ahdistustani. Kun tuntuu, ettei mikään etene, ja hevonen menee huonommaksi. Kun haluaisi luovuttaa. Ehkä minusta ei vain ole helppo A -tasolle? Hän sanoitti aika suoraan ja karusti sen, mitä monet ovat minulle yrittänyt sanoa. Nyt on se hetki, kun pitää painaa pää alas, niellä pettymys, ja kerätä se lusikka jälleen kerran käteen. Nyt punnitaan sisu, tahto, asenne. Jos nyt jaksaa painaa tämän vaikean jakson lävitse, lopputuloksesta tulee hyvä. Jos mä nyt luovutan, lopetan yrittämisen tai jopa myyn hevosen, tämä kaksi vuotta työtä valuu hukkaan. Ei kukaan, tai ainakin joku muu, kerää minun tekemäni työn hedelmät. Nyt pitää malttaa.

Niin mä aion nyt tehdä. Malttaa. Treenata. Laskea jälleen kerran uuden kunto-ohjelman talveksi. Kerätä hevoselle lihasta. Treenata omaa fysiikkaa. Säilyttää hermoni. Olla määrätietoinen, olematta kova. Muistaa pitää hauskaa, koska pitkää matkaa ei muuten jaksa.

Kyllä tämä tästä. Olen ajatuksen tasolla pyöritellyt mahdollisuutta ratsastaa enemmän. Olen tarttunut kaikkiin mahdollisuuksiin ratsastamisesta, ja ratsastanut kavereiden hevosilla, tallikavereiden hevosilla ja myös meidän tallin tuntihevosilla. Nyt pitää miettiä, mistä niitä ratsastuskertoja saa lisää. Niitä tarvitaan. Ehkä mä voisin yrittää löytää jotain "projekteja", joiden kanssa voisin käydä auttelemassa? Pitää pohtia.

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Kisojen peruminen saa hymyn naamalle

Päätin torstaina, että en lähde suunnitellulle reissulle aluekoulukisoihin Porvooseen lauantaina. Sen sijaan päädyimme tekemään jotain aivan täysin erilaista...

Me Aulangolta saamme maastoilla Aulangon upeassa puistometsässä. Maisemat ovat hienot. Se takaa sen, että missään ei uskalla liikkua reippaammassa laukassa, koska mistä tahansa voi eteen tulla marjanpoimija, turisti, lastenrattaat, alamäkipyöräilijä tai lenkkeilijä, jolla on koira irti. Metsässä menee muutama ratsastusreitti. Nämä ratsastusreitit ovat turistien ahkerassa käytössä, joten niilläkään ei uskalla ratsastaa sen reippaampaa. Ja muualla metsässä ei saa ratsastaa. Olen välillä tehnyt epätoivoisia yrityksiä etsiä lähistöltä kunnon maastolenkkejä. Olen löytänyt kivoja paikkoja, mutta en mitään paikkaa, missä saisi oikeasti laukata eteen. Samalla olen ihaillut isovanhempieni mökin lähistöllä olevia maisemia ja metsäteitä. Täällä sitä olisi mahtava laukata!

No, viime viikon alhossa tästä ajatuksesta jalostui idea. Entä jos sen sijaan, että raahaan hevoseni 120 kilometrin päähän koulukisoihin, joista saan taas yhden pahanmielen paperin kotiinviemisiksi, raahaisinkin sen maastoon mökille 25 kilometrin päähän?

Perjantaina töiden jälkeen sitten tuumasta toimeen.

Yhdistelmä mökin läheisellä pellolla, jossa hevosten purkaminen suoritettiin.

Pojat nauttivat vihreästä ennen retken aloitusta. Rikun superjärkevä tarhakaveri lähti turvahevoseksi retkelle uuteen ja ihmeelliseen.

1,5h ja 14 kilometriä myöhemmin mökin pihassa.

Riku meidän mökillä - mun heppatyttö haaveeni totena!

Pappa toi hepoille näkkäriä

Tarkkaa työskentelyä

Niin kauan kuin tarjoilu pelaa, suomipojat tyytyvät mihin vain tarhaan. Tuossa tarhan vieressä syötiin kakkua ja juotiin kahvit. Tai mä join mummon mulle varaamaa Pepsi Maxia.


Mä voin kyllä ihan suoraan sanoa, ettei tippaakaan kaduttanut, että jäi kisat väliin ja otin tilalle tällaista maalaishengailua! Oli ihana vetää maastossa ihan täysiä, ilman että tarvitsi pelätä ollenkaan, mitä tulee kulman takaa vastaan. Lisäksi oli ihan huippua nähdä, että mun hevonen, joka on kuitenkin ihan jänishousu, selvisi näin hienosti vieraassa maastossa ja lopuksi vielä ihan vieraassa pihapiirissä.

