Tiistaina valmentaja tuli hakemaan meidän tallilta hevosen ja piti samalla extravalmennuksen. Sopi mulle hienosti kun edellinen meni persiilleen Rikun raspauksen takia. Nyt siis aloiteltiin ihan uudestaan. Ihan aluksi ahdistuin kamalasti kun luulin, että olin suitsinut Rikun jotenkin väärin kun valmentaja pamautti suoraan turparemmiä aukomaan. Lopputulos oli se, että turparemmi viriteltiin remonttiturparemmin tapaan. "Kokeillaan, miten menee näin", mulle ehdotettiin sen enempiä kyselemättä. Sopi hyvin, vaikka en tässä vaiheessa vielä mistään mitään tajunnut, että mikä on pointti. Tehtiin aika tavallisia juttuja koko tunti, kaarteissa (voltit ja kulmat) koottiin ja suoralla ratsastettiin eteen. Keskityttiin oikeastaan ratsastamaan sen pituisella ja niin kootulla hevosella kuin millä itse tahtoo mennä, ei niin pitkällä kuin hevonen tarjoaa. Eli siis opeteltiin säätelemään sitä kokoamisastetta. Sain muutamia oivalluksia taas, erityisesti siitä, että kun mulla on ongelmana se, että myötään silloinkin kun ei ole tarvetta, eli kun hevonen ei ole myödännyt ensin. Ja se taas tekee mun kädestä veivaavan, eli siis veivaan edes takaisin, vaikka tarkoituksenani ei ole varsinaisesti irroitella kuolaimesta eikä "ratsastaa peräänantoon" vaan luulen, että pitää myödätä, koska "välillä pitää myödätä". Eli siis mulla on myötäämisen ajoitus ihan hukassa. Tähän rupean kiinnittämään huomiota. Sen sijaan oli mukava kuulla, että en ratsasta enää ollenkaan niin kädet sylissä kuin muutama viikko sitten. Riku tuntui tosi hyvältä ja pehmeältä ja saatiin tehtyä hommia tosi täsmällisesti. Tämä fiilis pitäisi viedä kisoihinkin mukaan.
Illalla kävin sitten vielä ratsastamassa oman koulutuntini tuntihevosella. Arpaonni (eli Koutsi...) oli arponut mun kohdalle jymypotin, eli Joken. Joke on 6-vuotias friisiläinen, joka on maailman kiltein ratsu. Mitään se ei voi sille, että sen askeleet ovat ihan kammottavat... Suuntautuvat ylös niin paljon, ettei maisema vaihdu ollenkaan mutta ratsastaja tuntee olevansa jollain aurinkoa kiertävällä radalla ja taas takaisin satulassa jokaisen askeleen aikana. Oli hauska mennä Jokella ja huomata, että nykyään mä pystyn vähän istumaan siellä, ei tarvinnut enää keventää ravipätkiä niin kuin vuosi sitten, kun olen viimeksi sillä mennyt. Käynnissä ja ravissa löytyi yhteisymmärrys loppua kohti ihan hyvin, laukka taas jäi täydeksi mysteeriksi edelleen. Yhteen laukkavolttiin voi näköjään ottaa tuhottoman määrän askeleita... Oli hauska taas ratsastaa muillakin kuin Rikulla. Ja seuraavana päivänä oli kyllä vatsalöllöissä sellainen tuntemus, että oli ratsastanut jollain muulla kuin Rikulla ;)
Keskiviikkona pidin äidilleni tuntia hetken aikaa. Tehtiin voltteja ja haettiin muotoa sillä. Lopuksi äiti otti muutamia laukannostoja. Mä hyppäsin sitten itse vielä komeissa Nokian kumisaappaissani selkään ja ratsastin pikkasen puomeja ja kontaktiharjoituksia. Ihan lopuksi, kun olin varma, että nyt on turhat pöllöilyt karisteltu pois, mun siskoni, joka on kylässä, meni selkään. Riku oli kamalan kiltisti alkeisratsuna ja ravasi maneesissa tyytyväisenä pitkän sivun ja siirtyi kaarteessa käyntiin. Lopuksi näytti siltä, että hermo menee kohta, joten lähdettiin pois. Taas Riku yllätti mut ihan täysin - ajattelin, että menisi vielä paljon pidempään ennen kuin uskallan siskon päästää ravaamaan yksin.
Tänään mennään vielä illalla koulutunnille Rikun kanssa. Ai niin, ja piti tiistain valmennuksesta sanoa vielä, että tuli hyvä mieli kun valmentaja sanoi, että mua on kiva opettaa, kun mä oon niin analyyttinen ratsastaja. Että mietin niitä hommia vielä kotona ja seuraavalla kerralla kun oon selässä ja ihan oikeasti yritän tehdä niille mun virheille jotain ja miettiä mistä ne johtuu. Yleensä mä saan palautetta vaan siitä, että mietin liikaa, pitäisi kuulemma ratsastaa enemmän tunteella... No, molempi varmasti parempi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti