sunnuntai 31. tammikuuta 2016

Testissä Huittisten Ratsastuskeskus

Minulla on ollut äitini kanssa projektina löytää meille ensi kesäksi ratsastusleiri. Projekti on osoittautunut yllättävän haastavaksi, koska vaatimuslistamme oli yllättävän pitkä, kun sitä rupesimme kirjailemaan. Lähdimme liikenteeseen siis näillä vaatimuksilla:

- Maksimissaan 180 kilometrin matka Hämeenlinnasta (koska Riku kulkee mukana)
- Oma hevonen saa tulla mukaan, MUTTA sen lisäksi pitää saada ratsastaa myös tallin hevosilla
- Sekä este-, että kouluratsastusta
- Hyvä opetus
- Terveet ja hyväkuntoiset hevoset
- Nykyaikaiset majoitustilat suihkulla ja keittiöllä
- Kasvisruokavalion pitää onnistua
- Hemmotteluekstrasta plussaa ;)

- Ja se vaikein: leirin ajankohtana ei missään nimessä heinäkuu

Ei ollut niin kovin yllättävää, että sennuleirien ajankohdat olivat useimmiten heinäkuussa. Heinäkuu on yleisin lomakuukausi, joten seniorileirien järjestäminen sille ajankohdalle käy toki järkeen. Meidän mutsilla on kuitenkin kiertävä kesäloma töissä, ja heinäkuussa pidemmän vapaapätkän saaminen silloin, kun heinäkuu ei ole oma lomakuukausi, on ihan mahdotonta.

Erilaisten kanavien kautta tapahtuneiden tiedonhakuviritelmien jälkeen löysin yhden tallin, jossa järjestettiin seniorileiri kesäkuussa. Koska olimme päättäneet, että jatkossa käymme tutustumassa leiripaikkaamme hieman ennakkoon, varasin minulle ja äidilleni ratsastustunnin Huittisten Ratsastuskeskuksesta.

Perjantaina siis kävimme ensin Aulangolla ratsastamassa Rikulla ja Köstillä vähän puomeja ja kavaletteja, ja sen jälkeen lähdimme iltapäivällä ajelemaan kohti Huittista. Puolivälissä matkaa sen kehtasi jo myöntää: vähän jännittää, molempia!

Huittisten Ratsastuskeskuksessa meitä oli vastassa ratsastuksenohjaaja Anna Saari, joka neuvoi meidät hevosten ja varusteiden luo. Toivoisin, että jokaisessa tallissa saisi ensimmäistä kertaa tunnille tuleva juuri tällaisen vastaanoton: ystävällisen, avuliaan ja lämpimän! Itse sain ratsuksi saksalaisen puoliverisen, Lambadan. Tamma onnistui karsinassa näyttämään pieneltä, mutta ei se niin kirppu sitten kuitenkaan ollut ulkona - säkäkorkeus varmaan samaa luokkaa Rikun kanssa. Lambada oli ihanan tuttavallinen karsinassa, hyvä ettei syliin tullut. Samanlaista mupeltamista ja osallistumista kuin Rikulla koko ajan, eli tuntui tosi kotoisalta.

Tunnit pyörivät kahdessa maneesissa samaan aikaan, ja Anna piti meidän tuntimme toisessa näistä maneeseista. Lambada oli innoissaan ja luuli kai pääsevänsä hyppäämään esteitä, kun menimme esteiden täyttämään maneesiin. Tamma oli täysin toisenlainen kuin Riku, mutta yksi asia oli molemmilla hevosilla tismalleen samanlainen - jalkaa sai käyttää paljon. Lambada ei ollut missään nimessä laiska tai haluton, vaan enemmänkin todella virkeä ja iloinen. Sen liike kuitenkin innostuessaan suuntautui helposti ylöspäin ja se jäi pomputtamaan ratsastajaa innoissaan ylös-alas, eikä matka edistynyt yhtään. Ensimmäiset ravin- ja laukannostot olivat myös aika jännittäviä - tuntui, että hevonen hyppäsi tasajalkaa ilmaan, ennen kuin lähti liikkumaan. 