Oli tämä sellainen "unelma todeksi" -hetki, että meni ehdottomasti mun tämän kesän heppajuttujen kärkeen :) Oli mahtava liikkua hevosella noissa ihanissa, tutuissa maisemissa ja päästä kunnolla maastoon ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

torstai 14. elokuuta 2014

"Ehkä kukaan ei vaan ole viitsinyt sanoa mulle suoraan, ettei tosta nyt mitään tule"

Otsikossa olevaa ajatusta olen nyt veivannut edestakaisin mielessäni. Entä jos se, että mä olen niin innoissani ja vakuuttunut siitä, että mulla on edennyt oma ratsastus hirveästi, on saanut ihmiset ajattelemaan, ettei mulle voi sanoa, että hei tyttökulta, kiva kun jaksat treenata, mutta sun ratsastus ei ole kehittynyt. Voit jatkaa treenaamista, mutta voi silti olla, että et kehity.

Tähän asiaan törmään aika usein töissä. Oppilaiden on hankala sietää sitä, että he eivät ole kaikessa hyviä. Mä yritän olla mahdollisimman kannustava, ja kun oppilas vaikka toteaa, että hänen kuvistyöstään tuli ihan karmea, sanon vain, että se on hänen itse tekemänsä ja sen takia ainutlaatuinen ja tärkeä. Yleensä liitän tähän vielä jonkun maininnan siitä, että jos asia on tärkeä, sitä voi harjoitella. Entä jos mun ratsastuksenopettajat ovat samassa tilanteessa mun kanssa? Niiden on sanottava, että treeniä treeniä vaan, kun kerron kaikista mun epäonnistumisista kouluradalla, vaikka niiden tekisi mieli sanoa, että "Hei haloo! Eikö aikuinen ihminen nyt tajua, että jos paperikin näyttää sen, ettei eteenpäin ole viime vuodesta menty, sitä vaan ei ole menty?! Voithan sä jatkaa treenaamista, kun sä siitä selvästi tykkäät, mutta kehittyminen sun kohdalla - no se tulee vahingossa jos silloinkaan sun kohdalla."

Olen kadottanut sen kaikelle kouluratsastukselle perustan luovan fiiliksen. Mulla ei ole enää olemassa mitään tunnetta siitä, miten mun hevonen liikkuu. Olen ihan hukassa tämän asian kanssa. Olen aina ollut sellainen ratsastaja, joka ratsastaa todella paljon tunteen varassa. Sen takia mun tunteet näkyvät myös hevosen selässä, ja jos olen stressaantunut ja ahdistunut, minun ei kannata edes yrittää mennä tunnille tai valmennukseen.

Sen hyväksyminen, että mä en ole ratsastukseltani vielä helppo A -tasolla, on aika rankkaa. Voisin jopa sanoa, että yllättävän rankkaa. Koko viikko on mennyt alamaissa, enkä ole harkinnutkaan koulutunnille menoa. En vain pysty. Olemme Rikun kanssa maastoilleet parina päivänä, ja tänään kävin sitten koulupenkin kanssa kentällä. Olisin mennyt estesatulalla, mutta takapuoleni ei enää kestänyt kovaa Kiefferiä kolmatta päivää putkeen ;) Ratsastin tunnin verran suurilla kaarevilla urilla liikettä ulos ja lapoja auki. Jotenkin tuon kisavideon katsominen ja sen tajuaminen, kuinka paljon olen jäänyt nyt kädellä kiinni ja pienentämään hevosen liikettä, sai minut säälimään hevosta. Ei se ansaitse noin huonoa ratsastusta, kun se yrittää niin paljon.

Tämän päivän ratsastuksesta jäi kuitenkin jo hyvä mieli. Ehkä se on alku. Mutta tätä kisakautta ei enää ole olemassa eikä jäljellä, siis minulle. Nyt mä keskityn siihen, että ensin löydän fiiliksen, ja sitten jostain motivaation. Tai sitten mun pitää siirtyä ihan kokonaan hömppä-, maasto- ja esteratsastukseen.


Pampula kesällä 2013
Se motivaatio on muuten hassu juttu. Sen puuttumisesta olen aina välillä kuullut, mutta itse en ole motivaatiopuutosta (ihan oikeasti!) kokenut viimeisen kolmen vuoden aikana vähääkään. Ja nyt yhtäkkiä, ei kiinnosta ollenkaan. Olo on tyhjä ja ontto. Johtotähti on kadonnut.

maanantai 11. elokuuta 2014

Nyt se loppui

... kisaaminen siis. No tuskin loppui. Mutta ainakin vähenee.

Mutta niin, fiilis on nyt voimakkaasti se, että kisaaminen ainakin aluetasolla saa nyt hetkellisesti olla tässä. Mä en selkeästi ole vielä valmis suorittamaan noita tehtäviä sillä tavalla, millä ne tällä tasolla (alue helppo A) pitäisi suorittaa. Nyt ei auta kuin niellä kalkki ja mennä kotiin harjoittelemaan. On halvempaakin.

Kävin eilen pupertamassa Paimiossa asti kaksi rataa. Kumpikaan ei ollut kelvollinen. Riku oli vähän väsynyt, verkassa kuitenkin paljon parempi, kuin radalla. Oli tosi kuuma, ötököitä paljon, kisamatka oli ollut pitkä. Hellekausi näkyy hevosessa väsymisenä. Mutta hevosta ei voi kummastakaan radasta vähimmässäkään määrin syyttää, kuski ne ratsasti.

Ensin suoritettiin FEI:n HeA* kenttäkilpailuohjelma poneille. Prosentteja raavittiin 59,405% ja sijoitus tällä 13./24.

Tuomareiden loppukommentit:

C: Rauhallinen suoritus. Potentiaalia on!!!, mutta lisää kantovoimaa taakse + pyöreämpi laukka. Ajoittain suu auki -> pehmennä tuntumaa. Prosentit nousevat, kun suoritus saa lisää energiaa.
M: Tasainen suoritus, takajalat vielä aktiivisemmin töihin. Rohkeutta ja venyvyyttä keskiaskellajeihin. Aukoo suutaan. Tsemppiä jatkoon.

Tuo suun aukominen johtui osittain typerästä virheestä, jonka tein kankiohjien kanssa säheltäessäni. Toinen kanki jäi selvästi lyhyemmäksi kuin toinen, ja Riku tietysti reagoi siihen. Olisi pitänyt reagoida itse nopeammin siihen, nyt meni vähän säätämiseksi koko rata.

Riku odotteli kopissa kolmisen tuntia seuraavaa starttia, joka oli FEI:n HeB kenttäkilpailuohjelma poneille. Tästä radasta sitten prosentteja 60,652% ja sijoitus 7./22.

Tuomareiden loppukommentit:

C: Nöyrä, sympaattinen SH joka kuuliaisesti suorittaa. Välillä hiukan etupainoinen. Siirtymiset vielä selvemmin.
M: Paljon siistejä kohtia. Säilytä tahti paremmin, kädet alas ja vakaammin ohjan ja pohkeen väliin.

Tiedän, että pitäisi olla ihan tyytyväinen. Ja hevoseen olenkin ihan aidosti tyytyväinen. Kaikki on sen kanssa niin helppoa, se yrittää parhaansa ja toimii vieraissa tilanteissa hienosti. Itseeni olen todella pettynyt. Jotenkin se, kun tähän kesään ei ole mahtunut niitä onnistumisia kisarintamalla, on saanut mut epäilemään. Mä olen nyt varmaan haukannut vain liikaa. Luullut olevani valmis tasolle, jolle en ole valmis.

Olen todella pettynyt itseeni. Tämä tarkoittaa sitä, että nyt treenataan entistä kovempaa. Peruin lähtöni kunkkareihin, koska lähes satasen lähtömaksujen lisäksi minun pitäisi ottaa vapaata palkaton päivä, joten aika kalliiksi tulisi hakea taas yksi paperi, jossa lukee se, minkä jo tiedän. Hevonen on paras ja kuskilla paljon petrattavaa. Tämän viikon lauantaina piti mennä Porvooseen. Nyt sitten haistelen tilannetta. Jos Riku tuntuu yhtään väsyneeltä, ei lähdetä. Jos ilmoittautumisaikaa olisi ollut vielä sunnuntaina, olisin perunut nämäkin lähdöt. Nyt ne on maksettu, joten pohditaan rauhassa loppuviikkoon asti, mitä tehdään.

Jos ei tekstistä vielä selvinnyt, olen siis todella maassa, enkä edes jaksa esittää pirteää. Alla vielä video eilisestä A:n radasta, ettei totuus unohtuisi. Kuvattu kännykällä (kiitos Boonus!), joten laatu sen mukaista. 


sunnuntai 3. elokuuta 2014

Vielä kerran niistä tuntsareista

Jos olet Facebook-kaverini, olet luultavasti jo saanut aivan tarpeeksesi Tuntiratsastajien mestaruus -hehkutuksesta. Mä nyt kuitenkin aion purkaa vielä kerran näitä fiiliksiä. Sen jälkeen jätetään Tuntsarit 2014 rauhaan ainakin internetissä. Livenä niihin tunnelmiin saa palata niin monta kertaa kuin haluaa ja tarpeen on ;)

Aulangolta kisaan lähti edustamaan yksi ratsukko, eli mun ystäväni Laura ja Roni. Torstaina puunattiin hevosta, varusteita ja vähän ratsastajaakin, ja lähdettiin ajamaan kohti Lahtea. Roni on ennen työtään tuntihevosena tehnyt uraa isoissa esteluokissa, joten sille matkustaminen, majoittuminen jabaan ja vaihtuvat kisapaikat ovat ihan tuttua juttuja. Meille mukana seuranneille ihmisille tämä kaikki taas oli ihan kamalan jännää, ihmeellistä ja uutta. Roni jaksoi suhtautua meidän jatkuvaan huoleen ja asioiden tarkisteluun yleensä varsin rauhassa - välillä ehkä ilmeestä huomasi, että se piti meitä ihan idiootteina. Ammattilaisena se jaksoi kuitenkin meidän höösäämisen melassiveden, lettejen, baby oilin, erilaisen kiillotuksen ja sipsutuksen, sekä heinän määrän arvioimisen kanssa äärimmäisen hyvin. Ainoat hermoromahdukset meinasivat tulla kotona annosteltujen väkirehupussien kanssa - ruokkija ei ikinä saanut niitä tarpeeksi nopeasti auki!

Tunnelmaltaan Tuntiratsastajien mestaruudet ovat kyllä aivan erityiset. Monet tallit tulevat paikalle isolla porukalla ja yöpyvät kisapaikalla. Illalla jaba-alueella raikaa nauru ja taustalla soi musiikki. Ihmiset istuvat jabojen edessä, putsaavat varusteita, juttelevat ja nauravat. Pienten ja isompien kisaajien, hoitajien, opettajien ja kannustajien jännitys on käsinkosketeltavaa. Jos olisin itse päässyt kymmenen vuotta sitten vastaavaan tilanteeseen, vaikka hevosenhoitajana, olisin ollut taivaassa. Jos ihan totta puhutaan, niin olin kyllä nytkin aika taivaassa.

Roni majoittui jabaan, mutta ratsastaja ja groomit osoittivat puuttellista urheilumieltä ja sen sijaan, että olisivat esimerkiksi nukkuneet 50 asteen kuumuudessa pakussa, nukkuivat hotellissa. Täysi-ikäinen, vähän selkävaivainen ja mukavuudenhaluinen minäni kiittää ja kumartaa tästä ratkaisusta. Kyllä on mun festaritelttailut telttailtu.

Viikonloppuun mahtui siis kaksi hotelliaamupalaa, iltaruokailut kaupungilla, jätskiä, kouluratsastuksen katselemista, aurinkoa, aina yhtä positiivisen Roniponin siirtelemistä tilanteesta toiseen, ja kyyneleitä. Niitä kyyneleitä valui paidalle sekä perjantaina, että lauantaina.

Perjantaina oli vuorossa senioreiden karsintaluokka. Seniorit ratsastivat ohjelmaa helppo B:0, ja tämän ohjelman avulla reilusta 80 senioriratsastajasta oli tarkoitus löytää se reilun 20 onnellisen joukko, joka pääsisi jatkamaan vielä lauantain finaaliin. Laura ratsasti aivan käsittämättömän hienon radan, jonka aikana mä jännitin niin, etten saanut hengitettyäkään kunnolla. Onnellinen, hymyilevä ja typertynyt ratsastaja sai taluttaa hevostaan jonkin aikaa, kun odottelimme Equipen päivittymistä. Lopulta pisteet tulivat - ja olen niin onnellinen, että minä sain olla juuri siinä ja itkeä onnesta rakkaan ystäväni kanssa. 64,2% oli hänen henkilökohtainen ennätyksensä, mutta myös äärimmäisen oikeaan paikkaan osunut täydellinen suoritus. Ei jäänyt jossiteltavaa, paremmin ei olisi voinut mennä. Lopulta tällä tuloksella oltiin senioreiden karsinnassa sijalla 3./41. Puhdistavan itkun jälkeen koko päivä meni vain epätodellisessä fiilistelyssä. Kisapaikalla oli ihana nähdä itsensä ylittäneitä, onnellisia ratsastajia, tyytyväisiä hevosia ja ympäriinsä valtoimenaan poukkoilevaa tallien me-henkeä. Toki vastapainoksi myös harmitti, kun monien viikkojen ja kuukausien valmistautuminen meni hukkaan, kun hevonen ei esimerkiksi suostunut tulemaan tuomaritelttojen kanssa samaan päätyyn, tai hienosti lähteneet keskiravit rikkoivat laukalle. Sitähän tämä kouluratsastus on.

