Riku muutti lokakuussa Aulangolle tuntihevoseksi. Se palautui lyhyehkön kuntoutusjakson kautta liikutukseen. Siellä se porhaltaa kuskaten kaiken tasoisia ratsastajia edes takaisin pitkin maneesia. Riku on osoittautunut huipuksi tuntihevoseksi: arempia ratsastajia se kuljettaa huolellisesti, rohkeammat ja taitavammat pääsevät ihan oikeasti ratsastamaan. On ollut mahtava nähdä oma hevonen antamassa fiiliksiä niin monelle muulle. "Tää hevonen on vaan niin upea" tiivistää niin minun kuin monen muunkin tunteet hevostani kohtaan. Onhan se. Kaikista upein.
Riku näyttää nauttivan tuntihevosen rutinoituneesta elämästä hirveästi. Se tarhaa Aulangon tuntihevosten isossa ruunalaumassa, tulee tapansa mukaan kaikkien kanssa toimeen ja on löytänyt laumasta hyviä ystäviä. Toisen iloluonteisen suomenhevosen, Arskan, kanssa ne ottavat välillä maneesissa yhteisiä lähtöjä niin, että ratsastuksenopettaja uhkaa tehdä molemmista rukkaset. Kunnes päätyy nauramaan muiden mukana, kun kaksi alkuhevosen näköistä iloista laamaa tuijottaa, että "Hä, mitä me muka tehtiin?".
Kävin joulupäivänä ratsastamassa itse Rikulla ensimmäistä kertaa pariin kuukauteen. Halusin tahallani pitää tauon Rikulla ratsastuksesta, jotta koko aika ei mene itkemiseksi ja ikävöimiseksi. Koko ratsastusreissun aikana kyyneleet tulivat vain kertaalleen - silloin kun huusin tarhan portilta, että "Riku tuletule" ja ruuna ravasi korvat tötteröllä portille. On se vaan. On. Kuntoonlaittaessa nauratti - mukana touhuilu ja pilke silmässä ei ole kyllä hävinnyt mihinkään. Suitsittaessa käytävällä Riku päätti käyttää hyväkseen hetken vapauden ja kääntyi syömään heinäpaalista. Etujalkaa nostaessa se tarjosi kumarrusta niin pitkään, että sai temppunaminsa.
Ratsastaminen oli älyttömän hauskaa. Riku tuntui kevyeltä, innokkaalta ja vähän villiltä. Tarkoitus oli tehdä laukasta siirtymistä käyntiin, Riku suoritti pukkivaihdon. Piti tehdä lävistäjä kootummin, Riku poistui keskiravia pää ylhäällä horisonttiin. Nauratti niin lujaa, että melkein itketti. Alas hypätessä totesin, että kyllä se viihtyy. Kyllä sen hevosesta huomaa, että sillä on älyttömän hauskaa.
Itse olen käynyt ratsastamassa tuntihevosilla 1-3 kertaa viikossa. Koska olen koko syksyn oireillut töissä aivovamman jälkitilaan liittyen mm. jatkuvilla migreenikohtauksilla, armottomalla väsymyksellä ja aistiyliherkkyydellä, uskallan nyt myöntää sen, että olen ollut helpottunut, ettei tallille tarvitse mennä joka päivä. Elämäni on pyörinyt lähinnä töiden ja nukkumisen välimaastossa. Jokaperjantainen iltatalli pitää minut onneksi kiinni talliarjessa niin, etten ihan tipahda pois.
Estehommat tipautin nyt toistaiseksi pois, nimittäin totesin, että kun en pysty säännöllisesti sitoutumaan edes kahteen viikkotuntiin, en mitenkään saa pidettyä sekä kouluratsastustatsia että esteratsastustatsia yllä. Keskityn kouluratsastukseen, koska siinä on vähemmän riskejä esim. tippua ja kuolla, kun tatsi on hakusessa....
Jatkuvista päänsäryistä ja väsymyksestä huolimatta olo on hyvä. Työni on maailman parasta, Rikulla on kaikki hyvin ja mä saan ratsastaa laadukkailla ja mukavilla hevosilla. Mikäs tässä on heppatytön ollessa.
maanantai 23. tammikuuta 2017
keskiviikko 26. lokakuuta 2016
Miten meille sitten kävikään?
Lopputulos Rikun ontumisen suhteen on se, ettei lopputulosta ole. Minulla ei ole vieläkään diagnoosia, on vain kokeiltuja hoitomuotoja ja tyhjä lompakko. Vahvimmaksi epäilyksi vahvistui joko se, että Rikulla on kavion ligamenttivaurio (esim. kavion nivelsiteen repeämä) tai aktiivivaiheessa oleva sädeluuontuma, vaikka mitään sädeluuontumaan viittaavaa röngtenlöydöstä ei löytynyt.
