"Joo osaan."
"Siinä kannattaa olla aika tarkkana, varmistaa, ettei piikki ole suonessa. Tämä penisiliini ei saa mennä suoneen."
"Joo selvä."
Näin rohkealta onnistuin kuulostamaan viime viikon keskiviikkona klinikalla, kun eläinlääkäri määräsi penisiliinikuurin. Jo siinä seistessä alkoi vähän etoa ja oksettaa pelkkä ajatuskin, että kohta pitää pistää. Lisää ahdistusta toi se, kun luin netistä kotimatkalla lisää siitä, mitä suoneenpistetty penisiliini tarkoittaa. Jostain syystä aiheesta ei löytynyt asiallisen tiedon artikkeleita (vinkatkaa jos jollain on!), mutta erinäisiä muita keskusteluja kyllä. Jos penisiliinin pistää vahingossa suoneen, hevonen kuolee käsiin muutamassa minuutissa. Gulp. Jossain luki, että kirkas penisiliini ei olisi niin vaarallista, mutta samea (eli sen, mitä ainakin minä olen useimmiten nähnyt hevosille annettavan) on. Samassa lähteessä (joka oli siis epäluotettava nettilähde, tulkaa ihmeessä oikaisemaan mua paremmilla!) mainittiin, ettei hevonen varsinaisesti siis kuole penisiliiniin, vaan samean penisiliinin sisältämään öljyyn, jonka ruiskuttaminen suoneen on hengenvaarallista.
Olen aiemmin pistänyt Rikulle lihakseen Cartrophen-kuuria. Siinä nesteen määrä on vähäisempi, ja olen siitä jotenkin selvinnyt pakon edessä. Jo ensimmäistä kertaa Cartrophenia pistäessäni katselin tämän Hyvinkään eläinsairaalan Youtube-videon aiheesta penisiliinin pistäminen lihakseen. Video on mielestäni hyvin selkeä ja havainnollinen.
Nyt sitten itse penisiliiniä pistäessäni tein kaiken niin kuin videossa sanottiin: ensin laitoin pelkän neulan, sitten lisäsin ruiskun, jonka jälkeen aspiroimalla (vetämällä mäntää itseeni päin) tarkistin, ettei ruiskuun tule verta. Tämän jälkeen piikitin yhteensä 40 millilitraa penisiliiniä joka päivä. Eläinlääkärin ohjeen mukaan tuo määrä piikitettiin kahteen eri paikkaan, ja kaulan puolta vaihdettiin päivittäin.
Kolmantena piikityspäivänä luulin tappaneeni hevoseni. Olin taas toiminut ohjeen mukaan, mutta neulaa poisvetäessäni mukana tuli pieni noro verta. Menin paniikkiin ja soitin itkien äidilleni, että nyt mä tapoin Rikun! Äitini, joka tilanteessa onnistui pysymään huomattavan paljon rauhallisempana, totesi, että etkä tappanut, sä nirhaisit suonta. Jos kerran aspiroit ja laitoit neulan erikseen, niin ei se suoneen mennyt. Lähde vaan kotiin sieltä.
Ja niin mä lähdin. Puolessa välissä tallimatkaa piti ensin ajaa bussipysäkille hengittelemään, ja sitten kaartaa takaisin. Jos Riku nyt kuolee, niin mä en halua kuulla sitä puhelimesta keltään! Ajoin siis takaisin tallille sydän hakaten. Ja löysin tarhasta hevosen, joka mutusteli heiniään ja katseli minua hyväntuulisena: Jaa, sä tulitkin jo takaisin.
Tunsin itseni idiootiksi. Ja huojentuneeksi. Mutta ennen kaikkea onnelliseksi siitä, etten vahingossa tappanutkaan hevostani.
Äitini tuntee minut aika hyvin. Seuraavana päivänä hän kysymättä tuli mukaani ja hoiti piikityksen.
Onnea on ihana äiti, ihana elossaoleva hevonen ja loppuunpiikitetty penisiliinikuuri.