Tuntsareissa erityisen haasteen ratsastamiselle tuo niinkin ihana asia kuin yleisö. Kolmella kentällä ratsastetaan samanaikaisesti ohjelmia lävitse, ja kun osalla talleista on yli 20 päinen kannattajajoukko mukana, täysin hiljainen katsomo "räjähtää" tasaisin väliajoin ilmiliekkeihin. Tämä kannustaminen on toki vain ja ainoastaan positiivista, mutta sekoitti muutaman ennastaan tuomaripäätyä pälyilevän hevosen pasmat täysin. Huonoa tuuria. Sitäkin se kouluratsastus välillä on.

Lauantaina finaaliradan jälkeen itkettiin taas yhdessä tiukassa halausotteessa. Laura ratsasti upean radan. Yhteistyö Ronin kanssa näytti saumattomalta, kuin tanssilta. Kyyneleet nousivat silmiin jo rataa katsoessa - olin niin onnellinen ystäväni puolesta. Hän pääsi esittämään kisoissa sillä tasolla, jolla hän on.

Kovatasoisessa finaalissa nähtiin monia upeita suorituksia. Lauran prosentit 62,5 riittivät kymmenenteen sijaan. Mitalia ei tullut, mutta mikään ei jäänyt harmittamaan - kuten ratsastaja itsekin sanoi, hän ei olisi voinut ratsastaa enää paremmin. En usko, että kouluratsastuksessa voi kilpailujen saralla saavuttaa upeampaa fiilistä.

Tuntsarikokemus oli ennen kaikkea osoitus siitä, miten paljon pystyy vuodessa kehittymään, kun on valmis tekemään töitä ja ottamaan apua vastaan. Apua on tarjolla, ja Laura on hakenut sitä aktiivisesti. Meillä on Aulangolla monta upeaa opettajaa, sekä joukko vierailevia valmentajia, joiden avulla on mahdollista löytää avaimet kehittymiseen. Jos on riittävän nöyrä myöntämään, että voidakseni kehittyä, minun on astuttava ulos mukavuusalueeltani. Laura, mun rakas sparraaja, tuntuu viihtyvän epämukavuusalueella. Se on hyvä paikka.

"Mä oon valmiin, eiköhä ruveta taas
Paan kroppaa likoon, ja tunnetta taa
Ei mua himast haettu, kaikki ansaittu
Tavotteet paisu ja mittakaava vaihtu
Mut asennetta ikin muuttanu en
Mä viihdyn epämukavuusalueel
Mitä haastet täs muuten ois
Paan tuntei sisään, hion puutteet pois
Tee tarpeeks kauan mitä muut ei jaksa
Pian teet asioit joita muut ei voi, tää on mun

Tää on mun hetki, jos mä päätän niin
Otan tän, otan tän, mä otan tilanteen haltuun
Tää on mun hetki, tartun siihen kii
Otan tän, otan tän, otan tän, tää on hallussa
Hallussa, hallussa, tilanne on enemmän ku hallussa
"
(Elastinen - Hallussa)


Nyt sitten vain kohti uusia haasteita, eikö niin?

"Maailman paras"

sunnuntai 27. heinäkuuta 2014

Jokeran kisat 27.7.

Tänään olikin erityisen hauska kilvanajopäivä. Mukaan pääsi Rikun lisäksi yksi meidän ihanista tuntijunista, eli Vili. Tallilta lähdettiin ihanan inhimilliseen aamupäiväaikaan. Ihana Ella oli edellisenä päivänä pessyt ja puunannut Vilin tyylikkääksi. Letittämisestäkään mun ei tarvinnut huolehtia, sen kuin letitin yhden suomipojan villin harjan.

Kisapaikalla ensimmäisenä oli vuorossa helppo C ja Vili. Täytyy kyllä sanoa, että harvoin on niin paljoa naurattanut kuin siinä vaiheessa, kun luin perjantai-iltana tuota C:n ohjelmaa ja tajusin ilmoittaneeni mut ja Vilin ohjelmaan, jossa on KAIKKI keskiaskellajit. En edes tiennyt, että sellaisia C-tasoisia ohjelmia onkaan...

Vili käyttäytyi ensimmäisissä oman tallin ulkopuolisissa koulukisoissaan kamalan hyvin. Vili oli hyväntuulinen, positiivinen ja innoissaan kaikesta. Kouluaidat vähän jännittivät ja ohjaustehostinta olisi välillä tarvittu, mutta noin muuten sai kyllä olla iloinen näin mahtavasta kisakaverista. Onhan se kyllä aikamoinen katseenkääntäjä ;) Prosentteja ohjelmalla, jossa tiet olivat vähän niin ja näin, laukka loppui liian aikaisin eikä aina ihan noussut siinä missä piti, ja keskiaskellajeista sai vain haaveilla, saatiin kerättyä kasaan 57,609%. Tavoite saavutettiin - saatiin hyväksytty tulos, eikä edes jääty vikoiksi.

Rikun kanssa me startattiin FEI:n CCI/CIC* A-kenttäkilpailuohjelma. Tämä olikin mule ihan uusi ohjelma, olen aika varma, etten ole sitä ikinä kisoissa ratsastanut. Oli ohjelmana tosi kiva ja sujuva, tykkäsin kyllä. Siitä puuttu kaikki varsinaiset helpon A:n tekniset jutut, pohkeenväistöt ja takaosakäännökset. Niitä olisi ollut nyt hauska päästä kokeilemaan, kun hevonen oli  näin hyvän tuntuinen.

Verkassa kaikki tuntui hyvältä. Verryttelin mahdollisimman vähän, ajatuksena vain päästä radalle hyväntuulisella hevosella. Radalle mennessä fiilis oli meillä molemmilla hyvä. Ja sellaisena se jatkuikin. Rata oli kaikenkaikkiaan hyvä. Ainoat 5,5 arvosanat tulivat keskilaukoista, jotka tosiaan eivät oikein ympyrällä lähteneet. Noin muuten paperissa oli paljon 6,5 ja perinteisesti keskikäynnistä seiskaa. Tuomari kaipasi rataan samaa kuin minä - sitä viimeistä silausta, jäntevyyttä, asioiden ratsastamista kunnolla loppuun.

Kaiken kaikkiaan olen todella tyytyväinen tähän meidän suoritukseen, joka toi meille 62,609% ja mun henkilökohtasen ennätyksen helpon A:n prosenteissa. Oli ihana olla kerrankin tuomarin kanssa samaa mieltä! ;)

Ravilävistäjällä piti myödätä ohjalla.
Istunta vähän lepattaa, mutta Riku on tomerana
Niin siis mites se rata meni... Riku poseeraa sillä aikaa kun mä pohdin.
Vieläku kuski olis suorassa niin...
Lepattava kyynärpää, en kaivannut sinua. Mene pois.
Vastaista laukkaa
"Näittekste?!?!!" :D

Herra Cool - kaikki käy!



 





torstai 24. heinäkuuta 2014

Kun tuuppari löysäsi nutturaa

Olen ratsastajana aika määrätietoinen. Sillä tavalla, että minun hevoseni viikkoaikataulu suunnitellaan tarkasti ennakkoon. Tätä edellyttää toki myös se, että koska hevostani myös vuokrataan, on minun velvollisuuteni omistajana pitää langat käsissä ja huolta siitä, että se pääsee myös sännöllisesti maastoon, hyppäämään ja saa kevyempiä päiviä. Viikkoaikataulusta ei lipsuta fiiliksen mukaan. Jos Rikun "lukkarissa" lukee, että tehdään kouluratsastusta kentällä, niin silloin tehdään kouluratsastusta kentällä. Ratsastajakin löytää motivaationsa yleensä jossain vaiheessa. Hevonenhan on aina äärimmäisen motivoitunut työntekoon, se on sillä tavalla työnarkomaani, että jos saisi itse päättää, tekisi varmasti töitä monta kertaa päivässä. Monta tuntia kerrallaan.

Maanantaina minulla luki kalenterissa, että Riku tekee kouluratsastusta kentällä. Lauantaina olimme estekisoissa ja sunnuntaina maastossa, joten hevosen vire oli kohdallaan. Puin päälle saappaat ja laitoin Rikulle koulusatulan. Menin kentälle. Keventelin. Vilkuilin vähän puomeja. Päätin, että voin alkuverryttelyssä verrytellä myös puomeilla. Riku ylitti ravipuomeja innoissaan. Tein kontrolliharjoituksia - puomien välillä käyntiin, ennen puomeja käyntiin, laukannosto heti puomien jälkeen jne. Riku tuntui hyvältä ja innokkaalta. Lopuksi keventelin kentällä. Siirsin käyntiin ja katsoin kelloani. Kauhistuin, sillä aikaa oli mennyt vasta 40 minuuttia. Lisäksi olin edelleen vähän järkyttynyt siitä, että minun aikataulussani luki "kouluratsastusta" ja olin jättänyt sen huomioimatta. Pohdin, mitä tehdä. Vielä ehtisi tehdä koulutreenit. Vähän avoa ja sulkua ja vastalaukkaa ja ja ja...