Etsimme vikaa monella tonnilla, ja mitään ei löytynyt. Pitkään jatkuneen sairaslomani ja vähempien työtuntuntejeni takia olin jo ennen Rikun sairastumista kohtuullisen rahaton. Lopulta lokakuun puolen välin tienoilla jouduin myöntämään, että olen täysin rahaton. Minulla ei ole rahaa pitää mysteerisairastavaa hevosta enää.
Se tuntui käsittämättömän kamalalta. Itkin, syyllistin itseäni, mietin mitä nyt teen. Lopulta tein päätöksen: kipeää hevosta en voi myydä, en voi antaa ylläpitoon. Kipeä hevonen ei lähde kiertoon. Kipeä hevonen menee monttuun, kun sen omistaja ei kykene sitä enää pitämään.
Juuri silloin se tuntui niin käsittämättömän epäreilulta - entä jos läpimurto olisikin jo ihan kulman takana, ihan kohta tietäisin, mistä kaikki johtuu? Entä jos Riku vielä tervehtyisi?
Yhtenä iltana sain ystävältäni Salla Varennilta Aulangon ratsastuskoululta tarjouksen: tuo se tänne. Kuntoutetaan, katsotaan onko sillä vielä alkeiskilometrejä jäljellä. Se on upea hevonen, sillä on vielä annettavaa ratsastajille.
Olin tismalleen samaa mieltä. Riku muutti reilu viikko sitten takaisin Aulangolle, jossa sen kuntouttamisen rahoittamisesta vastaa joku muu. Minä kannoin omat tavarani, Rikun tavarat, kotiin ja itkin.
Mitä minä nyt sitten teen? Minä auttelen tallilla ja ratsastan tuntihevosilla Aulangolla. Maksan pois visalaskuani. Myyn hiljalleen pois Rikulle kertynyttä tavaraa, jotta saan ostettua ruokaa. Käyn syöttelemässä Rikulle porkkanaa ja harjailemassa sitä. Totuttelen siihen, että irtokengät eivät ole enää minun ongelmani, vaan voin vain ilmoittaa niistä muille.
Miltä nyt tuntuu? Tyhjältä. Surulliselta. Salaa myös helpottuneelta. Epäilijöille ja kyseenalaistajille pystyn jo vastaamaan suoraan silmiin katsoen: minä uskon, että tein parhaan päätöksen.
En ole enää hevosenomistaja kuin paperilla. Olen tuntiratsastaja. En tiedä, jatkanko bloggaamista enää. Halusin vaan tulla kertomaan teille kaikille ystävilleni täällä, kuinka tämä asia sai nyt toistaiseksi päätöksensä. Kiitos kaikkien teidän tsempeistä!
Etsimme vikaa monella tonnilla, ja mitään ei löytynyt. Pitkään jatkuneen sairaslomani ja vähempien työtuntuntejeni takia olin jo ennen Rikun sairastumista kohtuullisen rahaton. Lopulta lokakuun puolen välin tienoilla jouduin myöntämään, että olen täysin rahaton. Minulla ei ole rahaa pitää mysteerisairastavaa hevosta enää.
Se tuntui käsittämättömän kamalalta. Itkin, syyllistin itseäni, mietin mitä nyt teen. Lopulta tein päätöksen: kipeää hevosta en voi myydä, en voi antaa ylläpitoon. Kipeä hevonen ei lähde kiertoon. Kipeä hevonen menee monttuun, kun sen omistaja ei kykene sitä enää pitämään.
Juuri silloin se tuntui niin käsittämättömän epäreilulta - entä jos läpimurto olisikin jo ihan kulman takana, ihan kohta tietäisin, mistä kaikki johtuu? Entä jos Riku vielä tervehtyisi?
Yhtenä iltana sain ystävältäni Salla Varennilta Aulangon ratsastuskoululta tarjouksen: tuo se tänne. Kuntoutetaan, katsotaan onko sillä vielä alkeiskilometrejä jäljellä. Se on upea hevonen, sillä on vielä annettavaa ratsastajille.
Olin tismalleen samaa mieltä. Riku muutti reilu viikko sitten takaisin Aulangolle, jossa sen kuntouttamisen rahoittamisesta vastaa joku muu. Minä kannoin omat tavarani, Rikun tavarat, kotiin ja itkin.
Mitä minä nyt sitten teen? Minä auttelen tallilla ja ratsastan tuntihevosilla Aulangolla. Maksan pois visalaskuani. Myyn hiljalleen pois Rikulle kertynyttä tavaraa, jotta saan ostettua ruokaa. Käyn syöttelemässä Rikulle porkkanaa ja harjailemassa sitä. Totuttelen siihen, että irtokengät eivät ole enää minun ongelmani, vaan voin vain ilmoittaa niistä muille.
Miltä nyt tuntuu? Tyhjältä. Surulliselta. Salaa myös helpottuneelta. Epäilijöille ja kyseenalaistajille pystyn jo vastaamaan suoraan silmiin katsoen: minä uskon, että tein parhaan päätöksen.