Tunnilla teimme simppeleitä kontrolliharjoituksia, eli siirtymisiä askellajien välillä ja askellajien sisällä. Tarkoitus oli saada hevoset vertymään ja joustamaan kyljistään. Lambada oli todella miellyttävä hevonen ja pidin siitä paljon. Alun kulttuurishokin jälkeen osasin myös pitää jalan paremmin kiinni, ja hevonen alkoi käyttää paremmin selkäänsä ja takapäätänsä. Lopputunnista hevonen tuntui oikein tyytyväiseltä ja pehmeältä.

Opetus tunnilla oli oikein hyvää. Keskityimme perusasioihin, ja Anna uskalsi puuttua mm. minun istuntaani ja ohjata siinä, sekä huomasi juuri ne oikeat asiat, mistä kuulen muutenkin. Sain myös apua heti, kun näytti siltä, etten nyt oikein ymmärrä mitä minun pitäisi reippaan tamman, joka pomppii kumipallona, kanssa tehdä.

Tunnin jälkeen hoidimme hevosemme pois ja keskustelimme pidemmän pätkän verran talon isännän, Arto Rekikosken kanssa. Hän, kuten kaikki muutkin tapaamamme ihmiset, oli kamalan ystävällinen ja mukava. Kaikenkaikkiaan koko tallista, hevosista ja henkilökunnasta huokui hyvä fiilis.

Eiköhän se ensi kesän leiripaikka ole nyt valittu.

Koska ratsastusreissulta ei ole kuvia, spämmään teille mun harvinaislaatuisen aktiiviviikonlopun kuvasaldoa:

Perjantaina reissattiin koirien kanssa Huittisiin. Kelpo varasi yläpunkan, kaksi mustaa peruukkia alakulmassa ovat pitkänenäiset Piki ja Mosuli.
Lauantaina mulla oli tosi reippaita apureita aamutallissa :D Ps. Stellan puolustukseksi sanottakoon, että herätin tämän reippaan 16-vuotiaan kello 7.20 kiekaisemalla iloisesti, että nyt lähdetään tallille, tuu ulos oon kohta pihassa...



Tallinteon jälkeen ajeltiin systerin kanssa Tampereelle, jossa ensin syötiin käsittämättömän hyvää nepalilaista ruokaa (intialainen ja nepalilainen ruoka on muuten raivostuttavia kun ne näyttää kuvissa aina sotkulta - mutta oli siis tajuttoman hyvää) Katmandussa.
Sen jälkeen nukuttiin iltapäiväunet hotellissa, että jaksettiin tanssia yö läpi. Seuraavana aamuna naamasta näki, että nyt on meinaan valvottu ja tanssattu :D Mä olin ensimmäistä kertaa ehkä 7 vuoteen ns. viihteellä pitkän kaavan mukaan, huhhuh!

6 kommenttia:

  1. Minäkin olen huomannut että leirejen löytäminen on yllättävän vaikeaa! Mutta onneksi nyt löytyi hyvä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllähän se sellaista arpapeliä on, oikean valitseminen :) Nyt jäi kyllä hyvä fiilis, mutta vasta kesällähän sen sitten huomaa, miten tärppäsi.

      Poista
  2. Se on hirmu tärkeää että kun menee ensi kertaan uuteen paikkaan, olisi joku vastassa ohjaamassa ja neuvomassa. Mikään ei ole mälsempää kuin palloilla yksinään ja arvailla, mistä mikäkin löytyy ja mitkä mahtavat olla juuri tämän tallin käytännöt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin on! Mä käyn aika vähän missään uusissa talleissa ikinä, mutta tämä oli ehdottomasti paras vastaanotto, mitä olen missään saanut ikinä :) Toki meillä oli tuuri sen suhteen, että meidän ratsastuksenopettaja vasta aloitti päiväurakkaansa eikä ollut tunteja pitämässä, mutta oli huippua saada näin hyvä vastaanotto.

      Poista
  3. Leireily on kyllä tosi ihanaa! Itse olen ollut varsinaisesti viimeksi vuonna 2013, mutta sen jälkeen saanut kuitenkin leireillä avustajan merkeissä! Niissä on aina se oma, ihana leiritunnelma :) Kiva, että teille löytyi mukava paikka! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun viimeinen varsinainen ratsastusleiri oli vuodelta 2002, kunnes innostuttiin mutsin kanssa menemään viime kesänä :) Meidän äiti ei ollut ollut ikinä leirillä! Jäätiin kerrasta koukkuun, nyt tämä on meidän kesän tuleva kohokohta.

      Poista