Ja sitten annoin pitkät ohjat. Kävelin pari kierrosta ja lähdin tallille päin. Matkalla annoin Rikun syödä vihreää. Ja pohdin, että ei me kuoltukaan. Vaikka piti tehdä kunnon koulutreeni, ja tehtiinkin vain puoli tunteja puomeilla. Salama ei vielä iskenyt päähän eikä Kyra hyökännyt kulman takaa muistuttamaan, että vain päämäärätietoisella treenaamisella saadaan tuloksia.

Valehtelisin, jos sanoisin, että jäi hyvä fiilis. Jäi vähän sellainen olo, että huijasin. Sillä tavalla se jäi kaivelemaan, että kokemuksesta on nyt pitänyt puhua monen ihmisen kanssa. Kertoa, että minun piti mennä koulua, mutta meninkin vähän puomeja ja vein hevosen talliin. Ihmiset katsovat pitkään ja kysyvät jatkoa odotellen, että "Niin mitä sitten?". Olen tässä nyt itsekseni pohtinut, että niin, mitä sitten. Ei kai mitään. Kunhan ei jää tavaksi. ;)

Eilen Kati hypytti mua ja Rikua kentällä. Tehtiin kolmen esteen (välit 21 ja 21) linjalla harjoitusta. Ensin ravissa ja laukassa niin, että esteet olivat puomeina, ja jokaisen molempien esteiden väliin tehtiin voltti. Sitten puomit nostettiin n. 60cm pystyiksi ja tehtiin edelleen voltit väliin. Mulla oli voltin jälkeen aina välillä vähän ongelmia siinä, että en nähnyt et äisyyttä ja jäin kaarteesta vähän nyppäämään ja sitten esteelle lähetin liian kaukaa. Hypyt tulivat vähän laakana sen takia. Onneksi sain sitä korjattua muutaman epäonnistuneen kerran jälkeen hyvin. Esteet nostettiin n. 80cm korkeiksi ja tulin linjaa niin, että hyppäsin ykkösen ja kakkosen, sen jälkeen kaarsin isolle ympyrälle ja hyppäsin vielä kakkosen ja kolmosen. Lopulta tulin vielä linjaa suorana niin, että ykkönen ja kolmonen olivat noin 80cm ja kakkonen vielä vähän isompi, ehkä 90cm. Oikeaan kierrokseen oli huomattavasti helpompi mennä ja vaikuttaa. Vasemmassa kierroksessa Riku kaatui kaarteessa vasemman jalan päälle aika paljon, joten ykköselle ei askel löytynyt, ja jouduin ratsastamaan ykkös-kakkos -välin eteen ja taas ottamaan kakkos-kolmos -välissä kiinni aika paljon, koska kakkoselle tuli järjestään aika isoja hyppyjä.

Olin tosi tyytyväinen meidän estetreeneihin. Kati sanoi, että homma näyttää tosi erilaiselta kuin viime kesänä, mun oma kehonhallinta on parantunut paljon, enkä häiritse hevosta enää niin paljoa. Lisäksi olen itse menossa esteistä ylitse, vaikka joku etäisyys onkin huono. Paljon on hommaa edessä, mutta paljon on jo tehtykin.

Kuvituksena Jonna Lintuselta saamiani kuvia Riksun kisoista, kiitos Jonna!

Pieni leijona <3

Jee! (Hyppäänpä mä valtavia esteitä!)


lauantai 19. heinäkuuta 2014

Riihimäki 19.7.2014

Tänään oli vuorossa tämän kesän jännin päivä! Lähdimme Rikun ja Rikun tallikaverin kanssa kohti Riihimäen ravirataa ja seuraestekisoja. Olin ilmoittautunut 70cm ja 80cm luokkiin ja jännitys oli jo herätessä tietenkin käsinkosketeltavissa.

Aamulla oli kyllä oikein mukava suunnata tallille varttia vaille kahdeksaksi, kun lähtö oli puoli yhdeksältä. Koulukisoja varten olisi pitänyt tulla puoli seitsemäksi... Rikulle siis aamuheinää eteen, nopea harjaus ja tavarat autoon. Ihanan helppoa koulukisojen puunauksen, letityksen ja kaikenmaailman pöyhötyksen sijaan.

Yhdeksän jälkeen olimme Riksussa. Käväisin kansliassa, otettiin Riku ulos kopista ja lähdin itse harjoittelemaan rataa. Sen jälkeen heppa kuntoon ja verkkaamaan. Verkka sujui ihan hyvin, ei mitään erityistä. Otin vain muutaman hypyn, pystyä ja okseria toiseen suuntaan niin, että kaksi hyvää hyppyä pystylle ja yksi kohtalainen okserille, ja toiseen suuntaan sitten juuri ennen radalle menoa yksi hyppy okserille.