En ole enää hevosenomistaja kuin paperilla. Olen tuntiratsastaja. En tiedä, jatkanko bloggaamista enää. Halusin vaan tulla kertomaan teille kaikille ystävilleni täällä, kuinka tämä asia sai nyt toistaiseksi päätöksensä. Kiitos kaikkien teidän tsempeistä!
 |
| Riku muuttopäivänä uusvanhassa kodissaan |
lauantai 17. syyskuuta 2016
Vain huonoja uutisia
Tällä kertaa pilvessä ei ole ollenkaan sitä kuuluisaa hopeareunusta.
Muutama klinikkareissu myöhemmin on selvinnyt, että jos odotamme Rikun toipuvan kunnolliseksi käyttöhevoseksi, odotamme lähinnä ihmettä. Samalla monet asiat, joita olen viimeisen vuoden aikana hevoseni liikkeessä ihmetellyt, käyvät nyt järkeen.
Riku on nyt, kolme viikkoa ontumisen alkamisen jälkeen niin kipeä, että se kipulääkkeestä ja kortisonista huolimatta ontuu ajoittain käynnissä. Eläinlääkärin ohjeen mukaan liikutan sitä, ja odotan, että sen olo helpottuisi.
Vaiva on hankalasti hoidettavissa ja ennuste on aika varauksellinen. Estehevosta Rikusta ei enää tule.
Olo on tyhjä. Olen antanut itselleni tietyn aikarajan, jonka sisällä hevoseni voinnin on kohennuttava, tai minun on päästettävä se pois. Vaikka joku ehdottaisi sitä ja tätä hoitoa, ja voisi kokeilla vielä jotain. Minä olen velkaa parhaalle ystävälleni sen, että uskallan tehdä päätöksen, kun sen aika on.
Vaikka se sattuu aivan helvetisti.
Muutama klinikkareissu myöhemmin on selvinnyt, että jos odotamme Rikun toipuvan kunnolliseksi käyttöhevoseksi, odotamme lähinnä ihmettä. Samalla monet asiat, joita olen viimeisen vuoden aikana hevoseni liikkeessä ihmetellyt, käyvät nyt järkeen.
Riku on nyt, kolme viikkoa ontumisen alkamisen jälkeen niin kipeä, että se kipulääkkeestä ja kortisonista huolimatta ontuu ajoittain käynnissä. Eläinlääkärin ohjeen mukaan liikutan sitä, ja odotan, että sen olo helpottuisi.
Vaiva on hankalasti hoidettavissa ja ennuste on aika varauksellinen. Estehevosta Rikusta ei enää tule.
Olo on tyhjä. Olen antanut itselleni tietyn aikarajan, jonka sisällä hevoseni voinnin on kohennuttava, tai minun on päästettävä se pois. Vaikka joku ehdottaisi sitä ja tätä hoitoa, ja voisi kokeilla vielä jotain. Minä olen velkaa parhaalle ystävälleni sen, että uskallan tehdä päätöksen, kun sen aika on.
Vaikka se sattuu aivan helvetisti.
lauantai 3. syyskuuta 2016
Ja taas onnutaan...
Viime sunnuntaina lähdettiin tosiaan estekisoissa käväisemään. Luokiksi valikoituivat tosiaan Riihimäen 1-tason kisojen luokat 65cm ja 75cm.
Riku oli kisapaikalla rauhallinen ja nautiskeli kaikki väliajat vihreää maasta. Itse olin myös innostunut ja keskittynyt. 65cm rata oli kiva, oikeastaan vain neljä erilaista linjaa, kahdeksan estettä, arvostelu A.1.0. Verryttelyssä Riku tuntui keskittyneeltä ja oikein hyvältä. Rata myös sujui ihan hyvin - nyt liikuttiin jo vähän paremmin eteen kuin kaksi viikkoa sitten Tampereella.
Linkki videoon: https://www.youtube.com/watch?v=FhuZr1Nk_sk
Rata on tässä videona kokonaisuudessaan, ei siitä siis sen enempää. Olisin alusta asti voinut ratsastaa vähän paremmalla tahdilla, mutta onneksi löysin jalkani jossain vaiheessa rataa, ja loppu oli alkua sujuvampi.
Radan jälkeen Riku söi hetken vihreää, ja radankävelyn jälkeen menin itse taas selkään. Ihan normaali verryttely, ja vielä juuri ennen radalle menoa yksi hyppy. Hyppy oli hyvä ja pyöreä, mutta raviin siirtäessäni tunsin Rikun ontuvan. Kävelin muutaman metrin ja kokeilin ravia uudestaan - ontuu voimakkaasti. Suoraan ilmoitus portille etten strattaakaan ja raviradan varikolle kylmäämään jalkaa sydän kurkussa. Reagoiva jalka oli siis oikea etunen (aiemmin kesällä meillä oli venähtänyt vasen etunen laitumella, oikea etunen on aiemmin ollut täysin vaivaton).
Siitä alkoi kylmäys- ja huolehtimiskierre. Jalkaa on nyt kylmätty useita kertoja päivässä ja turvotusta etsitty suurennuslasin kanssa. Joku aina välillä kokee hetkellisesti jostain löytävänsä jotain minimaalista turvotusta, mutta ei oikeasti mitään merkittävää. Ainoa merkittävä asia oli se, että sunnuntaina oikeassa jalassa tuntui kaviopulssi. Toivoimme siis, että kyseessä olisi alkava kaviopaise, jonka isku jalkaan olisi jotenkin aktivoinut kipeäksi (... joo tiedän, kuulostaa aika kaukaa haetulta). Seuraavana päivänä kaviopulssi oli hävinnyt, mutta Riku ontui edelleen. Torstaina kengittäjä tarkisti kaviot ja kengitti Rikun, ei huomautettavaa.
Riku ontuu vähän vaihtelevasti: joinain päivinä on täysin puhdas jopa suoralla ravissa, joinain hetkinä taas ontuu erittäin selkeästi käynnissä. Jonain aamuna tallilta on tullut viesti, että se ontuukin toista etusta. Tämän ontuman, joka vaihtaa puolta, kautta olenkin alkanut pohtia mahdollisuutta sädeluuontumaan tai kaviorustonluutumaan.
Riku on nyt viikon asunut taas karsinassa ja tarhaillut vain pienessä tarhassa. Riku on oma reipas itsensä ja selvästi täysin kyllästynyt tällaiseen tallipelleilyyn. Ensi viikolla on aika klinikalle tiistaiksi, pitäkää peukkuja, että (hoidettava) syy löytyy!
Riku oli kisapaikalla rauhallinen ja nautiskeli kaikki väliajat vihreää maasta. Itse olin myös innostunut ja keskittynyt. 65cm rata oli kiva, oikeastaan vain neljä erilaista linjaa, kahdeksan estettä, arvostelu A.1.0. Verryttelyssä Riku tuntui keskittyneeltä ja oikein hyvältä. Rata myös sujui ihan hyvin - nyt liikuttiin jo vähän paremmin eteen kuin kaksi viikkoa sitten Tampereella.
Rata on tässä videona kokonaisuudessaan, ei siitä siis sen enempää. Olisin alusta asti voinut ratsastaa vähän paremmalla tahdilla, mutta onneksi löysin jalkani jossain vaiheessa rataa, ja loppu oli alkua sujuvampi.
Radan jälkeen Riku söi hetken vihreää, ja radankävelyn jälkeen menin itse taas selkään. Ihan normaali verryttely, ja vielä juuri ennen radalle menoa yksi hyppy. Hyppy oli hyvä ja pyöreä, mutta raviin siirtäessäni tunsin Rikun ontuvan. Kävelin muutaman metrin ja kokeilin ravia uudestaan - ontuu voimakkaasti. Suoraan ilmoitus portille etten strattaakaan ja raviradan varikolle kylmäämään jalkaa sydän kurkussa. Reagoiva jalka oli siis oikea etunen (aiemmin kesällä meillä oli venähtänyt vasen etunen laitumella, oikea etunen on aiemmin ollut täysin vaivaton).
Siitä alkoi kylmäys- ja huolehtimiskierre. Jalkaa on nyt kylmätty useita kertoja päivässä ja turvotusta etsitty suurennuslasin kanssa. Joku aina välillä kokee hetkellisesti jostain löytävänsä jotain minimaalista turvotusta, mutta ei oikeasti mitään merkittävää. Ainoa merkittävä asia oli se, että sunnuntaina oikeassa jalassa tuntui kaviopulssi. Toivoimme siis, että kyseessä olisi alkava kaviopaise, jonka isku jalkaan olisi jotenkin aktivoinut kipeäksi (... joo tiedän, kuulostaa aika kaukaa haetulta). Seuraavana päivänä kaviopulssi oli hävinnyt, mutta Riku ontui edelleen. Torstaina kengittäjä tarkisti kaviot ja kengitti Rikun, ei huomautettavaa.
Riku ontuu vähän vaihtelevasti: joinain päivinä on täysin puhdas jopa suoralla ravissa, joinain hetkinä taas ontuu erittäin selkeästi käynnissä. Jonain aamuna tallilta on tullut viesti, että se ontuukin toista etusta. Tämän ontuman, joka vaihtaa puolta, kautta olenkin alkanut pohtia mahdollisuutta sädeluuontumaan tai kaviorustonluutumaan.