Sitten vaan radalle. Yritin ajatella reipasta, etenevää laukkaa, mukana seuraavaa kättä ja pohkeiden pitämistä kiinni. Ykkös-kakkoslinja hyvä. Kolmos-neloslinjalla meinasi oma hermo vähän pettää kun Riku vilkaisi nelosesteen alla olevaa porttia. Siitäkin selvittiin, kun pohje oli kiinni. Linjan jälkeen tuli mielestäni koko radan hankalin tie, eli tie sarjalle. Tässä piti yrittää muistaa, ettei kääntyisi nelosen jälkeen liian reippaasti. Itse käännyin vähän liian nopeasti ja laukka ehti hieman kuolla kaarteessa. Sarjasta kuitenkin selvittiin ja sen jälkeen olikin vuorossa eniten jännittämäni este - aalto. Olin käynyt sen jo ennakkoon näyttämässä, kun epäilin, että sen kanssa voisi olla ongelmia. Turhaan epäilin hevostani, yli mentiin pohkeen tukemana hyvin varmasti. Seiskalle lähdettiin kaukaa, mutta olin siihen valmiina, joten se ei yllättänyt. Perusradan viimeinen este oli kasi, josta lähdettiin uusintaan. Uusinnan rataan olin kauttaaltani tyytyväinen. Tein ne tiet, mitkä olin suunnitellutkin. Tiesin, ettei niillä kärjessä olla, mutta minulle oli tärkeämpää saada sujuva rata ja ehtiä keskittyä jokaiseen esteeseen erikseen.

Seiskakympin rata, että saa tuosta mun selostuksesta jotain selvää ;) Radan on tehnyt Aki Ylänne.

Ekalta tokalle

Sarjastakin selvittiin

(Kuskia) Pelottava Aalto

Harmi, että tää on tärähtänyt :D Radan vika este, katsokaa Rikun ja mun ilmettä! Mä oon niin iloinen, että selvisin hengissä, että heitin jalatkin metrin irti helpotuksesta...



Hitaimpana nolla/nollana kunniakierrokselle, tuplanollalla sai tästä luokasta valkoisen rusetin

Kuin iloisena!

Palkintojenjaon jälkeen Riku lähti syömään vihreätä hetkeksi ja mä siirryin nesteytyksen pariin ja opettelemaan 80cm rataa.  Siinä oli seiskakympin tapaan useita linjoja, ja koko rata oli mukavan looginen ja sujuva ratsastaa.

Verkkaan sain ihanan Koutsin auttamaan. Tuki tuli tarpeen, koska Riku tuntui verryttelyssä aika väsähtäneeltä. Koutsi oli tyynen rauhallinen ja totesi minun paniikinomaiseen kysymykseeni, että mitä teen, kun tuntuu, ettei Riku jaksa, että mun pitää nyt auttaa sitä vuorostani. Tukea sen ratkaisuja ja ratsastaa riittävän hyvässä tahdissa, jotta etäisyydet helpottuvat. Näillä ajatuksilla lähdin radalle.

Ja voin kyllä rehellisesti sanoa, että se oli paras rata, mitä olen ratsastanut ikinä. Ehdin miettiä teitä, mutta silti ratsastin riittävän napakasti ja päättäväisesti. Ja todella niin, että tuin meidän yhteisiä ratkaisuja pohkeella - jos oltiin vähän kaukana, ei se mitään, mä tuin pohkeella, jos tultiin vähän lähelle - ei se mitään, mä odotin hyppyä ja tuin loppuun saakka. Ja ensimmäistä kertaa ikinä näin radalla etäisyyksiä. Upea rata, upea hevonen. Kääntäessäni perusradan viimeiselle esteelle (sarjalle - nyt sain korjattua sen edellisen luokan ratsastusvirheenkin) mietin, että toivottavasti ei nyt putoa, kun tämä on niin kivaa! Eikä pudonnut. Jälleen tuplanolla. Vähän jäi harmittamaan, että en tokavikalla ollut ihan reitin tasalla. Rusetti jäi siitä kiinni, kun en kääntänyt tarpeeksi nopeasti, mutta oikeasti en ole kyllä jaksanut siitäkään itselleni mutkuttaa - mitä väliä rusetilla kun me tehtiin Rikun kanssa yhdessä noin hieno rata! Lopullisissa tuloksissa olimme ensimmäisiä ei-sijoittuneita.

Sarjalla

Keskittymistä

Olipa kerrassaan mahtava päivä! Ja ihana katsella näitä kuvia mun hevosesta, kun se on jokaisessa korvat hörössä ja selvästi ihan kamalan tyytyväinen itseensä. On se kyllä silkkaa kultaa tuo eläin.