Riku on nyt viikon asunut taas karsinassa ja tarhaillut vain pienessä tarhassa. Riku on oma reipas itsensä ja selvästi täysin kyllästynyt tällaiseen tallipelleilyyn. Ensi viikolla on aika klinikalle tiistaiksi, pitäkää peukkuja, että (hoidettava) syy löytyy!
 |
| Tarina hevosharrastuksestani tänä kesänä |
perjantai 26. elokuuta 2016
Töissä taas!
Niin hevonen kuin omistajakin. Itse palailin lähes 1,5 vuoden sairaslomalta pari viikkoa sitten takaisin töihin. Tahti on ollut huima ja työpäivän jälkeen on silmät sulkiessa huone pyörinyt päässä. Monet asiat ovat tässä välissä muuttuneet - onneksi ne tärkeimmät eivät. Oppilaat ovat edelleen loistavia, työkaverit ovat loistavia ja opettaminen ihanaa.
Varauduin tähän omaan armottomaan väsymykseeni myös talliarjen muodossa ennakkoon. Neurologi varoitteli, että kun aivot yhtäkkiä saavat näin paljon ärsykkeitä, joita ilman ne ovat pitkään olleet, voi väsyminen olla todella totaalista. Niin se on ollutkin. Usein työpäivän jälkeen olen nukahtanut sohvalle, josta noussut illalla vain sitä varten, että siirryn nukkumaan sänkyyn. "Pienet päiväunet" ovat neljän tunnin mittaisia esiyöunia, joiden jälkeen voikin jatkaa yöunet suoraan päälle.
Omat ratsastukseni olen näiden parin viikon aikana järjestänyt ennen kaikkea viikonloppupainotteiseksi ja sen lisäksi pyrkinyt käymään viikolla kerran koulutunnilla ja kerran maastossa. Äiti on käynyt myös omilla vuoroillaan niin este- kuin koulutunneillakin, ja vuokraaja on ratsastanut perjantaisin. Riku on siis saanut liikettä - ja minulla on hevostani törkeä ikävä, kun näen sitä niin kamalan harvoin!
Juuri ennen töiden alkua lähdimme tallikaverille seuraksi ja hyppäsin Tampereella 14.8. 70-80cm luokan. Kisareissusta ei jäänyt sen ihmeemmin kerrottavaa, Riku oli huippurauhallinen (jopa vähän liiankin rauhallinen), yksi puomi tuli mukaan perusradalta. Siinä en oikein videolta nähnyt selkeää syytä tiputukselle, en varmaan tukenut ponnistuksessa vaan tarpeeksi, joten hyppy jäi liian matalaksi.
Seuraavaksi kisataan tänä viikonloppuna Riihimäen raviradalla. Arvoin pitkään ratojen kanssa. Luokat ovat tällä kertaa 65cm, 75cm, 85cm jne. Meillä ei ole nyt kesältä yhtään hyppykokemusta vähääkään isommista (80cm ->) esteistä ja nyt olisi tarkoitus lähestyä Niinisalon kenttäkisoja ihan vaan positiivisella meiningillä. Koska viime radan jäin Tampereella ratsastamaan kuitenkin niin kässäri päällä, halusin ratsastaa kaksi rataa, jotta saisin mahdollisuuden suorituksen petraamiseen toisella radalla. Näinpä ilmoittauduin sitten hyppäämään 65cm ja 75cm, vaikka tuo 65cm kovin pieneltä tuntuukin.
Tarkoitus oli Riksun kisojen jälkeen pitää kaksi viikkoa kisoista taukoa ennen Niinisalon kenttäkisoja, mutta juuri äsken kutsuja selatessani törmäsin Hämeenkoskella järjestettäviin Derby-kisoihin, joissa osa hypyistä hypätään sänkkärillä! Nehän olisi ihan loistavat vikat kisat ennen kenttäkisoja. Pistetään harkintaan.
Varauduin tähän omaan armottomaan väsymykseeni myös talliarjen muodossa ennakkoon. Neurologi varoitteli, että kun aivot yhtäkkiä saavat näin paljon ärsykkeitä, joita ilman ne ovat pitkään olleet, voi väsyminen olla todella totaalista. Niin se on ollutkin. Usein työpäivän jälkeen olen nukahtanut sohvalle, josta noussut illalla vain sitä varten, että siirryn nukkumaan sänkyyn. "Pienet päiväunet" ovat neljän tunnin mittaisia esiyöunia, joiden jälkeen voikin jatkaa yöunet suoraan päälle.
Omat ratsastukseni olen näiden parin viikon aikana järjestänyt ennen kaikkea viikonloppupainotteiseksi ja sen lisäksi pyrkinyt käymään viikolla kerran koulutunnilla ja kerran maastossa. Äiti on käynyt myös omilla vuoroillaan niin este- kuin koulutunneillakin, ja vuokraaja on ratsastanut perjantaisin. Riku on siis saanut liikettä - ja minulla on hevostani törkeä ikävä, kun näen sitä niin kamalan harvoin!
Juuri ennen töiden alkua lähdimme tallikaverille seuraksi ja hyppäsin Tampereella 14.8. 70-80cm luokan. Kisareissusta ei jäänyt sen ihmeemmin kerrottavaa, Riku oli huippurauhallinen (jopa vähän liiankin rauhallinen), yksi puomi tuli mukaan perusradalta. Siinä en oikein videolta nähnyt selkeää syytä tiputukselle, en varmaan tukenut ponnistuksessa vaan tarpeeksi, joten hyppy jäi liian matalaksi.
 |
| Tässä hypyssä napattiin takapuomi mukaan. |
Seuraavaksi kisataan tänä viikonloppuna Riihimäen raviradalla. Arvoin pitkään ratojen kanssa. Luokat ovat tällä kertaa 65cm, 75cm, 85cm jne. Meillä ei ole nyt kesältä yhtään hyppykokemusta vähääkään isommista (80cm ->) esteistä ja nyt olisi tarkoitus lähestyä Niinisalon kenttäkisoja ihan vaan positiivisella meiningillä. Koska viime radan jäin Tampereella ratsastamaan kuitenkin niin kässäri päällä, halusin ratsastaa kaksi rataa, jotta saisin mahdollisuuden suorituksen petraamiseen toisella radalla. Näinpä ilmoittauduin sitten hyppäämään 65cm ja 75cm, vaikka tuo 65cm kovin pieneltä tuntuukin.
Tarkoitus oli Riksun kisojen jälkeen pitää kaksi viikkoa kisoista taukoa ennen Niinisalon kenttäkisoja, mutta juuri äsken kutsuja selatessani törmäsin Hämeenkoskella järjestettäviin Derby-kisoihin, joissa osa hypyistä hypätään sänkkärillä! Nehän olisi ihan loistavat vikat kisat ennen kenttäkisoja. Pistetään harkintaan.
 |
| c. Aaveen.net |
 |
| c. Aaveen.net |
maanantai 8. elokuuta 2016
Kenttäkisaunelmia
 |
| Lopputalvesta Salpauksen kisoissa |
Ensimmäinen kerta maastoesteillä yllätti täysin: Riku suhtautui kaikkeen sellaisella tyyneydellä, että kuski sai keskittyä vain näyttämään suuntaa. Ihan uskomaton hevonen, uskomaton fiilis. Siitä maastoestekokeilukerrasta syntyi idea: olisikohan se niin mahdotonta ajatella, että ehkä kisaisimme yhdessä harrasteen Suontaan kenttäkilpailuissa heinäkuun loppupuolella? Kun suunnitelmalle näytettiin kaikilta tahoilta, joilta siihen kysyin mielipidettä, vihreää valoa, uskalsin lähteä jo vähän suunnittelemaan.
Kenttäratsastuskilpailun kolmesta osakokeesta kahteen koen olevani hyvinkin valmis, kolmas onkin sitten kysymysmerkki. Riku ja minä olemme rutinoituneita koulukisaajia, ja vaikka tällä kaudella koulukisastartteja taitaa olla takana hurjat yksi kappaletta, uskon, että HeC-tasoinen ohjelma tuskin tuottaa meille suurempaa päänvaivaa. Myös rataestekorkeus 80cm on meille sen verran mukavuusalueen sisäpuolella, että sekään ei jännitä. Se, mikä jännittää, on luonnollisesti se uusi ja tuntematon: maastoestekoe. Tämän takia tuntui hyvältä idealta startata ensimmäinen kenttäkilpailu naapurissa. Treeneissä olimme hypänneet lähes kaikki harrasteen maastoradalle tulevat esteet ja Riku oli suhtautunut hommaan hyvin positiivisesti.
Juhannuksena venäytin selkäni pahasti, ja kävelin neljä päivää lähes kaksin kerroin. Tiistaina oli kuitenkin vuorossa maastoestetreenit, joihin oli päästävä siitä huolimatta, että selkä oli niin kipeä, että hokkeja kiertäessä valuivat kyyneleet. Treenit sujuivat siitä huolimatta oikein hyvin, mitä nyt kuski pelkäsi pissaavansa allensa kivusta :D
Tallikaveri kuvasi kyseisistä treeneistä muutaman videon.
Ensimmäisessä on muutaman esteen pikkurata treenien alusta.
Toisessa on vähän pidempi viiden hypyn rata.
Tässä me hypätään porukan viimeisinä haudan ylitse!
Ja tässä viimeisessä me polskutellaan iloisesti veteen.
Kolme päivää näiden treenien jälkeen Riku löytyikin laitumelta kolmijalkaisena, joten estehommat jäivät sivuun muun jännityksen vallatessa mielen. Myös unelma Suontaan kenttäkilpailuista siirtyi taka-alalle, ja päällimmäiseksi unelmaksi jäi se, että hevonen kuntoutuisi vielä käyttöön.
Onneksi meillä oli hurjasti onnea matkassa, ja kahdesta vammasta, jotka olisivat voineet olla vakavampia, kumpikin osoittautui tilanteeseen nähden vaarattomiksi. Nyt, 6 viikkoa ensimmäisen vamman saannista, treenit alkavat taas olla vauhdissa. Uudeksi tämän kauden päätavoitteeksi on otettu Niinisalon kenttäkilpailut syyskuussa.
Nyt se on sanottu ääneen täälläkin. Tavoitteen toteuttamisen edellytyksenä on se, että Rikun kuntoa saadaan hieman nostettua (varsinaisesti huonoon kuntoon se ei ole onneksi päässyt, vaikka saikin heinäkuussa hieman ylimääräistä vapaata saikkujen takia) ja me päästään starttaamaan joku pieni ja helppo maastoesterata ennen h-hetkeä. Tällä hetkellä tarkoitus olisi suunnata EVR:lle 4.9. maastoestekilpailuharjoituksiin.
Toivottavasti kuut ja planeetat pysyvät meille suotuisassa asennoissa ja suunnitelmista tulee totta!
tiistai 26. heinäkuuta 2016
Olisin voinut vahingossa tappaa hevoseni, mutta onneksi en kuitenkaan
"Kirjoitetaan tälle myös penisiliinikuuri. Osaathan sä pistää lihakseen?"
"Joo osaan."
"Siinä kannattaa olla aika tarkkana, varmistaa, ettei piikki ole suonessa. Tämä penisiliini ei saa mennä suoneen."
"Joo selvä."
Näin rohkealta onnistuin kuulostamaan viime viikon keskiviikkona klinikalla, kun eläinlääkäri määräsi penisiliinikuurin. Jo siinä seistessä alkoi vähän etoa ja oksettaa pelkkä ajatuskin, että kohta pitää pistää. Lisää ahdistusta toi se, kun luin netistä kotimatkalla lisää siitä, mitä suoneenpistetty penisiliini tarkoittaa. Jostain syystä aiheesta ei löytynyt asiallisen tiedon artikkeleita (vinkatkaa jos jollain on!), mutta erinäisiä muita keskusteluja kyllä. Jos penisiliinin pistää vahingossa suoneen, hevonen kuolee käsiin muutamassa minuutissa. Gulp. Jossain luki, että kirkas penisiliini ei olisi niin vaarallista, mutta samea (eli sen, mitä ainakin minä olen useimmiten nähnyt hevosille annettavan) on. Samassa lähteessä (joka oli siis epäluotettava nettilähde, tulkaa ihmeessä oikaisemaan mua paremmilla!) mainittiin, ettei hevonen varsinaisesti siis kuole penisiliiniin, vaan samean penisiliinin sisältämään öljyyn, jonka ruiskuttaminen suoneen on hengenvaarallista.
Olen aiemmin pistänyt Rikulle lihakseen Cartrophen-kuuria. Siinä nesteen määrä on vähäisempi, ja olen siitä jotenkin selvinnyt pakon edessä. Jo ensimmäistä kertaa Cartrophenia pistäessäni katselin tämän Hyvinkään eläinsairaalan Youtube-videon aiheesta penisiliinin pistäminen lihakseen. Video on mielestäni hyvin selkeä ja havainnollinen.
Nyt sitten itse penisiliiniä pistäessäni tein kaiken niin kuin videossa sanottiin: ensin laitoin pelkän neulan, sitten lisäsin ruiskun, jonka jälkeen aspiroimalla (vetämällä mäntää itseeni päin) tarkistin, ettei ruiskuun tule verta. Tämän jälkeen piikitin yhteensä 40 millilitraa penisiliiniä joka päivä. Eläinlääkärin ohjeen mukaan tuo määrä piikitettiin kahteen eri paikkaan, ja kaulan puolta vaihdettiin päivittäin.
Kolmantena piikityspäivänä luulin tappaneeni hevoseni. Olin taas toiminut ohjeen mukaan, mutta neulaa poisvetäessäni mukana tuli pieni noro verta. Menin paniikkiin ja soitin itkien äidilleni, että nyt mä tapoin Rikun! Äitini, joka tilanteessa onnistui pysymään huomattavan paljon rauhallisempana, totesi, että etkä tappanut, sä nirhaisit suonta. Jos kerran aspiroit ja laitoit neulan erikseen, niin ei se suoneen mennyt. Lähde vaan kotiin sieltä.
Ja niin mä lähdin. Puolessa välissä tallimatkaa piti ensin ajaa bussipysäkille hengittelemään, ja sitten kaartaa takaisin. Jos Riku nyt kuolee, niin mä en halua kuulla sitä puhelimesta keltään! Ajoin siis takaisin tallille sydän hakaten. Ja löysin tarhasta hevosen, joka mutusteli heiniään ja katseli minua hyväntuulisena: Jaa, sä tulitkin jo takaisin.
Tunsin itseni idiootiksi. Ja huojentuneeksi. Mutta ennen kaikkea onnelliseksi siitä, etten vahingossa tappanutkaan hevostani.
Äitini tuntee minut aika hyvin. Seuraavana päivänä hän kysymättä tuli mukaani ja hoiti piikityksen.
Onnea on ihana äiti, ihana elossaoleva hevonen ja loppuunpiikitetty penisiliinikuuri.
"Joo osaan."
"Siinä kannattaa olla aika tarkkana, varmistaa, ettei piikki ole suonessa. Tämä penisiliini ei saa mennä suoneen."
"Joo selvä."
Näin rohkealta onnistuin kuulostamaan viime viikon keskiviikkona klinikalla, kun eläinlääkäri määräsi penisiliinikuurin. Jo siinä seistessä alkoi vähän etoa ja oksettaa pelkkä ajatuskin, että kohta pitää pistää. Lisää ahdistusta toi se, kun luin netistä kotimatkalla lisää siitä, mitä suoneenpistetty penisiliini tarkoittaa. Jostain syystä aiheesta ei löytynyt asiallisen tiedon artikkeleita (vinkatkaa jos jollain on!), mutta erinäisiä muita keskusteluja kyllä. Jos penisiliinin pistää vahingossa suoneen, hevonen kuolee käsiin muutamassa minuutissa. Gulp. Jossain luki, että kirkas penisiliini ei olisi niin vaarallista, mutta samea (eli sen, mitä ainakin minä olen useimmiten nähnyt hevosille annettavan) on. Samassa lähteessä (joka oli siis epäluotettava nettilähde, tulkaa ihmeessä oikaisemaan mua paremmilla!) mainittiin, ettei hevonen varsinaisesti siis kuole penisiliiniin, vaan samean penisiliinin sisältämään öljyyn, jonka ruiskuttaminen suoneen on hengenvaarallista.
Olen aiemmin pistänyt Rikulle lihakseen Cartrophen-kuuria. Siinä nesteen määrä on vähäisempi, ja olen siitä jotenkin selvinnyt pakon edessä. Jo ensimmäistä kertaa Cartrophenia pistäessäni katselin tämän Hyvinkään eläinsairaalan Youtube-videon aiheesta penisiliinin pistäminen lihakseen. Video on mielestäni hyvin selkeä ja havainnollinen.
Nyt sitten itse penisiliiniä pistäessäni tein kaiken niin kuin videossa sanottiin: ensin laitoin pelkän neulan, sitten lisäsin ruiskun, jonka jälkeen aspiroimalla (vetämällä mäntää itseeni päin) tarkistin, ettei ruiskuun tule verta. Tämän jälkeen piikitin yhteensä 40 millilitraa penisiliiniä joka päivä. Eläinlääkärin ohjeen mukaan tuo määrä piikitettiin kahteen eri paikkaan, ja kaulan puolta vaihdettiin päivittäin.
Kolmantena piikityspäivänä luulin tappaneeni hevoseni. Olin taas toiminut ohjeen mukaan, mutta neulaa poisvetäessäni mukana tuli pieni noro verta. Menin paniikkiin ja soitin itkien äidilleni, että nyt mä tapoin Rikun! Äitini, joka tilanteessa onnistui pysymään huomattavan paljon rauhallisempana, totesi, että etkä tappanut, sä nirhaisit suonta. Jos kerran aspiroit ja laitoit neulan erikseen, niin ei se suoneen mennyt. Lähde vaan kotiin sieltä.
Ja niin mä lähdin. Puolessa välissä tallimatkaa piti ensin ajaa bussipysäkille hengittelemään, ja sitten kaartaa takaisin. Jos Riku nyt kuolee, niin mä en halua kuulla sitä puhelimesta keltään! Ajoin siis takaisin tallille sydän hakaten. Ja löysin tarhasta hevosen, joka mutusteli heiniään ja katseli minua hyväntuulisena: Jaa, sä tulitkin jo takaisin.
Tunsin itseni idiootiksi. Ja huojentuneeksi. Mutta ennen kaikkea onnelliseksi siitä, etten vahingossa tappanutkaan hevostani.
Äitini tuntee minut aika hyvin. Seuraavana päivänä hän kysymättä tuli mukaani ja hoiti piikityksen.
Onnea on ihana äiti, ihana elossaoleva hevonen ja loppuunpiikitetty penisiliinikuuri.
 |
| Torstaina käytiin keskiviikon hyvistä klinikkauutisista helpottuneina katselemassa Rikuhevosia Korkeasaaressa. Oon varmaan aika toivoton kun niitä katsellessa tuli mieleen mm. se, kuinka vaikea tuollaiseen selkään olisi löytää satulaa :D |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)